Tiedetoimittaja Jani Kaaro on tehnyt yhden elämänsä hyvistä teoista! Lähtiessään kyseenalaistamaan vanhoillislestadiolaisiin kristittyihin kohdistettuja syyllistämisiä hän on tehnyt teon, josta satu ”Keisarin uudet vaatteet” tunnetaan.

Kaaro lähti kyselemään, lieneekö keisarilla yllään vaatteita ollenkaan puhumattakaan puhutuista uusista vaatteista. Hän lähti kyselemään, onko vanhoillislestadiolaisia kristittyjä syyllistetty liikaa tai lieneekö syyllistämisissä perää ollenkaan.

Toivottavasti Kaaro jäljittää trollitehtailijat. Jäljittäminen johtaisi myös itseään kunniallisina pitämiin medioihin, jotka sinisilmäisessä luottamuksessaan somemaailman vuodatuksiin tai tarkoitushakuisesti ovat olleet mukana syyllistämässä vaatimattomia, hienoja, maltillisia keskitien luterilaisia, luterilaisen kirkkomme jäseniä, omaa lukijakuntaansa, sivistyneitä Suomen kansalaisia. Vastaavalla fundamentalistisella tarkkuudella vanhoillislestadiolaisten väitettyjä tunnusmerkkejä ovat kirjanneet kansiensa väliin erityisesti Lapin yliopiston Lestadionismi-tutkijat. Syyllistetyt maanhiljaiset ovat olleet lähes ääneti.

Tiedetoimittaja Jani Kaaron Rapportissa julkaistu artikkeli ”Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla” Googlen kautta linkitettynä:

http://rapport.fi/rapport/artikkeli.php?aid=225350

Lestadionismi-tutkimukseen saadulla apurahalla olisi ollut käyttöä vanhoillislestadiolaisuuskriitikkojen taustojen ja persoonan tutkimuksiin case-tutkimuksina, tapaustutkimuksina. Kriitikkojen tapaustutkimus olisi paljastanut lähtökohtaisesti vääriä käsityksiä vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta myös poikkeavia persoonallisuuksia, jopa psykiatrisia tapauksia. Kun uskonnollisen kriitikon blogeissa ovat kestoteemoina seksuaalisuuden alue ja hengellisyys ylihengellisyytenä, olisi kohtuullista odottaa ainakin tutkijoilta ja medioilta hälytysvalojen syttymistä, näin ei ole tapahtunut. Seksuaalisuus ja ylihengellisyys ovat uskonnollisiin harhoihin tyypillisestikin liittyvä parivaljakko. Nämä blogistit ja heidän seuraajansa kertovat teksteissä itsestään, eivät vanhoillislestadiolaisuudesta.

Olisi myös avattava Suomen joidenkin poliittisten piirien kielteisyyttä vanhoillislestadiolaisia kohtaan. Vanhoillislestadiolaiset ovat aktiivisesti mukana yhteiskunnallisessa ja poliittisessa toiminnassa, mutta hylkäävät poliittisen ateismin ja ei-vasemmistolaistenkin väkivaltaiset vaikuttamistavat. Puolustaessaan keskustelukulttuuria ainoana oikeana tapana yhteiskunnassa osallistumiseen he pitäytyvät uskonpuhdistaja Martti Lutherin periaatteisiin. (Ks. Lutherin Talonpoikaissotaa 1525 koskevat kirjoitukset!)

Lieneekö ollut sattuma, että Lapin yliopiston ensimmäinen Laestadionismi-hankkeen tutkimus – Tapio Nykäsen väitöskirja ”Kahden valtakunnan kansalaiset. Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia” (Lapin yliopistopaino 2012) ilmestyi Läskikapinan merkkivuonna 2012. Suomessa Läskikapinan (1922) tavoitteena oli Pohjolan kommunistinen tasavalta, johon olisivat kuuluneet Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosat sekä Neuvostoliiton puolelta Neuvosto-Karjala. Läskikapina ei päässyt tavoitteeseensa. Nimenomaan lestadiolaisuus on Pohjois-Suomessa haastanut kommunismin.

Sosialismin laajentuessa 1900-luvun alusta lähtien Pohjois-Suomeen ja Lappiin politiikka ja lestadiolaisuus haastoivat toisensa (Jouko Talonen, Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905 – 1929. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura 1988). Venäjän vallankumouksen 1917 jälkeiset tapahtumat Neuvosto-Venäjällä lisäsivät Pohjois-Suomen lestadiolaisten sosialisminvastaisuutta. Pietarin ja Inkerinmaan lestadiolaisilla oli kielteiset kokemukset vallankumouksen vaikutuksista. Suomeen levisi myös uutinen erään lestadiolaisen ryöstöstä ja murhasta Neuvosto-Venäjän Uhtualla.

