Viimeisin Suomen jatkosodan tapahtumien mustista sivuista tehty tutkimus on vuoden 2008 lopulla ilmestynyt Antti Kujalan ”Vankisurmat. Neuvostovankien laittomat ampumiset jatkosodassa”. Tutkimus on myös ensimmäinen tästä aiheesta.

Filosofian tohtori Kujala on Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti. Vankisurmat-teos on syntynyt osana Kansallisarkiston vuonna 2004 käynnistämää tutkimushanketta ”Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939 – 1955”. Kujalan tehtävänä hankkeessa on ollut neuvostosotavankeihin jatkosodan aikana kohdistuneiden henkirikosten eli lainvastaisten sotavankisurmien selvittäminen.

Tutkimus osoittaa, että jatkosodan aikana suomalaisten hallussa olleista 67 000:sta neuvostosotavangista kuoli 22 000 eli 33 prosenttia, mikä tarkoittaa joka kolmatta sotavankina ollutta neuvostosotilasta. Aliravitsemukseen kuolleiden eli nälkään tapettujen lisäksi neuvostosotavangeista ammuttiin 5.5 prosenttia eli noin 1200. Osa kuoli sairauksiin.

Uskoisiko suomalaisista? – uskoo Kujalan selostamien oikeusasiakirjatietojen jälkeen mutta myös sen jälkeen kun kohtaa vaikkapa käsittämätöntä työpaikkaväkivaltaa vielä 2000-luvun suomalaisella työpaikalla.

Suomi oli liittynyt kansainvälisiin sopimuksiin, jotka takasivat antautuneille vihollissotilaille eli sotavangeille hengen koskemattomuuden ja tietyt perusoikeudet.

Sotavangin sai surmata laillisesti, jos hän vartijansa pysähtymiskehotuksista huolimatta jatkoi pakoaan tai vastusti väkivaltaisesti vartijaansa.

Kujalan tutkimus osoittaa, että suomalaiset surmasivat neuvostosotavankeja myös laittomasti. Teoksessa tuodaan esiin täysin sensuroimaton kuva jatkosodan sotavankeihin kohdistuneista henkirikoksista, Kujala esittelee teoksensa johdannossa tutkimustaan. ”Tämä kuva voi paitsi tyrmistyttää myös järkyttää.”

Omista ennakkotiedoistaan ennen tutkimuksen aloittamista Kujala mainitsee kuvitelleensa jatkosodan laittomuudet ja väkivaltaisuudet huomattavasti vähäisemmiksi ja lievemmiksi kuin asiakirjat sittemmin paljastivat. ”Tietty osa jatkosodan neuvostosotavankeja vastaan tehdyistä rikoksista oli raakuudessaan kerrassaan pöyristyttäviä.”

Kujala korostaa kirjassaan toistuvasti, ettei tapahtumia tule yleistää. ”Haluan erityisesti korostaa sitä tosiasiaa, ettei verrattomasti suurin osa rintamamiehistä tai sotavankileirien vartijoista syyllistynyt sotavankien laittomaan ampumiseen.”

”Valitettavasti vain niitäkin oli, jotka syystä tai toisesta eivät kaihtaneet laillisuuden rajojen ylittämistä”, hän luonnehtii asiakokonaisuutta, jonka tutkiminen oli annettu hänen tehtäväkseen.

”Suomen armeijassa pääsääntöisesti kunnioitettiin antautuneen sotavangin hengen suojaa. Käsittelen tässä teoksessa poikkeuksia, ja niitäkin oli melko runsaasti, enemmän kuin Suomessa on sodan jälkeen uskottu.”

Sotarikosjutuissa oli vuoden 1948 loppuun mennessä tuomittu rangaistuksiin yli 700 henkilöä. Korkeimpaan oikeuteen vuosina 1945 – 1950 edenneistä sotarikosjutuista oli henkirikosjuttuja noin 200. Kujala on ensimmäinen tutkija, joka on tutkinut nämä oikeusjutut perusteellisesti.

Kujalan tutkimus jakautuu kolmeen osaan. Ensiksi hän käsittelee rintaman taisteluolosuhteissa tapahtuneet sotavankisurmat. Kirjan toisen osan muodostavat sotavankileirien sotavankisurmat. Kolmas osa sisältää tutkimuksesta tehdyt johtopäätökset.

Jatkosodan rintaman taisteluolosuhteissa tapahtuneista sotavankisurmista aiheutuneista oikeusjutuista yhteensä 56 päätyi vuosina 1945 – 1949 alempien oikeusasteiden käsittelyn jälkeen korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Näissä 56 tapauksessa oli surmattu yhteensä 181 sotavankia.

