Päiväkirjastani 9. 6. 2014

Suomen sodanjohto ei tiennyt, mutta eräs suomea puhunut saksalainen sotilas sen tiesi ja sanoi jo kesäkuun 5. päivänä 1944 lomalla olleelle suomalaiselle sotilaalle, pyhäjokiselle alikersantille Esko Hemmilälle Neuvostoliiton hyökkäävän Suomeen. Puna-armeija hyökkäsi 9. kesäkuuta. Normandian maihinnousu tapahtui kolmea päivää aikaisemmin, 6. kesäkuuta 1944. Tämänkin saksalainen sotilas oli tiennyt ja kertoi siitä Hemmilälle Kemijärven asemalla tarjoten suomalaiselle ilmaiseksi yhden tupakan. Hemmilä oli kysynyt ostaa konjakkia ja tupakkaa. (Timo Myllykoski/Kaleva 30.5.2014)

Myllykosken haastattelema 90-vuotias Hemmilä sanoo saksalaisen sotilaan kanssa käymänsä keskustelun painuneen ikuisesti mieleen.

Mistä saksalainen sotilas tiesi, oliko hän vakoilija, osasi Suomen kielen? Yksi ja kolme päivää aikaisemmin ilmaistulla salaisella tiedolla ei ehkä tuossa vaiheessa enää ollut väliä. Tätä haastattelussa ei pohdita.

Niin paljon kuin on puhuttu suurhyökkäyksen kauhistamista sotilaista, karkuruudesta ja sotapsykoosista, Hemmilä ja hänen kaverinsa puhuvat muusta. Kun Kannaksen suurhöykkäys tapahtui, Oulaisissa lomaileva 20-vuotias konekiväärikomppanian alikersantti ja hänen toverinsa lähtivät Viipuriin ”kavereidensa avuksi”.

Neuvostoliiton suurhyökkäys 9. ja 10. kesäkuuta 1944 Kannaksen pääpuolustuslinjalle tuli yllätyksenä paikallisille suomalaisille sotilaille ja yllätyksenä Suomen koko sodanjohdolle ja ilmeisesti myös poliittiselle johdolle. Olivatko syypäitä Mikkelin päämajan tiedusteluosasto ja operatiivinen osasto, mutta miten? Osastojen päälliköiden huonoista väleistä on puhuttu vai löytyykö selittävä tekijä siitä, että molemmat osastot raportoivat suoraan ylipäällikölle marsalkka Mannerheimille kun tärkeintä olisi ollut keskinäinen raportointi pääasiassa tiedustelusta operatiiviseen osastoon päin?

Neuvostoliiton hyökkäysaikeista tiedettiin ja ei tiedetty. Tiedettiin hyökkäyksen tapahtuvan, mutta ei tiedetty, milloin se tapahtuisi. Ehkä ajateltiin sen tapahtuvan myöhemmin kesällä. Unohdettiin vihollisen iskevän juuri silloin, kun sen ei ajatella hyökkäävän.

Yhdeksännen päivän aamu oli vasta suurhyökkäyksen valmistelua. Varsinainen päähyökkäys alkoi seuraavana päivänä lauantaina 10. kesäkuuta 1944.

Suurhyökkäyksen syyksi on nähty Neuvostoliiton saama kielteinen vastaus rauhanneuvotteluissa huhtikuussa 1944. Marsalkka Mannerheimin puolestaan on nähty pitäneen painopisteenään Itä-Karjalaa, siellä Maaselän ja Aunuksen kannaksia miekantuppipäiväkäskynsä mukaisesti.

Saksan sodanjohdon yhdysupseerina Mikkelin päämajassa toiminut kenraali W. Erfurth on kirjoittanut sotapäiväkirjaansa 11. kesäkuuta 1944, että taisteluvaihe tuli suomalaisille ”täytenä yllätyksenä ja on herättänyt päämajassa suurta hämminkiä” (K.L. Oesch: ”Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944”. Docendo Oy 2014. Teoksen ensimmäinen painos on ilmestynyt Otavan julkaisemana 1956.) Kenraaliluutnantti Oesch epäilee Erfurthin väitettä, tiesikö Erfurth riittävästi. Päämajan tiedusteluosastolla olivat käytettävissään senhetkiset sodan tilannetiedot.

