Oululainen tutkija Ohto Manninen väittää, ettei Suomen viime sotia vielä ole riittävästi tutkittu. ”Ikävä sanoa, mutta itse sota tai sodankäynti on vielä aika lailla tutkimatta.” (Kaleva 24.9.2013).

Yksi tutkimattomista kohteista lienee Suomen talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa psyykkisesti sairastuneet. Ei liene sotatuomioistuimellakaan aina ollut kokonaiskäsitystä sotilaasta, jonka se tuomitsi teloitettavaksi. Rintamamiesten slangissa etulinjan asemia nimitettiin ”vapisemis-” tai ”hermokuopiksi”. Niihin kertyi sankareita, kaatuneina ja psyykkisinä uhreina.

Ville Kivimäki on kirjoittanut väitöskirjansa pohjalta 475-sivuisen teoksen ”Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1944”. (WSOY 2013.)

Sotaveteraaniemme sotien vammat eivät ole olleet vain fyysisiä, moni sotilas haavoittui psyykkisesti. Jatkosodan aikana noin 15 700 sotilasta joutui psykiatriseen hoitoon. Yhteenlaskettuina jatko- ja talvisodassa sekä Lapin sodassa psyykkiseen sairauteen tai häiriöön sairastuneiden suomalaisten sotilaiden lukumäärä toisessa maailmansodassa on noin 18 000.

Kaikkiaan vuosina 1939 – 1944 Suomen armeijassa palvelleista miehistä noin 2 – 2,5 prosenttia oli sota-aikana psykiatrisessa hoidossa. Kivimäen mukaan heistä ehdoton enemmistö oli sotilaita, joita nykyisin pidettäisiin sotakokemusten aiheuttamien traumojen uhreina. Nykyään puhuttaisiin posttraumaattisista oireista.

”Sodasta palanneen opettajan käsi ja mieli vapisee.
On oltava hiljaa kuin hiivittäisiin vihollista kohti.
Yhtäkkiä karttakeppi paukahtaa pöydän reunaan
keskellä maantiedon tuntia,
ja kepin puolikas singahtaa kuin luoti
edessä istuvan pojan rintaan.
Seuraavana päivänä huonosti lastoitettu keppi huojuu,
kun hän kohottaa sen Suomen kartalle.
Tuskin pääsimme selville, missä Inarinjärvi oikeastaan on,
mutta hänen äänensä värähti,
kun karttakeppi liikkui täristen
pitkin juoksuhaudan reunoja ja rajoja,
joita ei enää ollut.”
(Niilo Rauhala: Näen mitä haluan nähdä. Otava 2013.)

Psyykkistä sairautta ei aina sodan tilanteissa ollut helppo tunnistaa. Traaginen on heti Kivimäen kirjan alussa kuvattu nuoren lääketieteen kandidaatin tapaus, jossa sotasairaalan psykiatriselle osastolle heinäkuussa 1944 tuodun sairastuneen elämä päättyi teloitukseen. Vasta avioitunut 24-vuotias lääketieteen kandidaatti toimi lääkärinä joukkosidontapaikalla keskellä puna-armeijan suurhyökkäystä Syvärin rintamalla ja Laatokan Karjalassa. Hermoromahduksen 10.7.1944 saanut Viinikka (nimet on muutettu) löydettiin harhailemasta yksin metsässä. Hän oli paennut ja jättänyt vaikeissa taisteluissa olleen pataljoonansa useaksi päiväksi ilman lääkäriä.

Viinikan tapausta selviteltiin vielä sotien jälkeen. Sotilasta kolmen ensimmäisen päivän ajan Pälkjärven mielisairaalassa hoitanut psykiatri Stig Björk sanoi lausunnossaan sotien jälkeen muun muassa ”… Varmasti oli kuitenkin kysymyksessä jonkunlainen primitiivinen paniikkireaktio, sielullinen lyhytsulku, jolloin ihminen ei pysty tekojaan täysin harkitsemaan.”

Viinikka oli Pälkjärven mielisairaalasta siirretty Seinäjoen Törnävän mielisairaalassa toimineelle 29. Sotasairaalan psykiatriselle osastolle, joka sai käskyn toimittaa potilas välittömästi yksikköönsä sotaoikeuden tuomittavaksi. Sotaoikeus tuomitsi hänet teloitettavaksi, syynä oli ”pelkuruus”. Teloitus tapahtui 25.8.1944.