Kommunistit kokivat lestadiolaisuuden Pohjois-Suomessa vastustajakseen, vaikka lestadiolaisissa oli yksittäisiä kommunismin kannattajia. Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin puolueen eräs matkapuhuja raportoi kesäkuun 1927 puhujamatkastaan Yli-Iin Tannilan kylään. Kuulijoita oli vain neljä, koska kaikki muut kyläläiset olivat menneet Iihin vanhoillislestadiolaisten isoihin seuroihin.

Kommunistien matkapuhujat kokivat koko lestadiolaisuuden, vanhoillisten lisäksi myös uusheräyksen kannatusalueet puolueensa kannalta ongelmallisiksi. Vaikka Pohjois-Suomen pienviljelijäin taloudellinen tilanne 1920-luvun lopulla oli huono, heiltä ei tullut mainittavaa kannatusta työväen ja pienviljelijäin puolueelle. Kommunistit panivat harmistuneena merkille maalaisliiton vahvan kannatuksen muun muassa Ranualla ”Lohen valtakunnassa” vuonna 1927 (Talonen). Lohen valtakunta viittasi ranualaiseen maalaisliittoa edustaneeseen valtiopäivämieheen Kalle Aukusti Loheen (1872 – 1948).

Seuraavassa linkki tohtori Nykäsen väitöskirjan arviointiin sermones.fi:ssä 7.1.2013. Artikkeli on päivitetty uudelleen 8.toukokuuta 2013, josta se on luettavissa, mutta myös seuraavasta linkistä.

http://www.sermones.fi/2013/05/lapin-yliopiston-lestadiolaisuustutkimukset-synnyttavat-kysymyksia-tutkijoiden-motivaatiosta-ja-maailmankuvasta-%E2%80%93-laskikapinan-merkkivuosi-2012-1922-%E2%80%93-2012-%E2%80%93-tutkimuksissa-ku/

Sosiaalisessa mediassa tällä hetkellä näyttää eniten keskusteluttavan Kaaron artikkelin maininnat pedofilian uhrien muistoista tai valemuistoista. Kaaron nähdään puoltavan tekijöitä ja lisäävän pedofilian uhrien tuskaa. Kaaro kuitenkin kieltää asettuvansa kenenkään puolelle, hän on vain tuonut löytämänsä esiin.

Merkittävintä Kaaron kyseenalaistamissa arvioissa on Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen julkisuushakuisiksi luonnehditut kirjalliset tuotokset. Kaaro toteaa suorasukaisesti, että kenties suurin ongelma, mikä Hurtigin teoksen ”Taivaan taimet” (Johanna Hurtig, Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Vastapaino 2013) mediakäsittelyyn sisältyy, on sen esitteleminen tutkimuksena.

Kustantajakaan Vastapaino ei pidä Hurtigin teosta akateemisena tutkimuksena. ”Se ei täytä tieteellisen työn kriteereitä siinä, että sitä olisi vertaisarvioitu.” Teoksella ei ole akateemisen tutkimuksen painoarvoa.

Hurtigin teos on kuitenkin saanut näyttävän mediajulkisuuden samoin kuin hänen yhdessä Mari Leppäsen kanssa toimittamansa kirja ”Maijan tarina. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana”. (Kirjapaja 2012).

Hurtigin ja Leppäsen teosten nimet lähtökohtaisesti vaikuttavat vanhoillislestadiolaista herätysliikettä syyllistäviltä. Kirjojen nimiksi olisi tullut riittää lyhyesti vain esimerkiksi ”Taivaan taimet” tai ”Maijan tarina”. Kirjojen nimet ovat jatkuneet muodoissa ”Uskonnollinen yhteisö ja väkivalta” sekä ”… yhteisön trauma”.

Maaseudun Tulevaisuuden nykyisen päätoimittajan Mikael Pentikäisen aikana Helsingin Sanomien sivuilla ”reviteltiin” Hurtigin ja Leppäsen välittämillä tiedoilla vanhoillislestadiolaisuuden yhteyksistä lasten hyväksikäyttöön. Kuitenkin Hurtigin ”tutkimukset” olivat vain tilastotietoja ja Maijan tarinan toistoa, jonka Kaaro sanoo olevan ”puhdasta subjektiivista kerrontaa. Se on kerronnan laji, jota laatumedia usein välttelee, sillä yksipuolinen kerronta harvoin kertoo koko totuutta. Subjektiivisessa kerronnassa ihminen voi kertoa käytännössä mitä vain, ellei faktoja tarkasteta ja vastapuolta kuunnella”.

