”Kun sotavankeja tuotiin kuulusteltavaksi neljän viiden miehen ryhmissä, heidän paidanselkämyksensä halkaistiin puukolla, minkä jälkeen heidät vietiin ammuttaviksi.”

Tarvikkeita vankileirille tuonut autonkuljettaja, ulkopuolinen siviilihenkilö, saksalaisten upseerien majoituspaikkaa etsiessään avasi vahingossa väärän rakennuksen oven. ”Lattialla virui omissa ulosteissaan valittelevia ja vaivoin elossa olleita neuvostovankeja”.

Voi, voi, voi! Voi, voi, voi! Voi, voi, voi!

Lars Westerlundin loppuvuodesta ilmestynyt teos ”Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941 – 1944” on ensimmäinen laaja selvitys saksalaisten sotavankileireistä Suomessa.

Westerlund on oikeus- ja hallintohistorian dosentti ja Kansallisarkiston Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939 – 55-hankkeen tutkimusjohtaja.

Saksalaisilla joukoilla oli vuosina 1941 – 1944 runsaat sata sotavankileiriä ja neuvostovankien suurehkoa työmaata Suomessa ja Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla. Kiestingin, Sallan ja Petsamon rintamilla saksalaiset ottivat arviolta 9 000 neuvostosotavankia. Lisäksi Saksa toi Suomeen vuosina 1942 – 1944 runsaat 20 000 neuvostosotavankia rakennus- ja huoltotöitä varten.

Saksalaisilla oli Stalag-nimisistä vankileireistä koostuva leirijärjestelmä. Stalag muodostui nimestä Stammlager für Mannschaften und Unteroffizieren. Stalagit olivat etupäässä jalkaväen sotamiehiä ja alipäällystöä varten. Ainoa Suomessa tai Neuvostoliitolta vallatulla alueella sijaitseva Stalag oli numero 309 Sallan Kuolajärvellä.

Petsamon naapurikunnassa Norjan puolella Sør-Varangerissa Elvenesissä oli numero 322. Nämä kaksi Stalagia olivat AOK 20:n (Armee-Oberkommando, Saksan sotavoimien 20. Armeijakunta) alaisia hallintoyksiköitä. Stalageilla oli ala-, haara- ja työkomennusleirejä, joita saksalaisilla oli Suomessa tai Neuvostoliitolta vallatuilla parillakymmenellä paikkakunnalla. Lisäksi olivat Hangon, Oulun, Pietarsaaren ja Turun läpikulkuleirit.

Norjassa on laskettu olleen 278 sotavankileiriä ja 190 alaleiriä.

Westerlundin kirjassa kuvataan ensimmäistä kertaa myös työjärjestö Organisation Todtiin kuuluneen Einsatz Finnlandin rakentamista Lapissa. Lisäksi kirjassa kuvataan Venäjän vapautusarmeijan toimintaa Suomessa sekä saksalaisten omien rangaistusvankien kohtaloita.

Westerlund sanoo, että kirjan vankiluvut eivät ole tarkkoja, sillä hyökkäysvaiheen aikana 1941 saksalaiset tappoivat osan saamistaan sotavangeista – ei siis ainoastaan komsomoleja ja politrukkeja. Helmikuun 22. päivänä 1942 saksalainen komentaja Wacsmut totesi käskyssään, että saksalaisten hiihtojoukkoihin verrattuna melkein yhtä vahvat venäläisosastot olivat saattaneet antaa riisua itsensä aseista. ”Sen jälkeen heidät oli ’tuhottu’, sillä sen kaltaisessa tilanteessa ei ollut mahdollista kuljettaa vankeja”.

Päinvastaisestakin vankien kohtelusta kirjassa on merkkejä. Keväällä 1943 yliluutnantti Wehlert paheksui sotavankien kuulusteluissa käytettyjä menetelmiä Kiestingissä. Kaksi kenttäsantarmia oli saanut käskyn olla läsnä pakottaakseen ruoskimalla vangin puhumaan ja äärimmäisessä tapauksessa uhatakseen ampumisella.

Tosiasiassa Westerlundin tietojen mukaan vartiomiehet löivät sotavankeja kepeillä pienimmistäkin rikkeistä, ja vakavammiksi katsotuista teoista annettiin ankaria raipparangaistuksia.

