Uskonnollisten liikkeiden kesän 2015 kesäjuhlien uutisointi on mediassa ollut yleisesti ottaen asiallista. Juhlille lähetetyt toimittajat ovat ottaneet asiat asiana. Jopa vanhoillislestadiolaisuus on tullut esitellyksi asianmukaisesti ja aikaisempien lyöntien korvauksena ylikomeastikin.

Uutisoinneissa ja lehden aukeamankin kokoisissa juttukokonaisuuksissa tosin usein ovat päällimmäisinä tiedot juhlien ulkoisten puitteiden kokoamisesta ja perheiden haastatteluissa pukeutumiset ja majoittumiset. Usean haastatellun vastaukseen tosin sisältyy myös perimmäinen selitys hengelliseen juhlaan osallistumisesta.

Juhlien tarkoitus ei liene ollut selvillä Kalevan toimittajalla eikä lopullisen otsikon laatijalla toimitussihteerillä otsikoidessaan Vaasan suviseurojen (26. – 29.7.2015) avajaiset otsikolla ”Vaasassa veisataan” (27.6.2015). Kyseinen toimittaja antaa kyllä viimeisessä reportaašissaan vilpittömän palautteen ”Vaasan suviseurat olivat minulle ensimmäiset laatuaan. Hämmennyin näkemästäni. Nämä kekkerit taitavat olla Suomessa ainoat, joissa ihmisillä on aidosti hauskaa ilman alkoholia (Kaleva 29.6.2015).

Heränneet lienevät jo saaneet tarpeekseen ainaisista körttipastilli-jutuista Herättäjäjuhlien antina. Herättäjäjuhlat 2015 olivat Sotkamossa 3. – 5. 7. 2015. Samoja piparminttupastilleja napostelevat lestadiolaisetkin ja nimittävät niitä uskovaisten pastilleiksi.

Uskonnollisten kesäjuhlien ulkoisten puitteiden uutisointia Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo arvioi uskontojournalismin tasokysymyksenä. ”Suviseuroista ja herättäjäjuhlista ym. osataan kyllä uutisoida talkootunnit ja lihasopan menekki, mutta siihen se yleensä jää. Sen kertominen, mikä on se hengellinen todellisuus, jota kymmenet tuhannet kesäjuhlilta etsivät, on medialle lähes ylivoimainen tehtävä”, hän kirjoittaa. Hän etsii selitystä mediataloista, joihin nykyään ei palkata varsinaisia uskontojournalisteja. (kotimaa24 29.6.2015)

Selitys kuitenkin lienee journalistien yleissivistyksessä, kun se puuttuu, puuttuu kaikki, puuttuu ammattitaito.

Esimerkkinä median edustajasta, jonka ammattitaitona olivat yleissivistys ja vahva sivistysperintö sopii vasemmistoradikaali radiotoimittaja Päivi Istala. Hän kotiperintönään oli syvästi sivistynyt ja juuri sivistyspääomansa turvin selvisi myös elämänsä rummakoista. Sermones.fi on arvioinut Istalan muistelmia ja todennut: ”Löytyisikö muun tämän päivän median muistelmista sitä klassisen sivistyksen varastoa, joka kulkee Istalan muistelmissa? Tuskin yksikään tämän päivän median edustaja kykenisi tekemään niitä reportaašeja uskonpuhdistaja Martti Lutherin merkkivuosien paikkakunnista ja tapahtumista, jotka Istala on arvokkuudella, kunnioituksella ja suurella asiantuntemuksellaan tehnyt samalla mainiosti kuvaten tuon ajan DDR:a, joka intoutui juhlimaan Lutherin syntymän (1483 – 1546) merkkivuotta vuonna 1983 ja jonka puolella Luther-kaupungit sijaitsivat.” (sermones.fi 22.11.2012)

