Suomi on muistellut 100-vuotista aikaansa. On toistunut ajatus ”panen päivät päällytysten, päällimmäisiksi paremmat”. Huonoista päivistä ovat mieleen nousseet monien haavojen joukosta sotien haavat.

Yleisradion iltahartaus keskiviikkona 3.5.2017 yllättävästi kertoi Pauli-papasta, Pauli Haapakoskesta. Iltahartauden pitäjä oli raisiolainen pastori Karoliina Haapakoski, Pauli Haapakosken pojantytär kuten pastori Haapakoski kertoi iltahartaudessaan. Kysymys kaikesta päätellen oli pyhäjokisesta Pauli Haapakoskesta, joka on kertonut elämänsä tarinaa kirjassaan ”Olin saksalaisten vanki” (Gummerus 1982).

 

http://areena.yle.fi/1-4045084?autoplay=true

 

 

Alla kopio kirjaesseestä ”Itkimme lopulta haikeasti – kotimaa tuli aina vain rakkaammaksi” (sermones.fi 7.3.2008). Essee on Pauli Haapakosken kirjan ”Olin saksalaisten vanki” tapausten ja tapahtumien kulkua.

 

ITKIMME LOPULTA HAIKEASTI – KOTIMAA TULI AINA VAIN RAKKAAMMAKSI

Maaliskuu 7, 2008  Nettilehti Sermones

Tampereella esitetystä Suomen presidentin, marsalkka Mannerheimin yksityisyyttä esittävän animaationukketeatterin aiheuttamasta reagoinnista ovat kiinnittäneet huomion sanat ”olemme surullisia”.

Myös Lapin sodassa vangiksi jääneet suomalaiset sotilaat reagoivat surulla. Olemme surullisia. Itkimme lopulta haikeasti.

”Kumma että tämä kotimaa tulee aina vain rakkaammaksi mitä enemmän sen vuoksi kärsitään, mietimme ja itkimme lopulta haikeasti.”

Edessä oleva rajanylitys tuntui jotenkin lopulliselta, kertoo pyhäjokinen Pauli Haapakoski kirjassaan ”Olin saksalaisten vanki”.

Oli taivallettu jalkaisin Torniosta Rovaniemen kautta – Rovaniemeltä alkaen hevosten vankkureita vetäen, koska saksalaiset eivät siihen hätään saaneet tai halunneet paikalle hevosia ja muuleja – Suomen käsivarteen ja edessä oli rajan ylitys Norjan puolelle.

”Lapseksihan tässä jälleen tulee, tuhisteli Eeli ja pyyhki silmiään manttelinsa helmuksella”, Haapakoski jatkaa kuvausta.

”… aivan kuin siinä samalla ylitettäisiin elämän ja kuoleman rajakin.”

Kaikuikohan Neuvostoliiton ehtoja täyttävän suomalaisen sotilaan korvissa vielä vähän aikaisemmin kajahtanut kirkas naisääni hienosta autosta: ”Siinä näet, miten käy kun lähtee ryssän kelkkaan!”

Haapakoski kuvaa aikaisempia kokemuksia Kittilästä kohti pohjoista. Hän ei ollut pystynyt lapiotöissä siihen vauhtiin, mitä potkiva saksalainen vaati ja niin hän ilmaisi siihen syyn, nälän, saaden välittömästi kovan iskun kasvoihinsa.

”Minusta tuli hetkessä saksalaisten huvittelun kohde. Yksi heitti leivänpalasen eteeni liejuun …”

Haapakoski kertoo, että hän ei kumartunut ottamaan leipää ja ”jäykkäniskaisuus ei ollut herrakansan mieleen” ja ”aseillaan uhaten he pakottivat minut nostamaan leipää. Juuri, kun tavoitin palasen, astui joku saappaallaan käden ja leivänkimpaleen päälle upottaen ne syvälle kuraan. Samalla luja isku tömähti niskaani ja siinä rähmälläni maassa maaten vielä joku öykkäri painoi jalkansa niskaani.

Luulin tukehtuvani kuraan. ”

Samassa kajahti saksalaisten matkassa olleen suomalaisen naisen kirkas ääni hienosta autosta.

Haapakoski jatkaa kertomustaan: ”Ja sakuilla oli hauskaa. Muutama nainen oli sentään kyynelehtinytkin, kertoivat toiset myöhemmin, mutta lähinnä olevat donnat vain kikattivat ja ilkkuivat”.

Haapakoski nousi maasta ylös yrittäen samalla vältellä joka suunnalta tulevia potkuja. Hän koetti siivota silmiltään savea nähdäkseen, mutta se oli sakuille liikaa. He karjuivat hänen hidastelevan. Hän sai hakusta hirveän iskun suoraan selkäänsä ja putosi niiltä jalansijoilta tajuttomana kuraan.