AOK 20: n huostassa oli vuosina 1941-1944 kaikkiaan 30 000 neuvostovankia, joista evakuoitiin Norjaan syksyllä 1944 9 000 – 11 000 ja jätettiin Suomeen evakuoimatta vähintään 1 000 huonokuntoista. Ennen vuoden 1944 syksyä siirrettiin Norjaan tai Saksaan epävarman tiedon mukaan yli 10 000. Suomalaisille siirrettiin 1 400 rekisteröityä vankia. Kuolleita oli noin 5 000.

Kuolemantapaukset olivat ammuttuja, hirtettyjä tai teloitettuja sekä uupumukseen tai nälkään kuolleita eli tarkoituksella aliravittuja, uuvutettuja ja rääkättyjä.

Westerlundin tutkimuksen mukaan myös suomalaiset joukot ampuivat antautuneita tai sotavangeiksi joutuneita neuvostosotilaita ”melko yleisesti”.

Jatkosodan aikana suomalaiset ”lienevät” ottaneen noin 67 000 neuvostovankia, mutta leireillä rekisteröitiin ”tiettävästi ainoastaan noin 62 200 vankia”. ”Erotus, noin 2 000, joko ammuttiin tai karkasi, joskaan ammuttujen ja karanneiden välistä suhdetta ei tiedetä”, Westerlund kirjoittaa.

Westerlundin olettaa, että saksalaiset kuitenkin ampuivat antautumisen tai sotavangiksi joutumisen yhteydessä suomalaisia suuremman osuuden, koska he ”harjoittivat myös alkuseulontaa”.

Heti heinäkuusta 1941 lähtien on tiedossa, että saksalaiset kuljetusten yhteydessä karjuivat sotavangeille, tönivät heitä ja kolhivat aseitten perillä. Vetäytymisvaiheessa syksyllä 1944 neuvostosotavankeja ajettiin kuin karjaa, ja marssin aikana heitä kuoli joukoittain. Jos joku uupui, hänet ammuttiin ja haudattiin siihen paikkaan.

Sinne missä neuvostosotavankeja kuljetettiin tai pidettiin työssä syntyi hautakumpuja. Westerlund toteaakin lyhyesti: sotavankeja kuoli jatkuvasti. Esimerkiksi Rovaniemen alueella 288 kuolleiden hautapaikat olivat Ounasvaarassa, Korkalovaarassa, Sarijärvessä, Leinolassa, Nivavaarassa, Juukuanjärvellä, Muurolassa, Jaatilassa, Niesissä ja Peungassa sekä lentokentän yhteydessä että Vian ja Misin rautatieasemilla.

Toisena esimerkkinä Sodankylä, jonne tiettävästi oli haudattu 282 neuvostosotilasta. Pääosa heistä oli menehtyneitä sotavankeja ja pienehkö osa kaatuneita tai ammuttuja neuvostodesantteja tai –partisaaneja. Raudanjoki-Seipäjärven Saarikuusikossa oli 84 vainajaa ja Varotusojassa 80. Vainajia oli myös Lehtovaarassa (3), Liikamaassa (6), Raudanjoella (1), Kaunisvaarassa (1), Tuomelassa (1), Heteaavassa (1), kirkonkylässä (2), Lohijoen Siltaharjussa (3), Purnumukassa (50), Ylisenojalla (3), Lokassa (3), Tankavaarassa (9), Vuotoksessa (1), Kopsusjärvellä (2), Petkulassa (3), Moskuvaarassa (1) ja Ahvenkentässä (1). Lisäksi on löydetty maastosta 12 vainajaa.

Löydetyt vainajat on siirretty sodan jälkeen kokoamishautoihin.

Kemin Vallitunsaaren vankeja työskenteli talvella 1943 halkometsätöissä, joissa tapahtui paleltumisia. Noin 700:sta neuvostovangista kuoli syyskuun 1942 ja maaliskuun 1943 välisenä aikana 74 sotavankia.

Kuusamossa haudattiin 376 neuvostosotavankia eri puolelle pitäjää eri hautausmaihin. Westerlund arvelee, että heistä suurin osa lienee ollut menehtyneitä neuvostosotavankeja.

Suomussalmen-Taivalkosken alueella oli haudattu Metsäkylän hautausmaalle 69, Leinon kylään 123, Leinon pysäkin lähistölle 11, Vääkiöön 56, Jokijärven hautausmaalle 5 ja Juntusrannan maantietyömaan alueelle 9. Taivalkosken Kynsiperän Sievin hautausmaalla oli 20 vainajaa, ja sinne siirrettiin vielä Jokikylän Hevosvaarasta ja Jokijärven Kummusta kolme vainajaa. Alueella oli täten vähintään 285 neuvostovainajaa, Westerlund laskee.