Oulussa ilmestyvässä Kalevassa Vaasan suviseurat tulivat huomioiduksi, mutta Kalevan levikkialueen toinen vahva herätysliike herännäisyys uutisoitiin niukasti. Yleissivistynyt toimittaja olisi voinut kiinnittää huomionsa Sotkamon herättäjäjuhlien – viikko vanhoillislestadiolaisten suviseurojen jälkeen 3. – 5. 7. 2015 – raamattutuntiin. Sen pitäjä Kuopion piispa Jari Jolkkonen ilmaisi raamattukäsityksensä pitämässään raamattutunnissa. Hän sanoi: ”Kirkon oppi pyhästä Raamatusta on kaikkein ytimekkäimmin ilmaistu juuri jumalanpalveluksen sanoissa ’Tämä on Jumalan sana – Jumalalle kiitos.’….. Raamatun lukukappaleissa on kysymys Jumalan sanasta meille. Historiallinen raamatuntutkimus on kirkolle suuri lahja, ja siinä tutkija katsoo tekstiä ylhäältä päin selvittääkseen tekstin historiallisia syntytaustoja. Mutta jumalanpalveluksessa Raamattua kuunnellaan hengellisesti ja alhaalta päin.”

Sotkamon herättäjäjuhlien raamattutuntiin valmistautuessaan piispa Jolkkonen varmaan otti huomioon polemiikin, mikä syntyi Haapajärven herättäjäjuhlien 2013 tietokirjailija, pastori Jaakko Heinimäen vähän raflaavasta raamattutunnista. Kuitenkin Heinimäelläkin oli tarkoituksena vain kumota kirjaimellista, fundamentalistista raamatuntulkintaa. Selventäminen on tarpeen, sillä angloamerikkalainen fundamentalistinen evankelikaalisuus on jo vaikuttanut Suomessa laajasti.

Muutaman vuoden takainen aggressiivinen reagointi evankelikaalisuutta edustavan, Kristillisdemokraattien puoluejohtaja ministeri Päivi Räsäsen puheeseen oman herätysliikkeensä Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen kesäjuhlilla 2013 selittyi sillä, että monet kritisoijat olivat elämänsä aikana kuuluneet ahdistavaksi kokemaansa Räsänen edustamaan herätysliikkeeseen. Purkauksia näytti tulevan herännäisyydenkin piiristä. Traumatisoituneiden reaktioita.

Vastaavasti tiedetään, että kiivaimpien vanhoillislestadiolaisuuskriitikoiden taustalla on vaikeitakin uskonnollisesta kontekstistä riippumattomia yksityiselämän traumoja. Näissä puheenvuoroissa viettävät juhlaa psykiatriset ja psykologiset puolustusmekanismit, projisoinnit.

Media ja jotkut tutkijat lukevat tai kuuntelevat purkauksia kirjaimellisesti totuutena kuin fundamentalisti Raamattua.

Monet sekaannukset niin herännäisyydessä kuin lestadiolaisuudessa voivat olla vain maailmankuvallisia kuten kysymys Raamatusta. Molemmat liikkeet ovat Pohjois-Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla laajalle levinneitä. Valitettavaa, että Kalajokilaaksoon asti leviävä Kaleva paikkaa huonoa omaatuntoaan keskittymällä lestadiolaisuuteen ja jättää herännäisyyden liian vähälle. Molempien herätysliikkeiden merkitys Kalajokilaaksossa – Kalevan levikin eteläreunassa – on uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti mittaamaton.

Herännäisyys tuli Kalevassa kyllä huomioon otetuksi Sunnuntai-liitteen haastattelussa Jaakko Heinimäestä otsikolla ”Hiljaisen uskon mies”. Heinimäki tunnustautuu ”körttiläiseksi”, herännäisyyteen kuuluvaksi (Kaleva 28.6.2015).