Tultuaan tajuihinsa ojanpenkalla makaava Haapakoski tajusi olevansa ”jotenkuten hengissä”.

Kipuja tuntui kaikkialla, etenkin ristiselässä. Hakku oli mennyt vaatteiden läpi lihaksiin asti.

”Liikkumaan pystyin vain äärimmäisin ponnistuksin ja vesi tuli silmiin pelkästä kauhusta: nyt ne lopettavat minut tähän paikkaan työkyvyttömänä!”

”Itkin niin että tärisin. Itkin tuskiani, syntymätöntä lastani, pieniä poikiani, vaimoa ja isänmaata.”

Haapakoskella oli jo ennen vangiksi joutumista tieto, että hänen Oulun läänin Pyhäjoella olevaan kotiin yksin kahden pienen pojan kanssa jäänyt vaimo odotti heidän kolmatta lastaan.

Sotavankeudesta palattuaan Haapakoski saikin ottaa syliinsä kaimakseen kastetun pienen Pauli-pojan.

Mutta kotimaassakaan eivät murheet loppuneet. Nyt alkoi Suomen Valpo pitää peliänsä.

Jukka Nevakivi kertoo suomalaisen sotilaan kokemuksista artikkelikokoelmassaan ”40 vuotta Lapin sodasta”.

Pudasjärven taisteluista lokakuun ensimmäisinä päivinä 1944 hän kertoo:

”Kovat taistelut vaativat paljon verta. Niinpä mainitun päivän illalla Hynninen kertoi sidontapaikallaan olevan 25 haavoittunutta, jotka olisi ollut saatava peninkulman taipaleen taakse tien varteen hintaan mihin hyvänsä.

Surkein oli niiden haavoittuneiden osa, jotka JP 4 oli joutunut jättämään taakseen vihollisen tehtyä yllättävän vastaiskun. Kun pataljoona pari kilometriä peräännyttyään valtasi paikan seuraavana päivänä takaisin, oli 10 cm paksun tuoreen lumikerroksen alla enää hengissä kolme haavoittunutta, ja näistäkin vain yksi toipui, …”

Toipunut haavoittunut oli myöhemmin kertonut saksalaisten kohdelleen häntä ja kohtalotovereitaan epäinhimillisesti. Eräitä oli potkittu, syljetty kasvoihin, uhattu ampua ja ryöstetty kaikki omaisuus. Lisäksi oli eräiltä heistä riistetty jalkineet, jopa päällyshousutkin. Lisäksi heidät oli jätetty kylmän yön armoille.

”Eräs reiteen haavoittunut tavattiin läpi pään ammuttuna.”

Kokemuksia saksalaisten mukaan lähteneistä naisista oli näilläkin sotilailla.

Saksalaisten mukana oli ollut suomalaisia juovuksissa olleita naisia, jotka olivat sylkeneet ja pilkanneet haavoittuneita suomalaisia sotilaita.

Eivätkä näissä Pudasjärven taisteluissa olleet saksalaiset olleet edes ss-joukkoja.

Sotarunouttakin Nevakivi on tallentanut artikkelikokoelmaansa.

”Tänään
löysin sinut
kuolleena leivosena
lokaiselta ajotieltä
haupitsipatterimme vieriessä
harmaan, uupuneen kylän ohi
…”

Runon kirjoittaneen vänrikin elämä katkesi tunturin takaa tulleeseen saksalaiseen luotiin Lapissa Kaunispään tunturin rinteelle vähän ennen unohtumattoman kaunista auringonlaskua, Nevakivi kertoo.

Tampereen animaatiotaide jää omaan arvoonsa Nevakiven Lapin sodan historian koruttoman kerronnan rinnalla.

Lakkia kylläkin Nevakivi kehottaa nostamaan. Mutta kenelle?

”lakki päästä kaikki, jotka tunnistatte tämän Kiestingin motista, Kuuterselästä ja Vuoksen rannoilta verissään, mutta hengissä selvinneen kantaporukan!”

Nevakivi päättää artikkelisarjansa kunnioittavasti.

”Lapin sodassa puolustettiin Mannerheimin johdolla lopulta toisenlaista linjaa kuin Kannaksella. Pakottaessaan sotilaamme siihen, että uuden ulkopolitiikan perustaksi saatu velvoite otettiin täydestä todesta, Mannerheim pyrki ja itse asiassa antoi perustan samalle linjalle, jonka me olemme yhdistäneet häntä seuranneiden presidenttien nimeen.”