Oliko hyökkäys täydellinen yllätys? Sodan laki on, että tapa tai tule tapetuksi. Oesch pitää Erfurthin väitettä liian jyrkkänä ja yksipuolisena. ”Jos pidetään yllätyksenä sitä, ettei tiedetä hyökkäyksen tarkkaa ajankohtaa, päivää tai hetkeä, tapahtuvat melkein kaikki hyökkäykset yllättäen.” Pohjoisessa Sallan suunnassa nähtiin operatiivisen harhauttamisen mahdollisuus.

Tietojen paikkansa pitävyys koskee jo hyökkäyspäivän säätä. Ilta-Sanomien historia-liitteessä ”Suurhyökkäys. Neuvostojoukot iskivät Suomeen kesällä 1944” haastateltu JR I:n II pataljoonan konekiväärikomppaniaan kuulunut Viljo Sahlstén sanoo kesäkuun 9. päivän aamusta, että se oli kirkas ja kaunis. Kello oli vähän vaille kuusi aamulla ja hän oli yksin vartiossa Kannaksen Valkeasaaressa. Samassa Historia-liitteessa Tuomas Manninen sanoo Kannaksen sään olleen 9. kesäkuuta pilvisen. Suomenlahdella oli Mannisen tietojen mukaan sumua. Päivemmällä tuli vesikuuroja.

Sahlsténista noin 300 metrin päässä olivat venäläisten asemat. Aamun hiljaisuuden katkaisi Leningradin suunnasta tullut kone, joka suomalaisten kohdalla ampui kaksi punaista valorakettia, jollaisia vartiosotilas ei ollut aikaisemmin nähnyt. Ne olivat ehkä taktinen merkki tulikomentoa odottavalle satamääräiselle tykistölle. Samassa metsänrajan takaa sukelsi satamäärin lentokoneita, jolloin Sahlsten juoksi majoituskorsuunsa, tempaisi oven auki ja huusi ”Nyt se tulee!” Haastattelu on yksittäisen rivisotilaan Sahlsténin kuvaus kesäkuun 9. päivän hyökkäyksestä. Seuraavaksi Valkeasaaren lohko joutui tykistön kohteeksi. Osa hyökkäävästä jalkaväestä haisi viinalta.

Valkeasaaren nopean murtumisen syitä on etsitty eri tekijöistä. Miehistön vähäisyydestä, aseiden ja ammusten riittämättömyydestä, linnoitusten keskeneräisyydestä ja osaksi myös taistelumoraalista. Upseerien keskeisistä urajännitteistä on kirjoittanut Lasse Laaksonen kirjassaan ”Eripuraa ja arvovaltaa. Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen” (Ajatus Kirjat 2004).

Neuvoston joukkojen hyökkäys tapahtui armeijankenraali Leonid Govorovin komennuksessa. Varsinainen suurhyökkäys lauantaiaamuna 10.6. kello 5 käynnistyi Leningradin rintaman tykistökomentajan Georgi Odintsovin toimeenpanemalla ”saatanallisella tulivalmistelulla” (Robert Brantberg: Lagus Ritari N:o 1. WS Bookwell Oy 2010). Govorovin päähyökkäys kohdistui Valkeasaareen, jota puolusti kenraalimajuri Jussi Sihvon 10. divisioona. Hyökkäys ei ollut Sihvolle yllätys, sen voima kuitenkin.

Sihvon divisioona murtui jo kahden tunnin taistelun jälkeen. Pohjoiseen vetäytyvä divisioona joutui jättämään 68 tykkiä, koska ei ollut hevosia eikä vetokalustoa niitä vetämään. Etulinjassa taistelleen everstiluutnantti Tauno Viljasen jalkaväkirykmentti I oli iltapäivällä taistelukyvytön. Lähes 500 miestä oli kaatunut tai haavoittunut. Saman verran miehiä oli menettänyt hermonsa tai liittynyt käpykaartiin (Brantberg).