Lasten hyväksikäyttöä on yhteiskuntien kaikissa piireissä. Viime aikoina on puhuttu hoitoon turvautumisesta, jos kohtaa itsessään taipumuksen lapsiin kohdistuvaan seksuaaliseen kiinnostukseen. Taipumus lienee kuitenkin laaja-alaisempi persoonan häiriö kuin vain seksuaalisuuden aluetta koskeva. Rikosoikeuden professori Terttu Utriainen on tutkinut 1700-luvulta alkaen raiskauksia rikosoikeudellisena ongelmana. Hän on tutkimuksessaan ja julkisissa keskusteluissa sekä kirjassaan ”Raiskaus rikosoikeudellisena ongelmana” osoittanut, miten ehdottoman kielteisesti raiskauksiin suhtauduttiin 1700-luvulla. Puhuttiin raiskauksista eikä vain lasten hyväksikäytöstä kuten nykyään.

Utriainen kohtasi tutkimuksessaan raiskaustapausten väkivaltaisuuden, raakuuden ja brutaalisuuden. ”Seksuaaliseen väkivaltaan on usein liitetty seksuaalisen teon määritelmässäkin esiintynyt ajatus siitä, että tekijä tavoittelee ’seksuaalista kiihotusta ja tyydytystä’. Raiskausrikokset kuvastavat aivan jotain muuta. Uhreja on kuristettu, tapettu, uhattu silmien ja nenän puhkomisella. heitelty seinään ja aiottu heittää parvekkeelta. ”Kysymyksessä ei ole ollut mikään romanttinen seksin tavoittelu, vaan raaka väkivalta ja halu nöyryyttää toista ihmistä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.”

Utriainen ihailee 1700-luvulla käytyä avointa ja monipuolista keskustelua siitä, mitä ja kenen intressejä rikosoikeudella pitäisi suojella. Esimerkiksi jo vuoden 1734 lain raiskaussäännös kattoi sekä mielisairaiden että lasten raiskaukset. Jotkut olivat myös sitä mieltä, että myös nukkuvan voi raiskata, koska voihan nukkuvalta varastaakin.

Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen toimittama ”Maijan tarina” on kokonaisuudessaan väkivaltakertomus. Maija sai kertomansa mukaan raiskaajiltaan tappouhkauksia. Maijan tarinasta ei tiedä, onko se totta vai tarua, mutta Utriaisen tutkimusten perusteella sitä voi pitää totena. Kirja on raiskaajien taudinkuvaus, joka on niin uskomaton, että kirjaa on mahdoton pitää totena, mutta Utriaisen tutkimusten perusteella se on totta. Vahva sadismi on toisen ihmisen kärsimyksistä nauttimista, uskomatonta, ja yllätti rikosoikeuden professorinkin. Sermones.fi: Jani Kaaron artikkelin uusi lukeminen muutti sermones.fi:n käsitystä Maijan tarinan todenperäisyydestä. Rikosoikeuden professori Utriaisen tutkimustuloksillä pääteltäessä Maijan tarina voisi olla totta, mutta Kaaron välittämien tietojen perusteella Maijan tarinan väitteet ovat perättömiä. Maijan tarinassa syyllistetty mies on syytön. Sermones.fi:lle muita teitä tulleiden tietojen mukaan mies on syyllinen.

Viime vuosien kuohunta pedofilia- ja raiskaustapausten ympärillä vanhoillislestadiolaisiin kristittyihin liittyen on ollut mieliruokaa vihapuhujille, kritiikittömille tutkijoille ja kritiikittömälle tai vahingoittamista haluavalle medialle. Vaikeasta asiasta on tullut todella vaikea. Kotimaa Oy:n sloganin mukaan Kotimaa on toivon, hyvän elämän ja arjen kristillisyyden vahva rakentaja, kuitenkin erityisesti yhtiön blogisivusto kotimaa24 on ollut ensimmäisten joukossa rakentamassa vanhoillislestadiolaisuudesta kielteistä julkisuuskuvaa.