Vanhoillislestadiolaisuuden osalta Kaleva valmisti lukijoitaan Vaasan suviseuroihin juhlien aattona torstaina 25.7. Lapin yliopiston tutkijan, yliopistonlehtori Aini Linjakummun kesäkolumnilla, joka ei estänyt ainakaan itse kohderyhmää, vanhoillislestadiolaisia kristittyjä, osallistumasta Vaasan suviseuroihin, tuskin lukivat, kokevat olevansa kurkkua täynnä ”tuota yhtä ja samaa”. Kolumnin otsikkokaan ”Herätysliikkeestä yhteisöksi” kun ei pitänyt paikkaansa. Vanhoillislestadiolaiset kristityt eivät ole mikään yhteisö. He ovat yksilöitä, yksilöllisiä, vapaita maailmankansalaisia, jotka ovat eksistentiaaliseen olemassaoloonsa etsineet vastauksia kristinuskosta ja siitä siinä muodossa, mitä vanhoillislestadiolaisuus julistaa lihaan tulleesta ja vielä lihassa vaikuttavasta kolmiyhteisestä Jumalasta. Lihassa vaikuttava kolmiyhteinen Jumala tarkoittaa sitä, että uskovainen ihminen voi saarnata toiselle ihmiselle synnit anteeksi. Tämän vaikuttaa Pyhä Henki, jota kolmiyhteinen Jumala ihmisessä tarkoittaa. Kun uskovainen saarnaa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, hän toimii Raamattuun perustuen Jeesuksen antamin valtuuksiin. Hänellä on valta antaa syntejä anteeksi ja hän, jolle ne synnit annetaan Jeesuksen nimessä anteeksi, saa uskoa ne anteeksi kuin itse Jumala taivaasta olisi ne anteeksi antanut. Pyhän Hengen evankeliumin uskojalle antaa Jumala, mutta saarnatun evankeliumin välityksellä.

Suomen luterilaisen kirkon vanhat luterilaiset herätysliikkeet rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus kukin omassa historiassaan ovat kohdanneet teiden risteyksiä ja valintojen vaikeuksia. Herännäisyyttä lukuun ottamatta toiset kolme ovat eri syistä jakautuneet. Tosin herännäisyydessäkin on käyty sisäistä dialogia, jopa polemiikkia. Muuttumista liikkeessä on tapahtunut. Psykologisoivasti saarnaavat naiset ovat osa herättäjäjuhlien tunnettuja nimiä sisältävässä puhujien joukossa. Maalaistupien lankkupenkillä kumaraisena saarnaavia maallikkosaarnaajia ei puhujakorokkeella ole. Ilman Raamatusta luettua tekstiä pidetyt ex tempore-puheet ovat säilyneet, mutta persoonallisia saarnoja tyyliin ”maantiellä kulki nainen, sillä oli musta pussi, se oli hurskas pussi” tuskin enää pidetään, ainakaan herättäjäjuhlilla.

Yksikään neljästä vanhasta luterilaisesta herätysliikkeestä ei ole osoittautunut staattiseksi pysähtyneeksi. Ihmisissä tapahtuu muuttumisia ja tehdään uusia valintoja, uutta muotoutumista on tapahtunut myös ihmisten muodostamissa herätysliikkeissä.

Yksikään 1700- ja 1800-luvuilla syntyneistä herätysliikkeistä ei ole niin sanotusti perustettu. Ne ovat syntyneet yksittäisten ihmisten hengellisestä etsinnästä kun on kysytty, mitä luterilaisen uskonpuhdistuksen pääperiaatteet merkitsevät heidän kohdallaan.

Luterilaisen uskonpuhdistuksen pääperiaatteet ovat uskonvanhurskaus lahjavanhurskautena ja raamattuperiaate. Raamattuperiaate tarkoittaa sitä, että Raamattu on uskon korkein ohje.

Edellisten neljän herätysliikkeen lisäksi Suomessa on 1900-luvulla muotoutunut viides herätysliike. Sitä nimitetään uuspietismiksi luterilaisten pietististen piirteiden vuoksi, mutta liikkeen syntyyn on vaikuttanut kalvinilaistaustainen anglosaksinen herätyskristillisyys.