Kaikkien psykiatrien ammattitaito ei kaikissa tapauksissa riittänyt sotilaiden psyykkisten oireiden tunnistamiseen.

”Joulukuun 1939 varhaisista hetkistä alkaen tuhannet suomalaismiehet joutuivat talvi- ja jatkosodan aikana psykiatriseen hoitoon. Näillä miehillä ei ollut fyysisiä vammoja, mutta heidän vapisevat kehonsa ja järkyttynyt olemuksensa kuvastivat silti syvää haavoittumisen kokemusta.” Alle nelimiljoonainen Suomi puolustautui noin 170-miljoonaista suurvaltaa vastaan.

Rintamajoukoissa toimineiden sotilaslääkäreiden mukaan sotilaiden psyykkisten häiriöiden ensimmäinen aalto tuli heti sodan alkupäivinä ennen kuin tilanne rauhoittui, Kivimäki kirjoittaa talvisodan tilanteista.

Alkujärkytyksen jälkeen tykistökeskityksiin ja ilmapommituksiin totuttiin ja niitä vastaan opittiin suojautumaan. Ensimmäisten sotaviikkojen aikana rintamajoukoissa tapahtui karsintaa, kun heikoimmin pärjänneitä sotilaita siirrettiin taempiin tehtäviin tai kokonaan pois sotatoimialueelta. Jäljelle jääneet puolestaan hitsautuivat yhä kiinteämmin yhteen ja harjaantuivat toimimaan taistelupareina, ryhminä ja joukkueina. Kiivas taistelutoiminta imaisi miehet mukaansa.

Talvisodan aikana psykiatriseen hoitoon joutuneissa oli huomattavan paljon paarinkantajia sekä myös muita rintaman huoltoportaan miehiä. Rintamalla toimineiden lääkäreiden mukaan toinen psyykkisten häiriöiden riskiryhmä olivat täydennysmiehet. Tappioiden kasvaessa ja puna-armeijan hyökkäyksen yhä voimistuessa kuluneita rintamajoukkoja jouduttiin täydentämään vanhoilla reserviläisillä ja hyvin nuorilla varusmiehillä.

Jatkosodassa havaittiin jälkeen, että psykiatristen potilaiden joukossa oli merkittävän paljon täydennysmiehiä, paarinkantajia ja muita rintama-alueen huoltotehtävissä toimineita sotilaita. Sotilaiden psyykkisiä häiriöitä ei kuitenkaan voi yleistää ja typistää töpinä- ja täydennysmiesten ongelmaksi, Kivimäki korostaa. ”Ennen kaikkea ne olivat vahvasti sidoksissa itse taistelustressiin, ja täten psykiatriseen hoitoon joutuneet sotilaat tulivat voittopuolisesti etulinjan rivimiesten keskuudesta.”

Keitä olivat etulinjojen rivimiehet, joiden tehtävänä oli katsoa vihollista silmästä silmään? Kivimäen mukaan vaikuttaa siltä, että kesän 1944 etulinjajoukot koostuivat vielä ”aiempaakin voittopuolisemmin”. maanviljelijöistä ja työväestöstä. Etulinjajoukoissa menetti henkensä useammin kuin muissa taistelutehtävissä. Rintamamiesten slangissa etulinjan asemia nimitettiin ”vapisemis-” tai ”hermokuopiksi”, sillä niissä ei kaikkien psyyke kestänyt. Kivimäen mukaan hermokuopissa sairastuneet miehet olivat tavallisia suomalaisia etulinjan sotilaita, jotka olivat yrittäneet parastaan ja usein antaneet kaikkensa helvetillisissä olosuhteissa”.

Taisteluiden kärkijoukkoa olivat maanviljelijä- ja työläiskotien pojat ja isät! Juuri he olivat Suomen armeijan ensimmäisiä, kun piti puolustaa isänmaata. He antoivat kaikkensa. Psykiatrit olivat taustaltaan ”ylempää” sosiaaliluokkaa. Mitä tämä vaikutti psyykkisesti sairastuneen psykoottisen sotilaan diagnoosiin? Useille psykiatreille ei tuottanut ainakaan vaikeuksia soveltaa suomalaisiin sotapoikiin ja –miehiin teorioitaan sukurasituksesta ja sotaa edeltävästä taipumuksesta hermostuneisuuteen.