Suomen tiedeyhteisön olisi tullut nähdä haasteena koota casetutkimuksia kaikkitietävistä blogisteista ja kommentoijista sen mukaisesti miten Juri Nummelinin toimittamassa ihmisvihan käsikirjassa ”Misantropian historia” kuvataan itsensä muiden ihmisten yläpuolelle nostaneista ihmisistä. (Misantropian historia. Toim. Juri Nummelin. Kustannusosakeyhtiö Savukeidas 2013).

http://www.sermones.fi/2013/10/ihmisvihan-kasikirja-%E2%80%93-misantropia/

Tiedetoimittaja Jani Kaaro on oikealla asialla häiritessään kaikentietäviä ja kaikentietävyyttä. Artikkeli valemuistojen synnyttämisestä on saattanut loukata joitakin psykoterapeutteja, mutta varmaan synnyttänyt myös ammatillista itsearviointia. Toivottavasti löytyy seula, jolla puoskarit ja ihmisten manipuloijat saadaan siivilöidyiksi omaan aitaukseensa. Kaaron kuvaukset kehoterapeuteista ja vastaavista ovat puistattavaa luettavaa. On kuin lukisi taikauskon historiaa kauheine seurauksineen, uhreineen, mielettömyyksineen, ylösalaisin kääntyneine maailmoineen. Kuitenkin kysymys on tämän päivän Suomesta.

Jokaisella ihmisellä on oma yksilöllinen maailmansa maailmankuvineen. Tiedostetun maailman takana on lisäksi lukuisia maailmoita. Alitajunnan resurssien prosessoitumiset ovat vuorovaikutuksessa tajuisten ja tietoisten maailmoiden kanssa. Psykologiatieteen historia on pitkälle alitajunnan historiaa. Kaivellessaan valemuistoja Kaaro osui tikullaan mittaamattomaan maailmaan, josta ihmisen psyyken ammattilaisten tulisi tietää. Siitä maailmasta voi tulla esille monenlaista. Kehoterapeuttien hypnoottinen toiminta on vastuutonta, he etsivät asiakkaastaan omaa maailmankuvaansa.

Sermones.fi:n omistaja Valma Kukko (o.s. Tölli) haastatteli psykiatri Reima Kampmania (1943 – 1992) Oulun alueradion lauantairadioon pian Kampmanin sivupersoonatutkimusten ilmestymisen jälkeen 1970-luvulla.Ohjelman otsikkona oli ”Luovan ihmisen roolihahmot – sivupersooniako?”

Sivupersoonia tunnetaan kahta tyyppiä. Kampman tutki hypnoosilla aikaansaatuja sivupersoonia. Psykiatrinen, sairas sivupersoona tulee esiin itsestään. Näitä Kampanin tutkimus ei koskenut. Hänen 1970-luvulla julkistamat tutkimuksensa sivupersoonista ovat ihmisen alitajunnan rakenteen tutkimusta. Sairas sivupersoona voi tehdä jopa rikoksia, joista pääpersoona ei sano muistavansa mitään.

Kampman kohtasi ensimmäisen sivupersoonailmiön sattumalta. Hän oli hypnotisoinut huonetoverinsa ja antanut hänelle käskyn, suggestion, mennä syntymäänsä edeltäneeseen aikaan. Kampman järkyttyi, kun huonetoveri alkoi kumealla äänellä kertoa laajoista viljavainioista, joiden valtias hän sivupersoonassaan ilmeisesti oli. Järkytys oli niin suuri, että Kampman välittömästi alkoi varmistaa normaalipersoonan paluuta ja huonetoverin herättämistä hypnoosista valvetilaan.

Huonetoverin hypnoosi-ilmiö alkoi Kampmania kiinnostaa. Ennen kaikkea hän halusi saada selville, millaisiin ihmisen psyyken ominaisuuksiin ilmiö liittyy. Hän halusi selvittää ilmiön yleisyyden sekä oudon tapahtuman syntyjuuret. Tutkimuksista ilmestyivät kirjat ”Et ole yksin” (Gummerus 1974) ja ”Kuka minä olen?” (Gummerus 1975).

Kampmanin koehenkilöt olivat oululaisia lukiolaisia, joista osalle hän toisti tutkimukset nähdäkseen, miten pysyviä sivupersoonat olivat. Tällöin hän alkoi myös varmistua, mitkä olivat oudon ilmiön syntyjuuret.