Sallan Kuolajärvelle ja Alakurttiin lienee haudattu useita satoja ”menehtyneitä” neuvostosotavankeja.

Hyrynsalmen – Kuusamon kenttäradan rakennustyöt alkoivat 1. päivä heinäkuuta vuonna 1942. Töihin osallistuvien vankien määrä korkeimmillaan oli lähes 2 000 marraskuussa 1943. Suurin piirtein saman verran oli saksalaisia rautateiden rakennustöihin koulutettuja sotilaita, Organisation Todtin saksalaista ja ulkomaalaista työvoimaa sekä vuoden 1942 loppupuolella väliaikaisesti saksalaisia rangaistussotilaita.

Kenttäradan rakennustyömaan yhteydessä saksalaisilla oli sotavankileirejä Kuusamossa, Kaikkosessa, Sänkikankaalla, Penttilässä (Penttilänvaara), Leinossa ja Tervajoella sekä Hyrynsalmella. Vartioimisesta huolehti puolalaiskomppania. Tervajoen leirillä oli pelkästään ukrainalaisia neuvostosotavankeja.

Inkeessä noin 40 kilometriä Kuusamosta etelään oli Organisation Todtin leiri puolalaisille pakkotyöläisille, joista on sermones.fi:n artikkeli ”Puolan pojat Taivalkoskella orjina” 27.8.2007.

Westerlundin kirjan kuvaukset myös Norjan puolelta ovat raakoja ja barbaarisia. Saksalainen vartija murskasi neuvostosotavangin pään kiväärin perällä, kun vanki kiellosta huolimatta halusi juoda vettä maantienojasta. Ampumisen jälkeen vangin ruumis heitettiin jokeen. Toinen kuvaus samalta syksyn 1944 marssilta Pohjois-Norjassa kohti etelää: eräässä mäessä saksalainen vartiomies veti uupuneet neuvostosotavangit maantien ojaan ja ampui heidät. Vankien raahaaminen oli helppoa, sillä asiasta kertoneen eloon jääneen neuvostovangin mukaan vangit painoivat tässä vaiheessa vain 30 – 40 kiloa. Yöpymispaikkoja olivat maantien varsien satunnaiset hiekka- ja maakuopat, talvella lumihanki. Ks. sermones.fi:n artikkeli ”Itkimme lopulta haikeasti … ” 7.3.3008.

Inarin kirkonkylän eteläpuolen leiristä Solojärvellä kerrotaan, että neuvostovankeja olisi pidetty koirankopeissa ja roikotettu käsistä puiden väliin laitetussa tangossa. Westerlund sanoo vielä paikallaan olevan rautatangon olevan porattu kahden metrin korkeudelle kahden paksun männyn läpi.

Osa vangeista sai hyvänkin kohtelun. Joukosta erottui luottovankeja. Muun muassa ukrainalaiset saivat erityisaseman. He olivat ”parempia ryssiä”, ja saivat saksalaisen sotilaan muonan sekä päivärahan. Neuvostoarmeijassa palvelleet puolalaiset upseerisotavangit saivat Kiestingissä erittäin hyvän kohtelun. Suurin osa asui kasarmeissa, ruokaa oli riittävästi ja heille maksettiin sotilasarvon mukaista palkkaa. Saksalaisten upseerien käsitys puolalaista upseereista oli sangen myönteinen, Westerlund luonnehtii.

Juutalaissotilaista saksalaiset kuulustelijat sen sijaan yrittivät saada selkoa jopa riisuttamalla heiltä housuja nähdäkseen, oliko heidät ympärileikattu.

Neuvostovanki Fjodor Mežentsev kertoo kokemuksiaan Ivalon kirkonkylässä Kaamaseen johtavan tien varrella ilmeisesti Hyljelahdessa sijainneesta rangaistusleiristä, jossa oli juutalaisperäisten neuvostovankien joukkue. Mežentsev kirjoittaa elokuussa 1943: ”En tule unohtamaan sitä, miten vartijat pilkkasivat ja rääkkäsivät juutalaisten joukkuetta. Juutalaiset oli sijoitettu omaan vaneritelttaan, joten heitä lienee ollut noin parikymmentä. Juutalaiset myös vietiin töihin erilleen muista. Kerran juutalaisjoukkue työskenteli lähellä meidän joukkuettamme. SS-miehet aseineen pakottivat juutalaiset kantamaan erittäin raskaita kiviä. Niitä, joiden voimat eivät riittäneet kivien nostamiseen, lyötiin pyssynperällä. Niitä, jotka kaatuivat, potkittiin kengänpohjilla ja korkoraudoilla. Erityisesti he ottivat sillä kertaa silmätikuksi vanhemman, yli 40-vuotiaan. Myöhemmin sain tietää, että hän oli upseeri. Koko aamupäivä häntä rääkättiin. Iltapäivällä hänet sitten ammuttiin ilman mitään järkevää syytä.”

