Kemijärven sellutehdas on päätetty lakkauttaa eikä päätöstä näillä näkymin olla perumassa. Tehtaan lakkauttamiselle on esitetty monia syitä ja päätöksen järkevyyttä on arvosteltu.

Tehtaan omistaja Stora-Enso on kansainvälinen pörssiyhtiö eli sen omistus on jaettu pieniin palasiin ns. osakkeisiin. Osakkeita voi jokainen hankkia markkinoilta siihen hintaan kuin niitä tarjotaan myytäväksi.

Koska metsäteollisuuden osakkeilla on takanaan huomattava omaisuus, osakkeita on pidetty ns. arvo-osakkeina. Toisin sanoen niiden arvo perustuu nykytilaan, ei epämääräisiin tuotto-odotuksiin tulevaisuudessa. Kuitenkaan yhtiön perusidea ei ole jalostaa puuta sinänsä, vaan tuottaa omistajilleen osinkoa ja osakkeen arvonnousua. Rajut saneeraukset ja irtisanomiset nostavat aina yhtiön pörssikurssia.

Voidaan ajatella, että yhtiö on näin toimiessaan moraaliton ja ahne. Sitä se onkin, se on koko osakesijoittamisen peruslähtökohta. Kaikki osakkeenomistajat, eläkelaitokset, kunnat, seurakunnat, ammattiliitot jne. ovat ahneuttaan sijoittaneet osakkeisiin, saadakseen rahansa itsestään lisääntymään. Tosiasia on, että tämä lisääntyminen otetaan kovien talouden lakien mukaisesti yritystoiminnalla, mutta myös markkinoita miellyttävillä linjaratkaisuilla yrityksen päätöksenteossa.

Rehellistä ja moraalin kannalta tarkasteltuna kestävää osakesijoittamista on vain sijoittaminen toimintaansa aloitteleviin riskiyhtiöihin, kun yhtiöt keräävät pääomia toimintansa käynnistämiseksi.

Kemijärven tehdas lakkautetaan todennäköisesti siksi, että näin Stora-Enso saa hillittyä puunostoaan kokonaisuudessaan, mikä estää raaka-aineen hinnannousua. Stora-Enso on myös vanha ja väsynyt toimija puunjalostuksessa, jonka vuosikymmenien aikana supistunut yhä pienempi työväki saa automatisoidun tehtaan käyttämisestä yhä parempaa palkkaa.

Valtion omistajaroolia on kovasti arvosteltu, miksi se ei sanele äänivaltansa turvin, että tehdasta ei lakkauteta. Valtio voisi niin tehdä, mutta pörssiyhtiön kyseessä ollen se olisi hyvin riskialtista. Valtio voisi lopulta sotkeentua asiaan kolmanneksi osapuoleksi kuten hoitajien palkankorotusasiassa, jolloin sen vastuut voisivat lopulta olla liian raskaat kantaa. Tehtaan takuumiestä voitaisiin lopuksi kurmuuttaa joka suunnasta, ja irtipääsy voisi olla vaikeaa. Mutta poliittisesti asiasta tietenkin pyritään ottamaan kaikki irti, onhan tilanne vasemmiston kannalta herkullinen. Jokainen realisti silti ymmärtää, että hallitus toimii niin kuin vain voi asiassa tehdä.

Kemijärvi on käyttänyt Itä-Lapin mäntykuitupuuta, mistä saadaan arvokasta pitkäkuituista sellua, mitä tarvitaan myös kierrätyssellun lujitteena. Tämä puuraaka-aine ei kilpaile alueen muun paikallisen mekaanisen jalostuksen kanssa, joten ei ihme, että jopa uutta sellutehdasta haaveillaan alueelle Stora Enson lähtiessä.

Itä-Lapin puuvarat tulevat kuitenkin varmasti hyödynnettyä jatkossakin, sillä uusiutuvasta biomassasta, kuten puusta, on jatkossa varmasti kysyntää. Alueelle tulee tulevaisuudessa kansainvälisiä toimijoita, kenties Aasian kasvavista talouksista, jotka osaavat antaa arvoa vakaalle toimintaympäristölle, alueen koko infrastruktuurille metsäautoteineen jne. Tätä kilpailua vanhat metsäfirmat eivät voi estää, vaikka varmasti haluaisivatkin.

Sellutehtaan alasajo käynnistää aluetaloudessa uuden vaiheen, mikä voi tuoda aivan uudenlaista virettä koko Itäiseen Lappiin.

Sama myönteinen kehitys käynnistyi kaivostoiminnassa, kun Outokummun alasta luopumisen jälkeen toiminta avattiin käytännössä ulkomaalaisille yrityksille. Monet Outokummun kannattamattomina myymät kaivokset elävät nyt uutta kukoistustaan, ja monet laajat, uusia löydöksiä hyödyntävät hankkeet ovat käynnistyneet kuten Sotkamon Talvivaaran nikkelikaivos ja Kittilän Suurkuusikon kultakaivos.

Kaikenlainen epäluulo on vallinnut näitä sijoittajataustaisia toimijoita kohtaan, mutta kokemukset ovat pelkästään positiivisia. Onkin tärkeä avata ovet uusille yrittäjille, samalla kun omat suuret metsäteollisuusyritykset siirtyvät operoimaan halvan työvoiman ja eukalyptussellun ääreen.

Jarmo Raudaskoski