Hypnoosilla koetilanteessa aikaansaadut sivupersoonat olivat koehenkilön elämänsä aikaisten tietoisten ja tiedostamattomien kokemusten, havaintojen, tietojen ja tunteiden summa. ”Näyttää siltä, että sivupersoonan elämänkaari, jonkinlainen elämän tragedia, liittyy hyvin keskeisesti pääpersoonan jonkin erikoisongelman ympärille. Sivupersoonan sisältämä tieto on valvetilapersoonan yleisestä, elämän aikana hankkimasta tietovarastosta siivilöityä ja sovellettua.”

Varsinaisessa tutkimustilanteessa Kampman antoi hypnotisoimilleen koehenkilöille, vapaaehtoisesti tutkimukseen osallistuneille oululaisille lukiolaisille saman käskyn, suggestion, jonka oli antanut huonetoverilleen. Hän antoi käskyn mennä aikaan ennen syntymää.

Hypnoosissa koehenkilö kokee hypnotisoijan suggestion lainomaisena pakkona. Kun Kampman tutkimuksissaan käski koehenkilön mennä aikaan ennen syntymää, koehenkilön persoonallisuuden perusrakenne joutui koetukselle, se ikään kuin hajosi ja tuli esiin sivupersoonana. Koehenkilö sanoi olevansa kuka milloinkin sen mukaan, mitä muistiaineistoa hänen alitajunnassaan oli. Muistiaineisto saattoi olla koehenkilön lukemaa kirjallisuutta, se saattoi olla hänen sukuhistoriaansa. Usein se oli koehenkilön kokemuksia, jotka kietoutuneina alitajunnassa säilyneisiin eri rooleihin tulivat esiin.

Hypnoosisivupersoonat elävät harhamaailmassa siinä menneessä ajassa, jossa kertovat olevansa. Esimerkiksi koehenkilö Kaisa oli eräässä sivupersoonassaan Karolina Prokofjeff ja näki ympärillään tsaarin upseerin loisteliaan asunnon, vaikka oli Kampanin karussa tutkimushuoneessa.

Mennyttä aikaa elävälle sivupersoonalle nykyajan teknologia oli vierasta. WC:stä hän ei tiennyt. Puhetapa muuttui iän mukaiseksi ja murre kielialueiden mukaiseksi.

Kampmanin tutkimukset ovat näyttö siitä, miten ihminen tekee havaintoja huomaamattaan. Havainnot painuvat myös muistiin ihmisen huomaamatta ja asiaa ajattelematta. Esimerkiksi Karolina Prokovjeffin sivupersoonasta kävi ilmi, että Kaisan oma suku oli lähtöisin Venäjältä. Omaisiin ja ystäviin liittyvät nimet olivat suoria lainauksia suvun perimätiedosta parin sukupolven takaa.

Sekä itsestään ilmenevä että hypnoosisivupersoona syntyvät psyykkisen stressin vaikutuksesta. Hypnoosisivupersoonien stressi liittyy ennen syntymää-suggestioon ja itsestään ilmenevissä stressi aiheutuu liian kivuliaista elämänkokemuksista.

Kampman näkee sivupersoonilla olevan yhteyttä mukautumiskykyisten, luovien ja taiteellisesti lahjakkaiden ihmisten hengenlahjoihin. Näitä ominaisuuksia oli muun muassa Kaisalla, jolla oli kaikkiaan toistakymmentä sivupersoonaa. Sivupersoonat ovat värikkäämpiä ja eheämpiä luovilla lahjakkailla ihmisillä.

Kampman antaa ensimmäisessä kirjassaan ”Et ole yksin” vastauksen Valma Kukon toimittaman radiohaastattelun kysymykseen kysyessään itse ”Mutta emmekö jo nyt saata olettaa, että monet taideteokset saattavat olla heijastuksia sivupersoonailmiöistä?”

Radion haastattelutilanteessa hän kuitenkin oli varovaisempi ja vastasi ”On ehkä liioiteltua puhua luovien henkilöiden sivupersoonista. Pikemmin olisin sitä mieltä, että luovalla henkilöllä on vapaus ja kyky siitä sekä tietoisesta että alitajuisesta tiedosta, mitä hänessä on, muokata uusia roolihahmoja sekä samaistua niihin ja tuottaa ne ikään kuin hän olisi hyvinkin pitkälle toisessa persoonassa”.