Median piirissä voidaan hienostelevasti puhua uskontojournalismista aivan kuin sellaista olisi olemassa. On olemassa vain journalismia. Eduskuntavaaleja edeltävissä haastatteluissa Keskustan puoluejohtaja, kansanedustaja Juha Sipilä joutui julkiseen kysymystulvaan henkilökohtaisesta uskonnollisesta vakaumuksestaan. Kuitenkin Suomen perustuslain mukaan jokaisella Suomen kansalaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus (PL 11§). Miksi vastaavaa kysymystulvaa ei ole esitetty ateismia tai uskonnottomuutta edustaville kansanedustajaehdokkaille?

Kuluvan kesän lientyneenä näyttäytyneen uskonnollisten juhlien uutisoinnin soisi jatkuvan. On nimittäin näyttänyt siltä, että suomalainen media on ollut kykenemätön tekemään artikkeleita tai uutisia uskontoon liittyvistä aiheista. Sen tapa käsitellä uskonnollisia aiheita on ollut kuin kissa kiertäisi kuumaa puuroa. Se ei ole tiennyt, miten asiaa tulisi käsitellä. Uskonto on näyttäytynyt sille vihreinä miehinä avaruudesta. Uskonto on näyttäytynyt käsittämättömältä. Suomalainen media ei ole aina tiennyt, pakenisiko se vihreitä miehiä, kumartelisiko sille vai kävisikö raa’asti kimppuun. Tällöin media kertoo maallistumisestaan, sen yleissivistyksessä ei ole tarrapintaa käsittelemään uskontoa maailmankuvallisesti, maailmankatsomuksellisesti eikä varsinkaan elämänkatsomuksellisesti.

Kuitenkin ollaan Suomessa, ei Ranskassa.

Ihmisen syvin olemus on eksistentiaalisesti kokeva, vapauteen sitoutunut. Ihmisen substanssi on Suomessa suojattu perustuslailla.

Radioääni Minna Lindgren kiitti eräässä valtamedian kirjoituksessaan itseään siitä, että hänellä on akateeminen loppututkinto sivistys- ja tietopääomana. Eikä hän varmasti olisi ollutkaan sen toimittajadelegaation sätkynukke, joka avoimesti pilkkasi vanhoillislestadiolaisia lähetysmiehiä – maallikkopuhujia, Suomen luterilaisen kirkon pappia ja Venäjän kielen tulkkia – paluulennolla Petroskoista Suomeen.

Vanhoillislestadiolaiset ovat Neuvostoliiton lakkaamisen jälkeen tehneet lähetystyötä Venäjän eri alueilla sen mukaan kuin heitä on siihen pyydetty tai miten on ilmennyt tarvetta ja mahdollisuuksia. Niin nytkin tuolla matkalla oli yksi tai kaksi maallikkopuhujaa, luterilaisen kirkon pappi sekä venäjän kielen tulkki. Samaa lentoa Petroskoissa odotti kahdeksantoista hengen suomalainen toimittajajoukko, naisia ja miehiä, joka käytti avoimesti alkoholia, kiroili ja lähetysmiehiä pilkaten tervehtivät toisiaan tervehdyksellä ”Jumalan terve”. Toimittajien käytös alkoi muuttua niin uhkaavaksi, että äskettäin asiasta sermones.fi:lle kertonut jo iäkäs maallikkopuhuja sanoi pelänneensä. Yllättävästi räyhääjät hiljenivät, kun lähetysmiehistä pappi laitteli Suomen luterilaisen kirkon papin tunnusmerkit, liperit, näkösälle. Asiasta kertonut maallikkopuhuja totesi hengellisellä esivallalla olevan merkitystä.

SRK:n lähettämät lähetysmiehet olivat pohjois-suomalaisia, joten edustiko samaa lentoa odottava toimittajaryhmä pohjoissuomalaista mediaa? Onko mediaa edustava toimittajaryhmä jo pyytänyt SRK:n lähetysmiehiltä anteeksi? Häpeää ja syyllisyyttä tuntien, ei vain hienona eleenä?