Toisen maailmansodan suomalaissotilaiden psyykkisten häiriöiden käsittely jäi lähes yksinomaan ”kovan” psykiatrian piiriin, Kivimäki kuvaa laajassa tutkimuksessaan. Häiriöiden tarkastelussa keskityttiin joko mielen sairauteen tai vähintäänkin psyykkisten reaktioiden ”sairaalloiseen luonteeseen”. Mielisairaalalääkäreinä toimineet psykiatrit olivat rauhan aikana käyttäneet potilaisiinsa muun muassa luokittelua ”sielullinen rakenne” ja ”degeneroitunut perimä”. Luokittelua sovellettiin nyt sotapsykiatriaan.

Natsisaksan teorioita ja käytäntöjä ei sovellettu, mutta vaikutuksensa niillä oli Kivimäen kuvaamissa tapauksissa. Väitöstutkijana ja kirjailijana Kivimäki näkee sodan murtuneet mielet posttraumaattisina oireina ja ihmettelee, että sodan ajan diagnoosien sallittiin vaikuttaa vielä 1990-luvulla sotaveteraanien psyykkisten vammojen korvauskäytäntöön.

Talvisodan ensimmäisen vaiheen aikana joulukuussa 1939 noin 5500 suomalaista menehtyi sodan vuoksi, tammikuussa tappiot olivat noin 3 300 ihmishenkeä. Helmikuun alussa alkanut Neuvostoliiton rynnäkkö Mannerheim-linjalla nosti suomalaisten tappiot lähes 9 300 kuolleeseen kuukaudessa. Maaliskuussa 1940 kahden ensimmäisen viikon aikana kuoli lähes 7 500 suomalaista.

Kannaksella, Laatokan itäpuolella ja Kollaan rintamalla suomalaisjoukot olivat käytännössä koko talvisodan ajan taistelussa. Samat joukkoyksiköt joutuivat kantamaan rintamavastuun ilman mahdollisuutta vaihtoihin ja lepovuoroihin. Helmi-maaliskuussa 1940 Karjalan kannaksella ja Viipurinlahdella taistelleiden suomalaisjoukkojen fyysinen ja henkinen kestokyky lähestyi nopeasti äärimmäistä katkeamispistettä (Kivimäki Lasse Laaksosen tutkimuksiin perustuen). Keski-Kannaksen joukkosidontapaikan lääkärin P. O. Pärnäsen sanoin: ”…yli ihmisen sielun ja ruumiin kestämiskyvyn. … Miehet olivat ulkomuodoltaan muuttuneet, laihtuneet, parroittuneet, hiljaisia, helposti ärtyviä tai apaattisia. Luja piirre suun ympärillä, hieman tuijottava katse, nopeat refleksimäiset liikkeet epäilyttävän äänen tai valoärsytyksen aistittaessa. Emme voineet aina tuntea toisiamme kohdatessamme – vanhat rauhanajan ystävät”.

Psykiatristen potilaskertomusten perusteella psyykkisesti tuhoisin kokemus oli puna-armeijan herkeämätön rumputuli. Siihen totuttiin, mutta potilaiden oirekuvauksista ja lyhyistä maininnoista saattaa kuitenkin hyvin lukea rumputulen aiheuttaman hermopaineen ja pelon. Psykiatrien tutkittaviksi tuodut miehet tärisivät kauttaaltaan ja tuijottivat mykkinä eteensä mihinkään reagoimatta, itkivät kuin lapset, eivät pystyneet enää nukkumaan ilman lääkkeitä sekä kuulivat jatkuvasti korvissaan kranaattien vihellystä ja räjähtelyä. Heidän unissaan kummittelivat silpoutuneet toverit ja romahtaneeseen korsuun hautautumisen kauhu. Lähiaikojen tapahtumista he eivät usein muistaneet mitään. Sotilas oli pitkään selvinnyt rintamalla siinä missä kaikki muutkin, kunnes jonkun täpärän pelastumisen jälkeen hän oli alkanut muuttua yhä hermostuneemmaksi. Lopulta hän menetti kokonaan toimintakykynsä, mihin tosin saattoi vaikuttaa unettomuuden ja painajaisten aiheuttama uupumus.