Hyljelahden leiri oli neuvostovankien rangaistusleiri kuten myös Petsamon Salmijärvellä keväällä 1944 toiminut ”hitaasti tapettavien leiri”

Joidenkin suomalaisten upseerien asenteista tai puheista on Westerlundin kirjassa juutalaisvastaisia tai natsi-myönteisiä merkintöjä, mutta yleisesti ottaen Westerlundilla on näkemys, että juutalaisvangit selvisivät suomalaisten huostassa jopa paremmin kuin slaavilaiset neuvostosotavangit.

Pohjoiseen AOK 20:n alaisuuteen tuotiin Saksasta myös rikollisia vankiloista ja muista rangaistuslaitoksista. He kuuluivat kenttärangaistusosastoihin ja -leireihin, joita nimitettiin myös ”taivaaseenlähtöyksiköiksi”. Niihin kuuluvia kutsuttiin joukoissa erään SS-vääpelin sanoin ”eläviksi kuolleiksi” eli ”niiksi, jotka eivät koskaan palaa”. Heitä käytettiin miinanraivauksissa, kentälle jääneiden ruumiiden korjaamiseen talteen sekä bunkkereiden ja asemien rakentamiseen. Palvelussa ei ollut vapaapäiviä ja työpäivän pituus oli 10 – 14 tuntia. Useimmat kuolivat ravinnon puutteeseen ja olivat raskaan työn johdosta niin heikentyneitä, etteivät selvinneet kylmyydestä ja kuolivat.

Saksalaisten rangaistussotilaita tuotiin alkukesällä 1942 Pohjois-Norjaan ja Pohjois-Suomeen arviolta 1750. Rovaniemeltä he marssivat jalkaisin kohti pohjoista. Marssittaessa suomalaiskylien ohi vartiomiehet kiinnittivät rangaistussotilaisiin pienet ketjut. Näky kauhistutti paikallisia ihmisiä niin, että he esittivät valituksen Ivalon paikalliskomendantille.

Suomalaisten kielteisillä reaktioilla oli se vaikutus, ettei rangaistuspataljoonaan kuuluvia enää kohdeltu suomalaisen siviiliväestön nähden yhtä raa’asti kuin aikaisemmin.

Suomalaisen yhteysupseerin, luutnantti Holger Warvan mukaan saksalaiset rangaistusvangit olivat huonommassa asemassa kuin ”ryssän sotavangit”. Marraskuussa 1942 Kenttärangaistusleiri I:ssä oli enää 42 työ- ja siirtokuntoista rangaistusvankia. ”Noin viidenosa lienee menehtynyt ja runsaat 400 miestä lienee ollut työkyvyttömiä.” Petsamon Salmijärvellä paikalliset ihmiset näkivät, miten Kenttärangaistusleiri II:n noin 20 vankia pantiin ylävartalo paljaana seisomaan aukealle paikalle lähelle vastapäistä rantaa kädet niskan takana. ”Seurasimme koko yön ikkunasta, ja aina kun joku kaatui, hänet ammuttiin. Aamulla ei seisonut ketään.” Tämä tapahtui kesä-heinäkuun vaihteessa 1942.

Kenttärangaistusleiri III:een kuuluneet 550 rangaistusvankia kuljetettiin elokuussa Pietarsaaren sataman kautta junalla ja jalkamarssia Taivalkosken Isokumpuun.

Westerlund kertoo Taivalkosken Metsäkylän Isokumpuun siirretyn Kenttärangaistusleiri III:n kohtelun raakuuksista mainiten, että saniteettiteltassa sairastuneisiin saatettiin ruiskuttaa vihreää nestettä, josta seurasi hyvä olo muutamaksi tunniksi, mutta sen jälkeen tuli kuolema. Kuolinsyyksi merkittiin verenkiertohäiriö. Vastaavasti Norjassa sairaala-apulainen oli antanut muutamille sotavankileiriläisille kuolettavat kamferiöljyä sisältäneet ruiskeet.