Oeschin kirjaamissa arvioinneissa 10. Divisioonan olisi pitänyt kestää kauemmin. ”Ja jos asema olisi ollut edes tyydyttävän lujasti ja tarkoituksenmukaisesti rakennettu, olisi kestävyys voinut jatkua vielä useita päiviä, joiden kuluessa reservit olisivat voineet ehtiä perille hyvissä ajoin ja oikeaan paikkaan.” Oesch tähdentää, ettei jatkuvaa etuaseman kestokykyä olisi odottanutkaan, ”mutta kohtuudella olisi voinut vaatia 2 – 4 päivän vastarintaa.

Ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim on sanonut kesäkuun kymmenettä päivää 1944 sotahistoriamme mustaksi päiväksi. Oesch on kirjaansa kirjannut kenraali Erfurthin sotapäiväkirjaansa muistelemat sanat ”Marsalkalle nousi häpeänpuna poskille tämän suomalaisen rykmentin menettelyn johdosta”.

Ylipäällikölle yllätys oli kaksinkertainen, koska hän ei ollut varautunut suurhyökkäykseen (Oesch). Myös Laguksen panssaridivisioonan johto yllättyi. ”Marskin nyrkki” oli kaukana rintamalinjoista, upseerit ja miehet lomilla, telavetäjät kylvötöissä (Brantberg).

Suomalaisten epäonninen puolustus on yhdistetty suureksi osaksi IV armeijakunnan komentajaan Taavetti Laatikaiseen, jonka väitetään todenneen hyökkäyksen alettua: ”Vai nyt ne sen aloittivat” (Brantberg).

Kertoopa jatkosodan ajan päämajassa komentoesikunnan päällikkönä toiminut everstiluuutnantti W. E. Tuompo päiväkirjassaan Viljasen rykmentin (JR I) majuri Juvasta (myöh. eversti E. Juva JR 58:n komentaja), joka oli niin tietämätön ympärillään tapahtuneesta suurhyökkäyksestä, että luuli omien tulittavan ja meni ulos korsustaan huutamaan: ”Älkää ampuko, täällä on Juva!” (W.E.Tuompo: Päiväkirjani päämajasta 1941 – 1944. WSOY 1994.)

Aikaisin perjantaiaamuna 9. kesäkuuta alkaneen hyökkäyksen kumu kantautui kahdensadan kilometrin päähän ylipäälllikön marsalkka Mannerheimin työhuoneeseen ja Ilta-Sanomien Historia-liitteen mukaan Helsinkiin asti.

Lauantaiaamuna 10. kesäkuuta sai Panssaridivisioonan Karisalmelle siirretyn esikunnan puhelin hälytyksen. Kenraali Ruben Lagus tarvittiin puhelimeen. Lagus sai käskyn siirtää panssaridivisioona välittömästi Kannakselle Muolaan ja Kivennavan alueelle. Divisioonan lomalla olevia joukkoja alettiin puhelimella kutsua riveihin. Lagus itse kirjoitti kotiin kirjeen: ”Oma ikuisesti rakastamani Kenny. Suuret tapahtumat alkavat. En ehdi kirjoitella aivan pian. Sinun ikuisesti Ruben.” (Brantberg)

Perjantain vastainen yö oli ollut tyyni. Sunnuntain kesäkuun 11. päivan vastainen yö oli pimeä, kostea ja kylmä (Brantberg).

Kuvatessaan sunnuntaina 11. 6. neuvostohyökkääjiä vastaan eteneviä jääkäriprikaateja Brandtberg toteaa säästä: ”Kostea yö oli kuin huomaamatta muuttunut kauniiksi sunnuntaiseksi kesäpäiväksi”
Asemasodan on katsottu rapistuttaneen sotakuntoa. Päämajan komentoesikunnan päällikkö Tuompon arvosteli viihdytystalojen rakentamisia sen sijaan että olisi rakennettu ja vahvistettu linnoituksia. Neuvostoliiton armeijan hyökkätessä juuri V-T-linjalta (Vammelsuu – Taipale-linja) olisi odotettu lujuutta. Sitä sillä ei ollut ja vihollinen tiesi sen.