Tapahtui myös pakokauhua. ”….Sitä osaa vastustaa vain, jos etukäteen osaa olla varuillaan, ja vain harvalla on niin kylmät hermot ja rauhallisesti ajattelevat aivot, että hän säilyy sen vaikutukselta kokonaan, jos sen piiriin joutuu.” Muihin tarttuva pakokauhu näytti sairaudelta ja sitä ruvettiin nimittämään tärähtämiseksi. (Kivimäki Erkki Palolampea lainaten)

Kivimäki sanoo ilmaisun ”tärähtänyt” ilmaantuneen suomalaissotilaiden ja psykiatrien elämysmaailmaan talvella 1939-1940 hyvin samalla tavalla kuin ensimmäisen maailmansodan armeijoissa vuoden 1914 lopussa ja vuoden 1915 aikana. Brittisotilaat ja –lääkärit alkoivat puhua kranaattishokista (shell shock), joka tärähtämisen tavoin kuvasi tykkitulen aiheuttamaa psyykkistä ja fyysistä iskua. Saksassa olivat käytössä vastaavat termit Granatschock ja Zitterneurose, tärinäneuroosi, myös ranskan l’obusite oli tykinkranaatin johdannainen.

Samoin kuin talvisodan psykiatriseen hoitoon joutuneet sotilaat, myös ensimmäisen maailmansodan tykistötaisteluihin osallistuneet rintamamiehet ilmaisivat järkytystään voimakkailla kehollisilla oireilla, vapinalla, kouristuksilla ja halvauksilla. Vastaavasti talvisodan tyypillisessä tärinäkohtauksessa täpärästä tilanteesta ilman fyysisiä vammoja selvinnyt sai tärinäkohtauksen, joka näkyi raajoissa ja päässä tai levisi koko kehoon. Kohtausta seurasi valtava voimattomuuden ja uupumuksen tunne, joka saattoi tehdä miehen täysin toimintakyvyttömäksi. Aivotärähdyspotilaiden tavoin psyykkisesti tärähtäneet sotilaat kärsivät sekavuudesta, tilapäisestä tajuttomuudesta tai huimauksesta ja muistinmenetyksistä. Sotilailla ilmeni myös kovaa päänsärkyä, sydämentykytystä, hengenahdistusta ja pahoinvointia. Aistit, tasapaino ja raajojen toiminta olivat usein häiriintyneet, Kivimäki kuvaa tarkasti tutkimuskohteita lähteittensä perusteella. Vakavimpina oireina saattoivat olla sokeus tai kuurous ilman fyysistä syytä sekä kehon kouristukset ja halvaukset. Ilmenevät harhat saattoivat olla vakavia.

Kivimäki jatkaa psykiatristen potilaiden kuvaustaan. ”Itse tapauksen jälkeen tulivat väkivaltaiset painajaiset ja unettomuus. Unessa tai valveillakin sotilaat kuvittelivat olevansa edelleen taistelussa, ja he näkivät ja kuulivat erilaisia sotaan liittyviä harhoja. Kammottavimpia olivat toistuvat mielikuvat vierellä silpoutuneista asetovereista. Toivuttuaan vaikeimmasta sekavuudesta sotilaat olivat edelleen hyvin masentuneita, levottomia, säikkyjä, itkuisia ja helposti ärtyviä. Kaiken kaikkiaan ”tärähtäneet” suomalaissotilaat muistuttivat kokemuksiltaan, oireiltaan ja käytökseltään hyvin paljon vuosien 1914 – 1918 vastaavia tapauksia, vaikka tämä aiempi ilmiö oli suomalaisille käytännössä tuntematon.”

Kivimäki osoittaa ymmärtävänsä suomalaisten sotilaiden kohtauksia todetessaan, ettei taistelukenttää hallitsevan kenttätykistön rumputulen aiheuttama kauhu tietenkään ollut irrationaalinen. Tilanne oli reaalisesti yksittäisen sotilaan käsityskyvyn ylittävä. ”Kokemuksen järkyttävyyttä lisäsi se, että uhka oli näkymätön. Vaikka sitä vastaan saattoi suojautua, lopulta oli sattumaa, osuisiko kranaatti kohdalle.”