Tässä linkki sermones.fi:n artikkeliin luovan kirjoittajan roolihahmoista.
http://www.sermones.fi/2007/08/luovan-kirjoittajan-roolihahmot-%E2%80%93-sivupersooniako/

Tiedetoimittaja Jani Kaaron pintaan nostamat valemuisti-ilmiöt ovat ihmisen alitajunnan maailman tosiasioita. Terapeutin hypnoottisessa ohjauksessa lapsi kokee terapeutin johdattelut suggestioina, ehdottomina käskyinä. Hänessä tapahtuu se, minkä Kampman tuli tuntemaan. Hypnoosissa koehenkilö kokee hypnotisoijan suggestion lainomaisena pakkona.

Lapsiin kohdistuvissa psyyken tutkimuksissa ollaan tekemisissä vakavien asioiden kanssa. Ollaan tekemisissä toden ja käsittämättömän kanssa. Kampmanin tutkimusten perusteella on pääteltävissä alitajunnan ”ronkkimisen” ja kaivelemisen sopivan vain aikuiseen, joka kykenee käsittelemään tietoisia ja tiedostamattomia tietojaan ja kokemuksiaan eikä aikuinenkaan täydellisesti. On myös sairaita sivupersoonia.

Rovasti Lars Levi Laestadius (1800 – 1861) oli kiinnostunut tutkimaan Lapin saamelaisten luontouskonnon ekstaasi-ilmiön arvoitusta. Hän halusi selvittää, mistä lapinnoitien transsiin vaipumisessa oli kysymys. Aihepiiri liittyy valemuistiin ja sivupersooniin sikäli, että myös ekstaasikokemuksissa on kysymys alitajunnan muistivarastoista. Siellä on se maailmankuva, joka ihmiselle oli kollektiivisesti rakentunut, mutta tuli esiin vain tiettyjen yksilöllisten piirteiden toteutuessa.

Suomalaisen uskontotieteen tutkijan professori Lauri Hongon (1932 – 2002) teoksessa ”Uskontotieteen näkökulmia” (WSOY 1972) on kuvattu tarkasti yksilöllisiä tunnuspiirteitä, joita Siperian šamanistisissa yhteiskunnissa on etsitty ihmisistä, joiden oletetaan omistavan šamaanin taitoja. Keskeistä on kyseisen henkilön oma tahto antautua toimimaan šamaanina eli henkilönä, joka palvelee yhteisöään heidän kysymyksissään ja tarvittaessa etsii vastausta ”tuonpuoleisesta maailmasta”, henkien ja jumalten maailmasta. Tehtävä edellytti antautumista itsesuggestioon ja tehtävän edellyttämiin rooleihin, mutta ennen kaikkea šamaaniehdokkaan oli täytynyt sisäistää šamaanien ja tietäjien sekä yleensä loitsujen ja epiikan myyttiset mielikuvat.

Laestadius pyrki lähestymään ekstaasia luonnontieteen ja psykologian kautta, joskin totesi aikansa psykologian vielä olevan kyvytön ratkaisemaan tätä tutkimusongelmaa. Hän näki tutkimuskohteensa niin vaikeaksi, että vei sen osaksi filosofian aluetta ja päätyi filosofi Immanuel Kantin (1724 – 1804) näkemykseen empirismin ja rationalismin rajoista. ”Karkea järki ei tosin täysin voi käsittää ajan ja paikan ulkopuolelle sijoittuvaa tilaa tai vuorovaikutusta, koska se alusta loppuun saakka on juurtunut aistihavainnoista johtuvaan aika- ja paikkatietoisuuteen. Ihmisjärki ei siten voi ajatella ajan ja paikan ulkopuolella.” (Lainaus on Juha Pentikäisen toimittamasta, Risto Pulkkisen suomentamasta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta vuonna 2000 ilmestyneestä teoksesta ”Lars Levi Laestadius: Lappalaisten mytologian katkelmia”.)

Siirtyminen arki-ihmisestä tietäjän rooliin tapahtui yksinäisyydessä huolellisin valmistautumismenoin, kertoo Honko suomalaisista tietäjistä tai noidista. ”Edessä olevaa transsendenttia kamppailua varten hän latautui poikkeukselliseen henkiseen vireeseen, jännitti henkisen minänsä iskukykyiseksi ja toimivaksi.” Valmistautumisriitit loivat tietyn tietoisuudentilan, jonka säilymistä tietäjä huolellisesti varjeli matkalla parantamisaktin paikalle, vastaantulijoita tervehtimättä hän ”vihan vimmassa… tukka pystyssä…” kulki kovalla vauhdilla. Tietäjän loitsuna itselleen saattoivat olla sanat ”nouse luontoni lovesta, haon alta haltijani”. Vieläkin suomalaisessa genressä tunnetaan voimaa tarvitsevissa tilanteissa itsekehu ”odotahan, kunnes luontoni nousee”.