Sotavankien kohtelu rintaman taisteluolosuhteissa saattoi useassa tapauksessa olla yhteydessä taistelukiihtymykseen. Eräs sotavankisurmajutun todistaja sanoikin ”kiivas taistelu vei kyllä tavallisen sotamiehen pois suunniltaan”. Sama päti upseereihin, Kujala toteaa. Kiivas taistelu myös raaisti.

Muina syinä sotavankien ampumisiin rintamaoloissa oli halu kostaa omien miesten menetykset sekä vihollisen raakuudet ja ”väärät” taistelutavat. Valekuolleita ja haavoittuneita saatettiin ampua kaiken varalta, koska heitä ei uskallettu jättää oman selän taakse, jossa he olisivat saaneet käsiinsä aseita joita taistelukentällä aina oli.

Harkinta saattoi pettää äärimmäisen kriittisellä hetkellä. Myös erehdyttiin pitämään vaaraa suurempana kuin se oli. Näin muun muassa siinä ainoassa tapauksessa, jossa ammuttiin kymmeniä vankeja yhdellä kertaa. Toisinaan sotavanki surmattiin, koska vankeja oli jo saatu tarpeeksi eikä enempää tai ylipäätään vankeja haluttu vaivoiksi, vartioitavaksi tai pois kuljetettavaksi.

Syyt saattoivat joissakin tapauksissa olla mielenterveydellisiä tai alkoholilla oli vaikutusta ja eräässä tapauksessa surmaaja oli lääkehumalassa.. Täysin sairasta tyyppiä edusti eräs sairaanhoitaja, joka sairaalaoloissa toimi kuoleman enkelinä kuten Kujala häntä nimittää kirjassaan. Myös poliittiset syyt saattoivat koventaa suhtautumista sotavankeihin. Vankisurmiin osallistuneiden joukossa oli AKS:n ja IKL:n jäseniä. Poikkeuksellisia syitä kuvaa myös erään vankisurmaajan motiivi ”Tämän toisen minä kai ammun, koska se on niin kieron ja keljumaisen näköinen”. Tai toisessa tapauksessa ”sen äijän lärvi oli vain kelmin näköinen ja siinä syy”.

Kujalan käsityksen mukaan jatkosodan alkupuolella venäläisiä varsin yleisesti paitsi vihattiin myös halveksittiin. Kuitenkin tyypillistä suomalaiselle rintamasotilaalle oli, että ampumismääräyksen antaneiden upseerien tai päälliköiden oli useimmiten mahdotonta saada heistä vankien surmaajia. Kujala korostaa, että suurin osa rintamamiehistä piti sotavankien ampumista ”suorastaan halveksittavana”. ”Taistelusta luopuneen vihollisen ampuminen ei vastannut sotilaan kunniakoodia.”

”Toisaalta etulinjan miehet kunnioittivat vastustajiaan ja vihasivat näitä yleensä vähemmän kuin ne taempana ja kotirintamalla olevat sotilaat, joilla ei ollut taistelukokemusta.”

Kujala kehottaa huomaaman myös, että ”jatkosodan armeija oli todellinen koko kansan armeija, jossa myös yksittäiset vasemmistolaiset ja jopa äärivasemmistolaiset sotilaat saattoivat ampua sotavankeja, olkoonkin, että rintamamiehet yleensä pitivät sitä kunniattomana”.

Vankien ampujat joutuivat oikeuteen yleensä ilmiantojen seurauksena. Ilmiannot saattoivat olla joko poliittista tai henkilökohtaista kaunaa. Neuvostoliiton painostaessa piti oikeusistuinten varoa sitäkin, ettei oikeuskäsittelyistä tehdä Neuvostoliiton mielen mukaista upseerien puhdistusoperaatiota.

Kujala toteaa jatkosodan rintamaolosuhteissa tehdyistä sotavankisurmista, että ne olivat ”kiistattomasti sotarikoksia”. ”Niitä ei voi mitenkään puolustella.”

”Vaikka luultavasti suurin osa rintaman sotavankisurmista jäi sodan jälkeen rekisteröimättä ja tutkimatta, vaikutelmaksi jää, etteivät suomalaiset rintamaoloissa surmanneet sotavankeja mitenkään poikkeuksellisen paljon tai enemmän kuin mitä sodan luonteeseen melkein väistämättä kuului.”

Kujala johdattelee tutkimuksensa lukijaa teoksen toiseen osaan seuraavasti: ”Tilanne oli Suomen kannalta selvästi ikävämpi sotavankileireillä ja sotavankikomppanioissa, joihin vangit vangiksi ottamisensa jälkeen päätyivät.”

”Todelliset ongelmat alkoivat siellä.”

Sermones.fi julkaisee Kujalan tutkimuksen toisen osan ”Sotavankileirien sotavankisurmat” lähiaikoina, viimeistään ensi viikon lopulla.

Antti Kujala: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.