Rintaman rumputulessa psykiatriseen hoitoon päätyneet ”tärähtäneet” olivat menneet täysin toimintakyvyttömiksi. Ne sotilaat, jotka onnistuivat hallitsemaan hermonsa, tunnistivat pelon ja stressiin, joka johti sotilastoverin romahtamisen. Rintamamiesten slangissa etulinjan asemia nimitettiinkin ”vapisemis-” tai ”hermokuopiksi”.

Kivimäen tutkimus on hyvin laaja herättäen kysymyksiä samalla kun antaa laaja-alaisesti vastauksia Suomen viime sotien psykoositapausten analysointiin. Kivimäen tutkimuksen lähteitä ovat potilaskertomukset, lääkärien ja psykiatrien lausunnot, arkistolähteet, julkaistut lähteet, muistitietokokoelmat, julkaisemattomia lähteitä, laaja tutkimuskirjallisuus

Teoksen I ja II luvuissa on selvitetty, keitä psykiatriseen hoitoon joutuneet sotilaat olivat, millaiset kokemukset yleisimmin johtivat psyykkisiin häiriöihin ja kuinka Suomen armeija suhtautui yllättävään psykiatriseen ilmiöön. ”Olennaista on myös pohtia, ketkä jäivät tästä joukosta pois – toisin sanoen millä kriteereillä sotilaat evakuoitiin psykiatriseen hoitoon ja miten kävi niille psyykkisesti oireileville miehille, jotka syystä tai toisesta jäivät hoidon ulkopuolelle.”

http://www.sermones.fi/2008/11/sotilaat-ja-sotahistorioitsijat-tarttuivat-kynaan-puolustaakseen-isanmaansa-puolustusta-%E2%80%93-jukka-kulomaa-ja-jarmo-nieminen-tekevat-kunniaa-suomen-sotilaalle-%E2%80%93-heikki-ylikankaan-tutkimus/

Kivimäki tarkastelee teoksensa III luvussa sotilaiden henkistä selviytymistä rintaman väkivallan keskellä. ”Etulinjojen kokemusmaailmassa muodostui oma erityinen rintamayhteisönsä ja –kulttuurinsa, joiden tärkeimpiä tehtäviä oli tarjota sotilaille mentaalisia selviytymiskeinoja ja suojaa.

Teoksen IV luvussa tarkastellaan lyhyesti Lapin sotaa ja sodanjälkeistä aikaa sekä sotapsykiatristen oppien vaikutusta suomalaissotilaiden psyykkisten häiriöiden korvauskysymykseen.

Teos ”Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945” perustuu Kivimäen väitöskirjaan ”Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941 – 44” (Åbo Akademia 2013).

Kivimäki sanoo tutkimustyönsä lähtökohtana olleen ajatuksen, että ihmiset pyrkivät aina muokkaamaan elämyksensä kokemuksiksi, ennen kaikkea kielellisiksi kuvauksiksi ja kertomuksiksi tapahtuneesta ja omasta itsestään. ”Ollakseen sosiaalisesti mielekkäitä näiden kokemusten on oltava jaettavissa muiden ihmisten kanssa.” Kokemuksilla on yhteys kokijan kulttuuritaustaan ja aiempiin kokemuksiin. ”Kielellisesti jäsentymättömät, raa’at elämykset eivät suinkaan katoa, vaikka niille ei löydykään tyhjentävää ilmaisua.”

Talvi- ja jatkosodan psyykkiset häiriöt tulkittiin kuitenkin aikansa psykiatrisen tulkinnan näkökulmasta. Kun puuttuivat psykologiset selitysmallit, sotilaiden psyykkiset murtumat käsiteltiin psykiatrisilla, kurinpidollisilla ja sotilasoikeudellisilla menettelytavoilla.