Viime vuodelta lienee erään entisen vanhoillislestadiolaisen kokemus. Hän oli blogistina kirjoittanut vanhoillislestadiolaisuudesta kriittisesti, mutta oltuaan jossakin mediaväen tms. tapaamisessa hän kommentoi kokemaansa suorastaan kauhistuneena, tapaamiensa median tms. edustajien asenne vanhoillislestadiolaisiin oli niin kielteinen. Oliko hänen kokemuksessaan jo samaa pelkoa, jota Petroskoista palaava maallikkopuhuja tunsi?

Suomalainen media! Rasistinen! Uhkaavasti käyttäytyvä!

Rasismi on väkivaltaa! Uhkaava käyttäytyminen on väkivaltaa!

Suomalaiselta medialta puuttuvat yleissivistys ja sivistyneisyys! Puuttuu lähimmäisyys!

Jos koko media ryöpyttää jotakin aihetta tai henkilöä tai kuten se on viimeaikoina retuuttanut vanhoillislestadiolaisia kristittyjä mistä on kiinni saanut ja muu media on aivan hiljaa, toisin sanoen on kykenemätön käymään dialogia niin muun median kuin ryöpytyksen kohteena olevien kanssa, sopii oikein hyvin johtopäätös ”medialla ei ole korjausmekanismia koska siltä puuttuu yleissivistys!”.

Julkisen Sanan Neuvoston ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä. Ne on laadittu alan itsesääntelyä varten. Ohjeiden mukaan journalismin tulee toimia itsesääntelyn periaatteella kuten tiedeyhteisön itsekorjautuvasti.

http://www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/

Valtamedioista Kotimaa ja Kaleva ovat toimineet vanhoillislestadiolaisuuden lannistamiseksi kuin Pilli ja Pulla Pekka Töpöhäntä-kirjoissa. Kun toinen on sanonut jotakin, toinen on toistanut sen kuin kaikuna Monnilta, Pekka Töpöhännän kadehtijalta ja vihaajalta kuullun!

Kalevan saama Vuoden journalistinen teko-palkinto vuonna 2012 on oma lukunsa. Uutislehden tehtävänä on uutisoida tapahtumista, jos ne ovat uutiskynnyksen ylittäviä. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö jos mikä on sitä. Kuitenkin Kaleva katsoo tehneensä urotyön kirjoittaessaan rikoksista, joihin olivat tehneet vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluneet henkilöt. Ks. sermones.fi 20.2.2012! http://www.sermones.fi/2012/02/o-sancta-simplicitas-voi-pyha-yksinkertaisuus/

Rikos on rikos, olipa sen tekijä kuka tahansa, VAIKKA TAIVAAN ENKELI! Kalevalta puuttui sekä tieto- että sivistyspääoma kun ei tätä tiennyt. Vanhoillislestadiolaisuus ei kuulu pyhitysliikkeisiin, joissa ihmiset voivat katsoa muuttuneensa synnittömiksi. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa perusluterilaisittain, että kristitty, vakaumuksellinen uskovainen, on paitsi kokonaan vanhurskas samalla kokonaan syntinen. Tällä opilla kuitenkaan ei puolustella rikoksia. On tekoja, joilla ihminen pudottaa itsensä taivaaseen menevältä tieltä. Pyhä Henki pakenee sydämestä. Pyhästä Hengestä on sanottu, että hän on arka lintu. Rikos ja vieläpä seksuaalirikos lasta kohtaan on teko, jota Jeesus saattoi tarkoittaa sanoessaan että parempi olisi jos lapsen pahentajan kaulaan ripustettaisiin myllynkivi ja upotettaisiin meren syvyyksiin.

