Lukion pitkän matematiikan valinneiden määrää ei pidetä riittävänä. Yliopistot ottaisivat sisään enemmän ylioppilastutkinnossa pitkän matematiikan kirjoittaneita.

Syynä epätasapainoon pidetään muun muassa yhteiskunnassa vallitsevia asenteita, joiden mukaan tytöt eivät menestyisi matematiikassa kuten pojat ja siksi heidän ei kannata valita lukiossa pitkää matematiikkaa.

Asenteiden ja sukupuolikysymysten sijaan tulisi kuitenkin enemmän tarkastella itseään matematiikan opetusta.

Olisi tarkasteltava lukion matematiikan oppimääriä, ovatko ne ylikuormitettuja. Olisi tarkasteltava matematiikan opetusmenetelmiä ja opiskelijoiden oppimisstrategioita sekä opetusryhmien kokoja.

Ainakaan julkisuudessa näistä ei ole ollut keskustelua.

Keskustelua matematiikan opiskelusta voidaan edelleen käydä vanhoista lähtökohdista. Jopa Kerttu Saalastin juhlaseminaarin päätöspaneelin keskustelijat viime viikon torstaina Oulun yliopistolla menivät lankaan ja rupesivat keksimään vastauksia matematiikan opiskelun todellisten ongelmien kannalta epärelevanttina pidettävään yleisökysymykseen ”onko matematiikka kulttuuria”.

Juhlaseminaarin aiheena olivat koulutuksen haasteet ja jännitteet. Sukupuolikeskustelu tai yleensä asenteista keskusteleminen ei tänä päivänä edistä ainakaan matematiikan oppimisen haasteiden ja jännitteiden ratkeamista.

Lukion opetussuunnitelman perusteiden 2003 mukaan pitkän matematiikan pakollisten kurssien määrä on kymmenen. Syventäviä tulee lukioissa olla kolme. Koulukohtaisia pitkän matematiikan kursseja on muun muassa Oulun seudun etälukiossa samoin kolme.

Lyhyen matematiikan kurssimäärä opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti on kuusi ja syventävien kaksi kurssia. Koulukohtaisia lyhyen matematiikan kursseja on Oulun seudun etälukiossa kolme kuten pitkässä matematiikassa.

Kerttu Saalastin juhlaseminaarin paneelissa professori Reijo Raivola mainitsi jaon peruskoulutus ja yliopistokoulutus. Miten koulutus jaetaan näiden kesken? Yleisöpuheenvuorossa jako perusopetukseen ja täydennyskoulutukseen sovitettiin opettajainkoulutukseen.

Kysymys yleissivistävän koulutuksen oppimääristä ainakin matematiikan osalta on tärkeä. Eikö vähempi riittäisi? Jätettäisiin suosiolla opetettavaa myös yliopistolle ja muille jatkokoulutuspaikoille. Laajat kurssit sekä kurssien suuri yhteinen oppimäärä lukiossa lannistavat helposti opiskelijan. Syy ei ole lukiolaisessa itsessään eikä hänen sukupuolessaan.

Matematiikka, jos mikä, edellyttää kiireettömän opiskeluympäristön. Oppituntien tulee saada edetä niin verkkaisesti, että opetusryhmän jokainen opiskelija ehtii löytää vastauksen kysymykseen ”miten minä ajattelen tämän asian”. Opettajan opetuksessa kysymyksen tulee olla jatkuvasti läsnä.

Minkä verran todellisuus antaa mahdollisuutta pohdiskelulle, miten minä ajattelen tämän asian?

Todellisuutta lienee lukioiden oppitunneilla yhä käytäntö, jossa opettaja kirjoittaa taululle – samalla selittäen – opiskelijoiden kuunnellessa opetusta ja samalla kopioidessa opettajan laskutoimituksia vihkoonsa.

Siis opiskelija ei ehdi eikä voi oppia mitään. Samalla kun kirjoittaa, ei voi kuunnella, puhumattakaan, että pystyisi ajattelemaan.

Kurssimuotoisen lukion toteutuessa on ollut kummallinen ilmiö joidenkin opettajien ylpeily suurilla opetusryhmillä.

On esiintynyt myös väitteitä, että opetusryhmän koolla ei olisi merkitystä oppimiseen. Koulun koolla ei välttämättä ole merkitystä, mutta opetusryhmän koolla on. Enimmäiskoko, mikä lukiossakin saisi olla yhdellä opetusryhmällä, on kaksikymmentäviisi opiskelijaa. Tämän rajan tulisi koskea kaikkia lukion oppiaineita.

On eri asia, jos opettaja opettaa koneihmiskäsityksen mukaisesti. Siinä tapauksessa hän opettaa viittä ja viittäkymmentä opiskelijaa samalla tavalla. Opiskelija on vain kohde, hän opettaja on opiskelijan oppimisen subjekti.

Tosiasiassa opettajan tehtävä on ohjata opiskelijat oman oppimisensa subjekteiksi.

Opettajaa velvoittaa tähän opetussuunnitelman perusteisiin kirjattu oppimiskäsitys sekä siihen liittyvä opiskelijan oppimisstrategiat huomioon ottava yksilöllinen arviointi.

Matematiikan vetovoimaisuus on ammattikunnan sisäinen ongelma, ei kotien ja nuorten eikä yhteiskunnan asenteista johtuva.