Vasta kesäkuussa 1944, kun suomalaisten rintamakarkuruus ja erilaiset paniikki-ilmiöt paisuivat ”ennennäkemättömiin mittasuhteisiin” kuten Kivimäki ilmaisee, perustettiin Päämajan alaisuuteen pieni sotilaspsykologinen työryhmä, jonka seurauksena vuonna 1948 syntyi Sotilaspsykologinen seura.

Psykiatriset potilaat olivat usein erilaisten henkilökohtaisten vastoinkäymisten kuormittamia. Vaikka ne sellaisinaan eivät olleetkaan traumaattisia, ne laskivat silti lisätaakan taistelustressin päälle. Miten voidaan traumaattiselle kokemukselle antaa yleispätevää määritelmää, Kivimäki pohtii. Sama tapahtuma voi aiheuttaa toisen sotilaan täydellisen henkisen luhistumisen siinä missä toinen ohittaa sen ilmeisen vaivattomasti. Yksi syy tähän kokemuseroon löytyy kunkin yksilön edeltävistä koettelemuksista, joiden johdosta sotilaat ovat eri tavoin alttiita psyykkisille häiriöille, Kivimäki päättelee. ”Tavallisimmillaan sotilaiden psyykkisissä häiriöissä oli siis pikemminkin kyse henkisen kestokyvyn kulumisesta loppuun kuin dramaattisista katkeamisista kertaiskusta.”

Kaikkiaan joka kuudes psykiatrinen potilas vuosien 1941 ja 1944 otoksessa kärsi jostakin fyysisestä sairaudesta ja joka kymmenennellä kirjattiin kotiin tai perheeseen liittyneitä murheita, Kivimäki luettelee. Etenkin kotihuolet olisivat olleet varmasti paljon yleisempiä, jos psykiatrit olisivat kyselleet niistä järjestelmällisesti, tutkija arvelee. Potilaskertomuksissa on runsaasti kuvauksia, kuinka sotilaat purskahtivat itkemään puhuessaan vaimostaan, lapsistaan, koti-ikävästään ja perhehuolistaan.

Potilastiedoissa on seuraavanlaisia merkintöjä ”lähtö kotoa masensi tavattomasti mieltä, kun vaimo jäi sinne varsin avuttomana yksin 5 lapsen kanssa syrjäseudulle”, ”lomalla ollessa löytänyt vaimonsa vieraan sotilaan kanssa kovassa humalassa… tämä näky ei lähde mielestä pois”. Vanhimmilla reserviläisillä saattoi olla sodassa omia poikia, joiden menetys oli hirveä järkytys. ”saatuaan tiedon poikansa kaatumisesta menetti muistinsa, selvisi vasta täällä”. Karjalaissotilaat huolehtivat evakkoon joutuneiden perheidensä kohtaloa, mutta myös kotiseudun pommitukset tuottivat murhetta ”Helsingin pommituksissa koti tuhoutunut kokonaan, joutui epätoivon valtaan”.

Perheettömällä saattoi olla ”lisäksi äitiä ikävä”. Myös uskonnolliset kysymykset askarruttivat ”potilaalla on ankara synnintunto ja tarvitsee sielunhoidollista apua”.

Psykiatristen potilaiden joukossa oli myös ryhmä miehiä, joita nykyisin todennäköisesti pidettäisiin lievästi kehitysvammaisina.

Psykiatrisissa potilaissa oli paljon sellaisia, joilla henkilökohtaisia vastoinkäymisiä ”oli ollut jo kyllin”. Tähän päälle tulivat kaikki sodan henkiset rasitukset. Monet näistä miehistä olivat yksinkertaisesti liian huolissaan ja ahdistuneita kyetäkseen kohtaamaan vielä uusia vastuksia, Kivimäki analysoi tutkimustuloksiaan.

Kivimäen mainitsemissa sotilaiden lapsuuden tai nuoruuden ajan traumoissa on mainintoja ”valkoiset surmanneet äidin kapinassa”, ”itsemurha-ajatuksia jo siviilissä, syynä työttömyys, nälkä jne”, ”lapsesta saakka pimeänpelkoinen ja isä tuurijuoppo”, ”6-vuotiaana potilaan isä murhannut äidin”, ”äiti mielisairas ja äidin sairaus kovasti koskettanut”.