Kalevan entiselle päätoimittajalle Markku Mantilalle luterilainen opetus pyhityksestä – kristitty on kokonaan vanhurskas mutta edelleen samalla kokonaan syntinen – ei ole avautunut vaikka vaihtoi toiseen ammattiin valtioneuvoston viestintäjohtajaksi. Erityisesti siinä tehtävässä tarvittaisiin vahva sivistyspääoma! Samalla kun Mantila viimeisessä haastattelussaan totesi Kalevan uutisoinnin vanhoillislestadiolaisuudesta pedofiliatapausten yhteydessä horjuttaneen jo Kalevaa ”Hyvin suuri osa lestadiolaisista suuttui Kalevalle ja minulle henkilökohtaisesti niin pahasti, että he meinasivat pistää meidät kokonaan boikottiin”, olisi ollut mahdollisuus myöntää myös Kalevan ylireagoineen. (Kaleva 12.9.2014)

Mantilan jälkeen Kalevan päätoimittajan Kyösti Karvosen aikana, heti alkutaipaleella, Kaleva julkaisi uskontomyönteisiä artikkeleita ja uutisoi ennaltaehkäisevän hoidon puutteesta ihmisillä, jotka tuntevat mielenkiintoa lapsia kohtaan. Lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista uutisoitiin myös tilastoina.

Mantilan mainitsemat reaktiot ja päätoimittaja Karvosen linjaukset kuitenkaan eivät riitä ellei Kalevan kirjoituksissa vanhoillislestadiolaisista loppuun asti näy linjan muutos.

Huippua vanhoillislestadiolaisten kristittyjen aliarvioimisessa oli Tampereen hiippakunnan piispan Matti Revon tervehdys Lopen suviseurojen avajaisissa kesällä 2012. Piispa Revon tervehdyssanoiksi tarkoitetut sanat eivät olleet tervehdys, ne olivat ainakin kolme neljännestuntia kestänyt ojennuspuhe seurakansalle. Piispa ohjeisti seurakansaa luterilaisen kirkon toisesta sakramentista, kasteesta, josta hänen mielestään vanhoillislestadiolaisilla ei ole oikea opinkäsitys. Vanhoillislestadiolaiset opettavat, että vastasyntynyt lapsi on perisynnin alainen, mutta Kristuksen lunastustyön perusteella autuas, taivaskelpoinen, Jumalan lapsi, hänellä on jo usko ja Pyhä Henki. Hän pääsee taivaaseen, vaikka kuolisi kastamattomana, hän on uskon esikuva. Hänet kuitenkin kastetaan Jeesuksen käskyn mukaisesti armoliittoon, jonka Jumala on tehnyt jokaisen lapsensa kanssa, Jumala ei pura liittoaan. Piispa Repo edusti näkemystä, että lapsi saa uskon ja Pyhän Hengen vasta kasteessa.

Suviseurojen seurakansa kuunteli piispan tervehdystä mielenkiinnolla, mutta alkoi hämmästyä kun tervehdystä ei kuulunut, ainoastaan kovasanainen saarna ja ojennuspuhe. Hienotunteisesti seurakansa kuunteli, mutta kuultu alkoi niin hämmästyttää että pikkuisen hämmästys jo näkyi kasvoissa, vaikka hienotunteisesti itse kunkin ”pokka piti”. Saarnan eli ojennuspuheen vain jatkuessa ihmetyksen hymyäkin alkoi ilmetä.

Piispa Repo sekä hänen seurueensa Espoon piispa Tapio Luoma ja Helsingin piispa Irja Askola Lopen suviseuroissa 2013 toivat mieleen keskiajan, jolloin Turun piispa oli hengellinen ja maallinen johtaja. Kun hän kulki seurueensa kanssa, kansa runoili ”Luoja kulki tietä myöten, tuhat eessä enkeliä, sata santtia perässä”.

Historioitsija ja tutkija, rovasti Seppo Lohi on piispa Revon käyttäytymistä ja toimintatapaa pitänyt kirkkohistoriallisesti merkillepantavana ja poikkeuksellisena.