Kärsämäen Leskelänkylässä asuneen Hätämaan tietäjän (Juho Luomajoki 1843 – 1912) tiedetään käyttäneen vihastumismekanismiaan parantajan työssään. Hänen on sanottu olleen ”kirkasluonteinen”. Hän saattoi tulla naurusuusta täysin ”vihan vimmoihin”. (Hätämaan tietäjä kansan kertomana. Toimituskunta: Yrjö Koskela, Elsa Punkeri, Valma Tölli. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1975.)

Luomajoki oli myös näkijä. Hänen näkemisensä tapahtui unessa, joka monesti oli vain pieni torkahdus kesken kaiken vieraiden läsnä ollessa. Hän ei näyttänyt tarvitsevan valmistautumisriittejä. Luomajoki itsekään ei pystynyt selittämään unennäkölahjaansa. On sanottu, että ilman ”unikakkiaistaan”, joksi hänen unennäkötaitoaan on nimitetty, hän ei olisi tullut kuuluisaksi tietäjäksi kuten hän omalla paikkakunnalla ja lähipaikkakunnilla tuli.

Luomajoki teki myös taikoja, mutta sanoi tekevänsä niitä vain siksi, koska kansa kaipasi niitä. Hän selitti tekevänsä niitä myös siksi, että potilaiden usko parantumiseensa vahvistuisi.

Etnografisen suurtyön saamelaisten luontouskonnon jumalmaailmasta, mytologiasta, tehnyt Laestadius näki noitalaitoksen läpi. Hän tuli näkemään että oli todellisia noitia ja oli huijareita, ”joista edelliset tosin lienevät olleet harvinaisia,…”. Raha näytteli osaansa. Itse noituuden suhteen Laestadius oli skeptinen, mutta sen hän myönsi, että ”ennustaja todella menetti tajuntansa, pyörtyi taikka meni horrokseen ja että hän tässä tilassaan fantisoi, näki näkyjä taikka uneksi” (Pentikäinen, Pulkkinen).

Ihminen kaikkine maailmoineen voi olla liian herkkä kupla ja pisara kenen tahansa kosketeltavaksi!
Jani Kaaron esiin nostama lasten terapeuttinen kohtaaminen voi olla lapsen tai nuoren henkilön alitajunnan sohimista miekalla ja seipäillä.

Lasten alitajunnalla operoiminen tai alitajunnan operoiminen on hevosen leikkiä. Sitä on kuitenkin harjoitettu monissa lasten elämän yhteyksissä, ei ainoastaan tiedetoimittaja Kaaron esittelemissä tapauksissa.

Myös aikuisen ihmisen alitajunnan ja tietoisuuden vuorovaikutus on miekan ja seipäiden kanssa toimiessa kovalla koetuksella. Syytön saattaa jo ruveta pitämään itseään syyllisenä. Mitä ihminen toiselle ihmiselle voikaan olla? Hän voi ilkeyksissään tehdä, mitä tahansa. Lääkäri ja terapeutti katsovat asiakastaan oman maailmankuvansa läpi, sittenkin. Esimerkit syyttömien syyllistämisestä Kaaron artikkelissa ovat raskasta luettavaa.

Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta on ollut karkeaa, brutaalia, sivistymätöntä. Itseään vanhoillislestadiolaisuuden asiantuntijana pitävän äänekkään bloggaajan korostuksissa on tunnistettavissa lainomainen lahkolaisuus, mitä vanhoillislestadiolaisuus perusluterilaisena herätysliikkeenä ei ole. Vanhoillislestadiolaisten uskon ja opin perustana ovat Raamattu ja luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat, siis sama perusta Suomen luterilaisen kirkon kanssa. Jos vanhoillislestadiolaiset kristityt lähtisivät kirkosta, he lähtisivät omasta itsestään. Myöskään kirkko ei voi erottaa vanhoillislestadiolaisia, koska näin tehdessään se hylkäisi oman olemuksensa.

Tapa kirjoittaa ja ilmaista näkemyksiään kirjoitusten kohteena olevista lähimmäisistä on kiivaissa blogeissa ollut sivistymätöntä. On ristiriitaista, että äänekkäimmät kriitikot kantavat blogeissaan ja kommenteissaan vanhoillislestadiolaisuuden torjumia piirteitä, oppiharhoja ja vääriä toimintatapoja. Ihmisen tuntomerkkeinä pidetään kykyä tuntea häpeää ja syyllisyyttä, näitä tunnusmerkkejä on kriittisistä teksteistä ollut vaikea löytää.

