Suomenhevosella on juhlavuosi. Sen se ansaitseekin. Muutenkin kiinnostus kotimaista hevosrotua kohtaan on kasvamassa.

Suomalaisilla on runsaasti eläviä muistoja myös sota-ajan hevosistaan niin kotitöissä kuin sotarintamalle joutuneista. Kirjailija Kerttu Kastelli on tallentanut Laukin sotaan lähdön ja sotarintamalta paluun kirjaansa ”Keltaiseksi maalatut kivet”.

Kuvaus on Nivalan Veelanninpuhdosta, joka on ollut Kastellin omaa elämänpiiriä lapsena ja nuorena: ”Aukustilasta oli viety Laukki sotaan. Punno-tamma oli jäänyt varsansa kanssa kotitöihin. Rintamalta kirjoitti tuntematon mies, Laukin hoitaja, ettei hän ole ennen käsitellyt niin viisasta luontokappaletta. Laukki oli kuin ihminen, hyvä ystävä siellä jossakin.

Koko väki itki ja niiskutti kun he vuoron perään lukivat kirjettä.

Niin, tosiviisas se Laukki oli, kotona kasvatettu ja ihmisen veroisena aina kohdeltu. Pitää lähettää paketti Laukille sinne rintamalle. Eläinparka siellä kärsimässä.

Tädit panivat Laukin pakettiin ison tönkäreen sokeritoppaa, ruisleipiä sekä Laukin hoitajalle sukat ja kessupussukan.

Niin alkoivat kirjeet lennellä Laukin hoitajan ja Aukustilan naisten välillä.

Korpraali, se Laukin hoitaja, oli otattanut kuvan Laukista ja itsestään. Laihtunut oli Laukkiparka. Kylkeen oli tehty kirjaimia ja numeroita. Lieneekö tehnyt kipeää hevoselle niiden raapustaminen. Oli se siunattu asia että Laukki sai hyvän hoitajan.

Kirjettä ja valokuvaa käytiin näyttämässä naapureissakin. Siinä riitti ihmettelemistä monelle”.

Laukki palasi sodasta elävänä.

Kastelli kuvaa sen paluun.

Kirjan mummu ja nuori tyttö menevät hevosella kirkolle asioille ja palatessaan tuovat Laukin.

”Hevoset oli siirretty rautatievaunuista puomeihin. Joka puolella hirnahtelivat hevoset jälleennäkemisen ilosta. Ihmiset kyynelehtivät ja tunnelma oli liikuttava ja ainutkertainen. Mummu nieleskeli itkua ja kaivoi keisien pohjalle varaamansa leivänkannikan Laukille.

– Onhan se Aukustilan laukkipääkin selvinnyt hengissä sotareissulta, huuteli tuttu isäntä mummulle. – Jokelan Hempan juoksijaori on karannut aamulla asemalta. Kun vaunun ovet oli aukaistu, hevonen oli hypännyt ulos pitkän loikan ja kiljaissut mennessään. Yli asemalaiturin ja läpi kirkonkylän se oli laukanut harja hulmuten. Niittyjen poikki se oli oikonut kotikyläänsä ja pysähtynyt vasta oman tallinsa eteen.

Ihmiset kertoivat juttua toisilleen ylpeinä ja liikuttuneina.

Laukki hyppeli kahdella jalalla ja kiljui ilosta kun tyttö ja mummu lähestyivät sitä. Ei ollut eläin unohtanut kotiväkeään. Laukki sidottiin keisien perään. Sillä tuntui jo olevan kiire kotiin.

… Laukki hirnahti ja nousi kahdelle jalalle kun käännyttiin kotipihaan.

Mari-täti oli kutsunut naapureita Laukin tuliaiskahville …”.