Suomessa olemme saaneet sivistyskasvatuksen, jossa toinen ihminen nähdään arvokkaana ja ainutlaatuisena. Meidät myös on kasvatettu ja koulutettu lähimmäisenrakkauteen ja kohtaamaan toinen ihminen palvelijan mielellä.

Toisen ihminen kohtaamisessa tulee olla myös toisenlaista realismia. Tasavaltamme presidentti Sauli Niinistö toisti lapsiin kohdistuneiden äskeisten rikosten yhteydessä jo aiemmin käyttämäänsä ilmaisua lujuudesta. Syksyn 2015 massiivisen turvapaikkaprosessin jälkeen  saman vuoden itsenäisyyspäivänä hän kansalaisradiolähetyksessä sanoi tiukasti, että hyvänkin on oltava luja.

Suomessakin jo tämän vuoden aikana uutisoidut rikokset ovat tehneet välttämättömäksi tajuta, ettei ihminen ole ainoastaan hyvä ja heikko, hän on myös paha.

Luterilainen kirkko Suomessa on jättipaketti eettistä pääomaa, jolla se on tullut myös kansainvälisesti huomatuksi. Eettinen pääoma on tehnyt asumisen Suomessa turvalliseksi, meille itsellemme siitä on tullut lintukoto, jota mikään ei uhkaa ”makeasti oravainen nukkuu sammalvuoteellaan”.

Herkkäaistiset taiteilijat ja ajattelijat ovat kuitenkin aina lähetelleet pessimistisiä viestejään. Kirjailija William Shakespearen tragedian Macbethin sanoin ”kasvot kätkeköön sen, minkä petollinen sydän tietää”. Antiikin filosofi Aristoteles oli sitä mieltä, että ihmiset ovat läpinäkymättömiä toisilleen ja itselleenkin.

Ruotsalainen rikoskirjailija Henning Mankel (1948 – 2015) on sanonut kirjoistaan, että mitä ikinä hän kirjoittaa tai keksiikään rikosromaaneissaan, todellisuus on aina pahempi.

Suomalaisen filosofi ja historioitsija Juha Sihvola (1957 – 2012) oli siitä harvinainen filosofi, että hän oli kiinnostunut luterilaisesta etiikasta. Maailmankansalaisen etiikassaan vuonna 2004 hän varoitti voimista ja rakenteista, jotka tosiasiallisesti hallitsevat ihmisten ja valtioiden välisiä suhteita. Piittaamattomuus olosuhteista ei ole mitenkään ylevää, hän kirjoittaa. Hän jopa sanoo, että hyvä tahto ja tietämättömyys ovat kauhistuttava yhdistelmä.

Sihvolan sanat osuvat asenteisiin, joissa lähimmäisenrakkaus on muuttunut pasifistiseksi ja naiiviksi ajatteluksi toisesta ihmisestä.

Veikko Erkkilän ja Pekka Iivarin kirjassa ”Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Lapin sodan monta historiaa” (Otava 2015) on kuvattu tapa, jolla Ruotsi otti vastaan suomalaiset evakot rajallaan Torniosta Haaparantaan. Jokainen rajan ylittänyt kirjattiin tarkasti ja hänelle annettiin hätäpassi sekä henkilökohtainen tunnistusnumero. Ruotsin puolen virkamiehet istuivat pitkässä rivissä ja lopuksi vielä kysyivät, onko täitä. Vastauksesta riippumatta rajan yli tulevaa odotti täisauna, jota sotilaat vartioivat. Alle kouluikäiset rokotettiin.

Puhutaan maalaisjärjestä. Voisi puhua terveestä järjestä. Terve järki ajattelee johdonmukaisesti jokaisesta ihmisestä, että hän on tutustumisen arvoinen mutta sisimmässään hän on muiden ihmisten kaltainen. Jumalan luoma elävä sielu, iankaikkisuusolento, mutta syntiin langenneena ei ainoastaan hyvä ja heikko vaan myös paha. Kristittyynkään ei voi luottaa.