Rovasti Lars Levi Laestadius nimitti uskonnollisia tilaisuuksia, konventikkeleita eli seuroja kieltävää konventikkeliplakaattia hengellisen vihan eli ”pappisfanatismin” synnyttämänä. Hänestä se oli ”barbaarinen laki”. Laestadius tähtäsi toiminnallaan koko kirkon elvyttämiseen, mikä hänen mielestään oli niin yhteiskunnallisen moraalin kuin toimivan yhteiskuntajärjestyksen kannalta välttämätöntä. Laestadius ei ollut lahkolainen eikä ajanut kirkosta eroamista vapaakirkoksi. Hengellisen esivallan ja modernisoituvan maailman kriitikkona Laestadius voidaan nähdä uskonnonvapaustaistelijana ja kristillisen uskon alkuperän etsijänä, joka puolusti pohjoista uskonnollisuutta ja luonnonläheistä elämänmuotoa. ( Kosti Joensuu teoksessa ”Poliittinen lestadiolaisuus”. SKS 2013. Toimittaneeet Tapio Nykänen ja Mika Luoma-aho.)

Yleiset uutisoinnit ja vanhoillislestadiolaisuuden syyllistämiset eivät kuitenkaan poista tosiasioita, joissa liike kävi ulkoisen sodan ohella sisällissotaa. Siinä sodassa taistelivat oikea ja väärä, harha ja totuus, hyvä ja paha, sivistymättömyys ja sivistyneisyys, tieto ja tietämättömyys, lahkolaisuus ja luterilaisen kirkon oppi ja opetus, vaikeat persoonat (Päivämies 37/2013) ja lähimmäisen rakkauden lämmössä itseään rikollisesti piilotelleet….

Vanhoillislestadiolaisuuden prosessoitumisen pääaiheuttajat voi tiivistää käsitteisiin sivistymättömyys ja lainomainen lahkolaisuus.

Torjutut piirteet ovat nähtävinä erityisesti Kotimaan blogisivuston kotimaa24:n vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa kriittisessä kirjoittelussa. Blogistia, jonka pääaiheena on vanhoillislestadiolaisuuden kriittinen tarkastelu, pidetään vl-asiantuntijana, jona hän itsekin pitää itseään ja katselee vanhoillislestadiolaisia kristittyjä ylhäältä ”kuin kaiken nähden ja kaiken tietäen”. Hänen näkemyksensä kuitenkin kuvaavat ilmiöitä, jotka vanhoillislestadiolaisuudessa on torjuttu ja mitä vanhoillislestadiolaisuus ei ole.

Kotimaa Oy:n blogisivuston kotimaa24:n tapa rakentaa julkisuuskuvaa vanhoillislestadiolaisuudesta ei ole sopusoinnussa Kotimaa Oy:n toiminta-ajatuksen kanssa. Yhtiön sloganin mukaan Kotimaa on toivon, hyvän elämän ja arjen kristillisyyden vahva rakentaja.

Ihmisen tuntomerkkejä ovat kyky tuntea häpeää ja syyllisyyttä. Kotimaalla olisi nyt mahdollisuus avoimeen ja nöyrään anteeksipyyntöön vanhoillislestadiolaisilta kristityiltä, hienoilta, sivistyneiltä ja maltillisilta keskitien luterilaisilta, luterilaisen kirkkomme jäseniltä. Ei minään hienona eleenä, vaan häpeän ja syyllisyytensä tuntien anteeksipyyntönä.