Miten pitkälle vanhoillislestadiolaisten kristittyjen syyllistämiset ja negatiivisen julkisuuskuvan rakentamiset ovat kriitikoiden narsistista ihmisvihaa, joka yhtä hyvin voisi kohdistua keihin muihin tahansa kuin kriitikoiden kontekstin ihmisiin?

Lestadiolaisuustutkimus Lapin yliopistossa jatkuu. Tapio Nykäsen tutkimusryhmä on saanut Emil Aaltosen myöntämän 210 000 euron projektiapurahan Lestadiolaisuuden yhteiskunnalliset verkostot hankkeeseen. Hanke toteutetaan yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa vuosina 2015 – 2018. Monitieteisen verkoston piiriin kuuluu politiikan tutkijoita, teologeja, historiantutkijoita ja filosofeja.

Lapin yliopistolla on kova haaste asettamiinsa tavoitteisiin pääsemiseksi. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ja toivottavasti kansainvälisessäkin tiedeyhteisössä seurataan tutkimusten etenemistä objektiivisella tarkkuudella. Lestadiolaisuus on kansainvälinen liike, levinnyt laajalle eri maanosiin. Lapin yliopistolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähtöoletusten pätevyys ja tutkimusten objektiivisuus.

Päivämiehen verkkolehdessä Nykänen jo antoi ymmärtää, että ensimmäisen tutkimussession erehdyksistä olisi opittu (www.paivamies.fi 14.4.2015). Lapin yliopiston kotisivulla muun muassa ei puhuta enää lestadionismista vaan lestadiolaisuudesta. Luterilaisen kirkon luterilaiset herätysliikkeet eivät olekaan ismejä, ideologioita.

Tapio Nykäsen ja Mika Luoma-ahon toimittamassa artikkelikokoelmassa ”Poliittinen lestadiolaisuus” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 2013) on jo merkkejä itsekorjautuvasta tieteestä. Kosti Joensuun artikkeli Laestadiuksen yhteiskunnallisen ajattelun antropologisesta perustasta on arvokasta ja mielenkiintoista tutkimusta, samoin Mika Luoma-ahon tunnollinen paneutuminen Juhani Raattamaan poliittiseen pastoraaliin.

Lapin yliopistossa jatkuvaan lestadiolaisuustutkimukseen kohdistuvat kovat odotukset. Tieteellinen tutkimus ei voi pohjautua nettikirjoituksiin eikä vihapuheisiin kuten ensimmäisissä tutkimuksissa tapahtui.

Vanhoillislestadiolaiset voivat asennoitua myönteisin odotuksin Lapin yliopiston herätysliikettään koskevaan toiseen tutkimussessioon sen mukaisesti mitä asiasta on uutisoitu Lapin yliopiston kotisivulla ja mitä tutkimushankkeen vetäjä Nykänen on asiasta kertonut Päivämiehen verkkolehdessä.

Prahan yliopiston professori Jan Hus (noin 1369 – 1415) poltettiin kirkolliskokouksen tuomitsemana kuoliaaksi julkisella roviolla reformatoristen ajatustensa vuoksi. Kerrotaan Husin lausahtaneen ”O sancta simplicitas!” Voi pyhä yksinkertaisuus! kun näki erään mummonkin tuovan puuta polttorovioon. Samoilla sanoilla on sermones.fi reagoinut Kalevan Vuoden journalismi-teko sarjassa saamaan journalismipalkkioon sen uutisoitua vanhoillislestadiolaisten pedofiliatapauksista (sermones.fi 20.2.2012).

http://www.sermones.fi/2012/02/o-sancta-simplicitas-voi-pyha-yksinkertaisuus/

Kielteisen julkisuuskuvan tuliset lieskat ovat nuolleet vanhoillislestadiolaisia kristittyjä. Kuitenkaan he eivät ole pahemmin hermostuneet. Tampereen piispan Matti Revon kesällä 2012 Lopen suviseuroissa pitämää ”hoitokokousta” muistellaan huvittuneina, mutta surullisina kuitenkin kaikkien heidän takiaan, jotka työpaikoilla ja kouluissa ovat tulleet lieskojen nuolemiksi. Näistä Kaaron artikkelissa on kipeitä mainintoja.