Sotapsykoosien analysoinnissa Kivimäestä on ”silti silmiinpistävää, että niin monilla psykiatrisilla potilailla vaikuttaa olleen erilaisia henkisiä arpia jo ennen sotaa.”

Kivimäki lainaa tutkimuksessaan myös kirjailija Paavo Rintalan havaintoja. Rintala on 1960-luvulla haastatellut useita satoja sotaveteraaneja heidän kokemuksistaan Karjalan kannaksella kesän 1944 sodassa. Rintala näkee, että sotilaan lapsuudella ja hänen lapsuutensa ympäristöllä oli suora yhteys hänen kesäsotansa vaiheisiin. Kodin varallisuus ei ollut ratkaiseva tekijä, vaan kodin turvallisuus ja eheys. Rikkinäisen kodin ”herraspoika” oli alttiimpi sodan vaikutuksille kuin ”hänen köyhässä Pussisen akan huolenpidossa kasvanut toverinsa”. (Rintalan haastattelut on tallennettu Yleisradion äänitearkistoon.)

Kivimäki päättelee, että sotapsykiatrit eivät vielä osanneet käsitellä pitkäkestoisia psyykkisiä oireita traumaattisina muistin tai vaikeiden olosuhdetekijöiden aiheuttamina ongelmina. Teoksessa tosin on myös sotapsykiatrien yleisimmistä teorioista poikkeavia näkemyksiä.

Mielenkiintoinen on erään lääkintäupseerin kertomus tapahtumasta, jossa armeijakunnan kenraali tuli kenttäsairaalaan katsomaan lääkäreiden työtä juuri kun siellä oli muutamia hermoromahduspotilaita. Kenraali alkoi pitää potilaille ”melkoisen lujaa puhetta”, jonka sairaalan päällikkölääkäri keskeytti. Hän ”suurin piirtein käski kenraalin poistua ja sanoi, että hän hoitaa näitä asioita”.

Kivimäki päättää tutkimuksensa otsikkoon ”Historiattomien historia”. Terveet sotilaat liittyivät saumattomasti siihen historialliseen ketjuun, jossa rintamasotilaat esi-isien tavoin olivat valmiita antamaan kaikkensa isänmaan puolustamiseksi. ”Mieleltään järkkyneet sotilaat olivat tässä mielessä historiattomia; he olivat ikään kuin väkivaltaisia merkityskatkoksia kansakunnan eheässä, lineaarisessa historiassa.” Kuitenkin he olivat antaneet isänmaan puolustamiseksi kaikkensa. Kenttäsairaalassa palvellen lääkintäupseerin sanoin kesän 1944 kiihkeissä oloissa: ”Niitä tuotiin meille kenttäsairaalaan, niitä joita kutsuttiin tärähtäneiksi. Se oli heille luonnollisesti oikea paikka. He olivat kerta kaikkiaan reilusti hermoromahduksen läpikäyneitä. Joskus oli vähän vaikea suuremmille sotaherroille todellakin osoittaa, että tässä oli kyse taudista eikä pelosta tai paosta. … ”.

(Jatkosodan osalta Kivimäen tiedot sairastuneiden määrästä ovat Matti Pontevan väitöskirjasta ”Psykiatriset sairaudet Suomen Puolustusvoimissa vv. 1941 – 1944…..”. Helsinki 1977).

Ville Kivimäen tutkimuksia on myös teoksessa ”Ruma sota”:
http://www.sermones.fi/2009/01/kun-puuttuvat-moraali-ja-terve-jarki-%E2%80%93-sodan-kokemuksille-ei-loytynyt-sanoja-%E2%80%93-ytimeltaan-kestaviin-ymparistolla-ei-ole-merkitysta-on-kirjailija-alexandr-solzhenitzyn-sanonut/

Kivimäen teosta voi suositella paitsi sotahistoriaksi myös lääketieteelliseksi ja hoitoalan oppikirjaksi. Ongelmakentän laajuutta osoittaa muun muassa sotapsykiatri Lauri Saarnion sodan jälkeen ilmaisema huomio. Hänen mukaansa monet sotaneurootikoista olivat eettisesti hyvin herkkiä ja kehittyneitä. Tällä saattoi olla osuutensa kokemuksiin sodan väkivaltaisissa oloissa

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945. WSOY 2013.