Niin kauan kuin Suomessa nuori kristitty joutuu sanomaan ”täällä on helppo olla uskovaisena” tarkoittaen seuramatkaansa Vaasan suviseuroihin, Suomessa ei ole toteutunut uskonnon ja omantunnon vapaus, eivät länsimaisen kulttuurin perusarvot, vaikka ne on kirjattu Suomen perustuslakiin. Saman vapauden tulisi olla totta opiskelu- ja työpaikoissa, naapuruussuhteissa ja vapaa-ajalla. Ilta-Sanomien haastattelema 21-vuotias tamperelaisopiskelija (Ilta-Sanomat 29.6.2015) oli aistinut nykyisen suomalaisen ilmapiirin, ettei omantunnon ja uskonnonvapaus toteudu siinä täysin. Ihmisen olemuksellisuuteen, substanssiin,  sisältyvä vapaus viestii, ellei se saa toteutua.  Olemassaolon ja vapauden kokemus ovat ihmisen sisintä, substanssia, eksistentiaalinen olemassaolo. Ne ovat ihmisyys sinänsä, ihmisyys an sich. Ihmisyys on pyhä, vaikka ihminen on epätäydellinen ja rajallinen.

Vuoden 2015 Vaasan suviseurojen uutisoinnin sanotaan valtaosaltaan olleen asiallista. Trollaajien avustamana mediaan rakentunut julkisuuskuva kuitenkin on niin kielteinen, ettei korjaantuminen kokonaisvaltaisesti tapahdu heti. Prosessoituneen vanhoillislestadiolaisuuden haavoissa on parantelemista, vaikka näyttäisivät enää vain arvelta.

Vanhoillislestadiolaisuuteen ujuttautuneet harhaopit ja väärät toimintatavat – jossa lähimmäistä ei kohdattu kuin kohtaisi itsensä – ovat eri tavoin tulleet torjutuiksi. Näyttävin ja julkisin toimenpide oli SRK:n johtokunnan kannanilmaisu lokakuussa 2011 sekä Päivämiehessä uudestaan julkaistuna toukokuussa 2012. Ilmiöt, joihin kannanilmaisussa puututtiin, kuitenkin elävät vielä jossain määrin. Erityisesti lähimmäisen kohtaamisessa on näyttänyt olevan itsetunnon tai ihmisarvon loukkaamisen hengellistämistä.

Käänteentekevä oli myös Pudasjärven suviseuroissa 2013 puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksessa pidetty alustus ”Lähimmäisen kohtaaminen”. Lähimmäinen on kohdattava kuin kohtaisi itsensä.

Päivämiehen virkavapaalla oleva päätoimittaja Olli Lohi kirjoitti äskettäin Päivämiehessä ”Ristiriitatilanteet syntyvät usein erilaisista näkemyksistä, arvoista ja toimintatavoista. Ne voivat johtua erilaisista inhimillisistä kokemuksista ja tietämättömyydestä, ja joskus joku voi puhua tietoisesti vääristeltyä totuutta.” Edelleen hän kirjoittaa ”On tärkeää, että arvostamme toinen toistamme ja että jokainen tulee hyväksytyksi omana persoonanaan. Jokaisen tulisi saada tulla kuulluksi, esittää mielipiteensä ja kertoa kokemuksistaan. Jeesuskin kohtasi maan päällä ollessaan hyvin erilaisia ihmisiä: sairaita, erehtyneitä, syrjäytyneitä, uupuneita, menestyneitä, väärin kohdeltuja ja ihan tavallisia ihmisiä. Omalla esimerkillään hän osoitti, että jokainen ihminen on Jumalan edessä arvokas. Vapahtaja lähestyi rohkeasti ja lempeästi ihmisiä,…” (”Kristuksen mieli ohjaa sovintoon ja lähimmäisen auttamiseen”. (Päivämies 24/2015.)

Kaikkien uskonnollisten ja ei-uskonnollisten liikkeiden ja yhdistysten tehtävien hoitamisessa ja vuorovaikutustilanteissa kohdataan Lohenkin artikkelissa tunnistettuja ilmiöitä ja tapauksia. Varmaan myös vanhoillislestadiolaisuuden prosessoituessa on ollut monesti kysymys myös juuri Lohen mainitsemista inhimillisyyksistä. Ne olisi tullut kohdata ja tulisi kohdata sellaisinaan hengellistämättä niitä ellei siihen varsinaisesti ole aihetta.