Ylipäällikön miekantuppipäiväkäsky on suurhyökkäyksen tapahtumien analysoinneissa arvioitu. Ylipäällikön katsottiin luvanneen Itä-Karjalan asukkaille oman ”luonnollisen” isänmaan ja suurhyökkäystä odotellessakin hän varautui Itä-Karjalan kannasten, Maaselän kannaksen ja Aunuksen kannaksen puolustamiseen ennen Kannaksen kannasta. Näin ylipäällikön passiivisuutta Kannaksen varustamiseen on tulkittu.

Selvimpänä osoituksena Kannaksen kautta tapahtuneen hyökkäyksen yllätyksellisyys näkyy marsalkka Mannerheimin huolettomien syntymäpäivien vietossa ja niiden yhteydessä Laguksen joukkojen hybristelyssä. Tuompo on päiväkirjassaan – tosin vasta 17. kesäkuuta päivän kohdalla – kuvannut puolustusvoimien lippujuhlan ja ylipäällikön syntymäpäivän vieton 4.6.1944 asiallisesti ja asianmukaisesti. Jo seuraavan päivän 18.6. päiväyksessään hän antaa tulla tekstiä viihdytystaloista ja viihtymisestä linnoittamisen sijaan. Ylipäällikön hän sanoo olevan tyyni, mutta vakava.

Brandtbergin kuvaus teoksessaan ”Lagus. Ritari n:o 1” Marskin syntymäpäivistä ja sen jälkeisestä Laguksen joukkojen katselmuksesta on värikkäämpi. Juhlapäivän kunniaksi saapuneelle presidentti Risto Rytin seurueelle Mannerheim tarjosi lounaan residenssissään Sairilan kuninkaankartanossa Mikkelin länsipuolella. Iltapäivällä lähdettiin vuorineuvos Väinö Kotilaisen tarjoamalle päivälliselle Ensoon, Enso-Gutzeitin klubille.

Enson klubisalin suihkulähde solisi ja pitkä juhlapöytä oli koristettu seitsemälläsadalla tulppaanilla, Brandtberg kuvaa. Saliin marssi presidentin, pääministeri Edwin Linkomiehen ja ylipäällikön lisäksi jalkaväenkenraalit Rudolf Walden ja Erik Heinrichs, kolmetoista kenraaliluutnanttia, kuusi kenraalimajuria, yhdeksän everstiä, kaksi everstiluutnanttia, yksi lääkintäeverstiluutnantti, neljä majuria sekä kapteeni Liponkoski. Vuoristoeversti Kotilainen oli järjestänyt kokin Itä-Karjalasta. Mies oli aikoinaan palvellut tsaarin hovissa ja kohonnut soppakokin arvostettuun asemaan. Frakkiin pukeutunut hovimestari ohjasi tarjoilua, ruokalista oli venäläinen…… ylipäällikkö poikkesi keittiöön kiittämään kokkia sujuvalla venäjänkielellä.

Brandtbergin päivälliskuvaus on tarkka. Suurhyökkäyksen pelko ei näytä leijuneen juhlijoiden yllä. Kannaksen suurhyökkäys lähestyi, oli aivan lähellä… Jopa Lagus panssaridivisioineen …

Laguksen panssaridivisioonan ohimarssi oli ennen ateriaa.

Miksi näitä poikia kutsutaan?, kysyi Ryti ylipäälliköltä ja sai vastaukseksi ”Heitä kutsutaan jääkäreiksi.” Ja Ryti: ”Hyvää päivää jääkärit!” Brandtberg kertaa hyvin harjoitellun vastauksen: ”Hyvää päivää herra presidentti!”