Saksalaisilla oli tapana hakkaamisten, piikkilangalla sitomisen ja muun mielipuolisuuden lisäksi ripustaa rangaistavia koivuihin kiinnitettyyn poikkipuuhun, ristipuuhun. Vangit riippuivat puissa kädet pään yläpuolella kunnes heittivät henkensä, on eräs paikallinen asukas kertonut. Westerlundin tietämässä tapauksessa vanki sidottiin koivuun kiinnitettyyn poikkipuuhun ranteistaan ja lisäksi häntä lyötiin ja potkittiin. ”Ennen iltaa mies kuoli ristipuussa.”

Paikalliset asukkaat muistavat rangaistussotilaisiin kohdistuneet kauheudet. Taivalkoskella saksalaiset joutuivat lopulta siirtämään rangaistusvankinsa pois, koska julma kohtelu järkytti alueella asuvia suomalaisia siviilejä, Westerlund tietää.

Eräs nuorena poikana vankien kohtelua Taivalkoskella nähnyt on sanonut sermones.fi:n omistajalle, että hänelle jäi saksalaisia kohtaan ”määrätynlainen inho”.

Kirjansa loppupuolella Westerlund tarkastelee Suomessa tapahtunutta sotavankien kohtelua kansainvälisen oikeuden perusteella. Jo neuvosto- ja rangaistusvankien tuonti olisi Suomen itsemääräämisoikeuden perusteella ollut luvanvaraista.

Saksa ei noudattanut sotavankien kohtelussa myöskään Geneven yleissopimusta vuodelta 1929. ”Koska AOK 20 käytti neuvostosotavankeja orjatyövoimana ja sotavangit olivat orjien kaltaisessa asemassa, voidaan katsoa vuoden 1945 Lontoon julistuksen ja YK:n päätöslauselman kattaneen suurehkon osan saksalaisten huostassa olleisiin neuvostovankeihin kohdistuneista rikoksista.”

Saksalaiset eivät olleet myöntäneet neuvostosotavangeille vuoden 1929 Geneven yleissopimuksen tarkoittamaa asemaa eivätkä ainakaan kattavasti noudattaneet yleissopimuksen edellyttämiä normeja sotavankien käytöstä töissä. Mutta myös Organisation Todtin Einsatz Finnlandin palveluksessa olleista sotilaista osaa käytettiin pakkotyössä, jolloin heidän asemansa oli verrattavissa orjien asemaan

Westerlundin sotavankikysymyksen tarkastelu on kipeää luettavaa eivätkä suomalaisetkaan jää syyttömiksi.

Suurimmillaan neuvostosotavankien kuolleisuus oli Pohjois-Norjassa. Suomessa saksalaisten sotavankileirien kuolleisuus ”lienee ollut 20 prosentin luokkaa” ja siis selvästi pienempää kuin muualla Saksan itärintamalla, mutta myös ”selvästi pienempää kuin Suomen huostassa olleiden neuvostosotavankien keskuudessa. Viimeksi mainittu osuus oli noin 30 prosenttia.”

Westerlund herättääkin kysymyksen, mitkä tekijät voisivat selittää nämä erot neuvostovankien keskuudessa Norjassa, saksalaisten huostassa Suomessa ja muualla Suomessa.

Tosin Suomen huostassa olevien neuvostosotavankien joukkokuolleisuus keskittyi kymmenen kuukautta pitkään ajanjaksoon joulukuusta 1941 syyskuuhun 1942, jona aikana kolme neljäsosaa sotavangeista kuoli.

”Tällaista ajallista keskittymää ei ole havaittavissa saksalaisten sotavankileireillä Suomessa, vaan näyttää siltä, että sotavankeja kuoli melko tasaiseen tahtiin koko sota-ajan.”

Kuolleisuusluvut Suomen hallussa olleiden neuvostosotavankien keskuudessa laskivat nopeasti kevättalvella 1942, kun sotilasjohdon asennoitumisessa tapahtui muutos, Westerlund kuvaa.

Muutoksen vaikutti ensinnäkin neuvostovankien joukkokuolleisuuden aiheuttama ”todellinen kauhistus”. Toiseksi: ulkomailta tuli arvostelua neuvostosotavankien huonosta kohtelusta. Kolmansina muutokseen vaikuttaneina tekijöinä olivat Saksan sotilaalliset vastoinkäymiset sekä ”yhä laajemmalle levinneet tiedot hirveistä oloista saksalaisten sotavanki- ja keskitysleireillä”.

Lars Westerlund, Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941 – 1944. Tammi 2008.

Hakusanoja sermones.fi:n artikkeleihin: Pauli Haapakoski, Jozef Molka, Tuulikki Soini, Lars Westerlund