Brandtberg jatkaa kuvaustaan: ”Presidentti tarkasti vielä kenraalien rivistön. Tämän jälkeen oli lyhyen ja nopean ohimarssin vuoro. Ensimmäisenä paikalle vyöryi rynnäkköpataljoonan Sturmit, joita useimmat vieraat eivät aikaisemmin olleet nähneet. Tämän jälkeen tuli T-34 Sotkia sekä muita panssarivaunuja, joita seurasi kaksi moottoroitua panssarijääkärijoukkuetta tykkeineen. Lopuksi ohi ajoi polkupyörillään Liponkosken komppania. Marski oli otettu.”

Ylipäällikön, marsalkka Mannerheimin juhlinnat ja kenraali Laguksen partaveitsen terävästi toteutetun joukkojensa ohimarssi kesäkuun 4. päivänä 1944 osoittavat, ettei Suomen sodan johto ollut sotilaallisesti eikä poliittisesti ajantasalla. Normandian maihinnousuun oli aikaa enää pari päivää ja tiedusteluissa jo tunnettiin Stalinin aikomukset hoitaa Suomen asia sitä ennen.

Mutta kuitenkin. Päämajan komentoesikunnan päällikkö Tuompo on kirjoittanut päiväkirjaansa 17. toukokuuta, että Airon kanssa oli jälleen puhetta marsalkan pessimismistä ja ylettömästä varovaisuudesta. ”Hän on varma siitä, että venäläiset tulevat hyökkäämään, ja reservejä ja muita joukkoja on siirretty aika paljon. Linnoituslaitteiden valmistumista on myös kiirehditty kuumeisesti.”

Oliko siis ylipäällikön lähimmissä miehissä joku tai joitakin, jotka hysteriaa estääkseen rauhoittelivat suursotaa odottavia ja aiheuttivat varomatonta levollisuutta. Laaksosen mukaan päämajan päämajoitusmestari A.F. Airolla oli huomattavan tyyni suhtautuminen venäläisten suurhyökkäyksen mahdollisuuteen keväällä 1944. Arvioidessaan Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteita ja johtamista Laaksonen väittää, että asemasodan pitkittyessä ylipäällikön päämajasssa sorruttiin monessa suhteessa samaan passivoitumiseen, josta sieltä oli varoiteltu alempia johtoportaita. ”Huoli rintamajoukkojen flegmaattisuudesta käänsi ajattelun pois turtuvasta itsestä”. Laaksonen väittää myös, että ylipäällikön lähipiirissä miltei kaikki pyrkivät ainakin epäsuorasti marsalkan miellyttämiseen, eikä kukaan tärkeimmistä upseereista halunnut saada osakseen suoranaista pessimistin leimaa. Toisaalta esiin pyrkineet suurhyökkäyksestä varoittelijat vaiennettiin organisaation sisällä turhina hermostuttajina. ”Mannerheimin auktoriteetti ja individualistinen henkilöorientoitunut johtaminen vaikuttivat alaisten suhtautumiseen ja ajatteluun. Käsitellyssä kysymyksessä, suurhyökkäyksen ennakoinnissa , se rajasi perspektiiviä ja kiristi tärkeimpien upseerien kilpailua. Ylin johto ei ollut yhtenäinen ja aktiivinen, vaan eripurainen ja reaktiivinen suhtautumisessaan ja järjestelyissään venäläisten suurhyökkäyksen edellä.”

Joka tapauksessa suurhyökkäyksen tapahduttua ylipäällikkö toimi nopeasti ja oli nopeasti tilanteen tasalla. Ensimmäisen päiväkäskynsä hän antoi 16. kesäkuuta. Tuompo mainitsee armeijan organisaation muuttuneen päivittäin. Kaikki Kannaksen joukot asetettiin 14. kesäkuuta kenraali Karl Lennart Oeschin johtoon.

Jossitteluille on edelleen sijaa…. Millä tavalla yllätyksetön hyökkäys olisi ollut helpompi ja säästänyt sotilaitamme enemmän … olisiko säästänyt?