Kirjailija Matti Hälli sanoi aikanaan häntä Hailuotoon haastattelemaan tulleelle toimittajalle – sermones.fi:n omistajalle – että ihmisen elämä on oman painajaiskuopan tyhjentämistä.

Kirjailija – sillä sen arvostuksen hän on jo ansainnut – Pauliina Rauhala päättää esikoiskirjansa ”Taivaslaulu” epilogiin kaivamisesta. Lintujen viserryskielellä kirjoitettu proosateksti 281 sivua käyttää kaivamisessa lapiota jos muutakin työkalua ja työstä päästyään lausahtaa ”ja me olemme kahden, minä ja hän, laaksojen lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut”.

Tekstiä kuin suoraan Laulujen laulusta, tästä:

”Sinä jota rakastan, kerro,
missä on laumasi laidun,
minne viet lampaasi
keskipäivän levolle.”

”Ellet sitä tiedä, sinä naisista kaunein,
seuraa lampaittesi jälkiä,
ohjaa karitsasi paimenten teltoille.”
(Laulujen laulu 1:7-8)

Rauhalan ”Taivaslaulu” on rakkausromaani ja uskonnollista etsintää Laulujen laulun kysymyksin, ”missä on laumasi laidun?”

Lintujen kielellä kirjoittava Rauhala kirjoittaa osin kuin Kalevalan runoniekka, osin Laulujen laulun tavoin, osin oman viserryksensä nuotilla. Mutta teoksen alku on pitkä ja raskas.

Kirjan alkuosan masentuneen tekstin takana voi arvella olevan elämänkuopan päällimmäisten kerrosten tuskan, jossa voi olettaa olevan mukana myös lapsuusajan päättymisen isän ja äidin avioeroon. Kokemusten jälki näkyy kirjan alkuosan tunnelmassa. Onneksi päällimmäisten kerrosten jälkeen alkaa tulla sanoja. Niissä on pelastus. Pelastus tulee sanoista, joita alkaa tulla. Niitä tulee ja tulee. Niitä tulee ja ilo pääsee irti.

Mitä Taivaslaulun päähenkilö Vilja kaivamastaan kuopasta sai esille? ”Löysin kimaltelevia pikkukiviä, vanhoja rahoja, käytöstä poistuneita työkaluja ja kadonneita leluja. Löysin joitakin tunnistamattomia möhkäleitä, unohtunutta romua, vanhan nahkakantisen päiväkirjan, rakkauskirjeitä, aarrekartan ja arkun helminauhoineen, hämähäkkejä, pakoon luikertelevia kastematoja sekä vihdoin lähteen, joka pulppusi vettä ja josta join janooni. Minulla oli vettä, minä selviäisin. ….. Kaivaukseni etenivät. Edessäni oli ensimmäistä kertaa niin suuri lohkare, etteivät voimani riittäneet. Se oli valtava järkytys…… Sitten koitti päivä, jolloin maa-aineksen alta ei paljastunutkaan lohkare, vaan laaja pinta yhtenäistä kiveä. Hengitykseni kiihtyi, kun näin graniitin, jonka pinnassa kimalsi kvartsia rakeina…… Tiesin, että peruskallioon kajoaminen oli arveluttavaa……”.

Painajaiskuopassa olivat myös aarrekartta ja arkku. Niistä Vilja ja lukijatkin jo olivat ohjautuneet nuoreen rakkauteen ja onnellista onnellisempaan Viljan ja Aleksin nuoreen kotiin lapsineen ja touhuineen. Lähde pulppusi vettä. Lasten tapahtumat ovat tarkasti havainnoituja, värein luonnosteltuja ja herkästi rakkauden siveltimellä maalattu. Huumori hersyy.

Kirjansa lopussa Rauhala yltyy lukijat hyvästelevään laestadiusmaiseen virtuositeettiin, viserrykseen, jolla Pajalan seurakunnan kirkkoherraksi valittu rovasti Lars Levi Laestadius hyvästeli seurakuntansa Karesuvannossa Ruotsin Lapissa 14. helmikuuta vuonna 1849: ”Jääkää siis hyvästi isän haltuun, kaikki armonpenikat. Jääkää hyvästi kaikki tiaiset ja pääskysenpojat. Armollinen Herra Jeesus varjelkoon teitä haukan kynsistä ja ruokkikoon teitä hyttysillä. Jääkää hyvästi, te pulmukaiset ja satakieliset, jotka olette yksinäiselle matkamiehelle laulaneet ja visertäneet kalliissa puussa. Varjelkoon elon herra pienen peltopalasenne lumisateelta ja rajuilmalta”.

Rauhala on myös suuri humoristi.

Mainio on kuvaus aamusta lasten levottoman yön jälkeen, kun isä Aleksi ei enää saa unta ja päättää kaikessa hiljaisuudessa käydä hakemassa joulukuusen, sillä jouluaatto olisi yhden yön jälkeen. Hiirenhiljaa Aleksi pukeutui kelkkahaalareihin, karvalakkiin ja otsalamppuun, laittaisi moottorikelkan perään puisen reen ja ajaisi metsäkaistaleelleen hakemaan kuusen, jonka jo oli pannut merkille. Mutta juuri kun hän oli astumaisillaan ulko-ovesta ulos, portaista kuului tuttu tömähtely. Sieltä Otso-poika laski pyllymäkeä. Kun Aleksi puki mukaan Otsoa, siihen tupsahti Kaisla-tyttönen. ”Minne te ootta lähössä?” ”Mää tuun mukaan!”

Kun joulukuusen hakija kahden lapsen kanssa käynnisti moottorikelkkaa, Aleksi huomasi itkien perässä juoksevan Aava-tytön. ”Oottakaa!” ”Määki haluan!”….

Vilja astui Lumikukan kanssa portaita alas, katsoi Aleksia ilkikurisesti ja vei käden suun eteen. Vilja peitteli nauruaan, mutta hartiat hytkyivät…..

Vilja keitti kuusenhakijoille riisipuuron…

Puuron jälkeen Aleksi kantoi kuusen olohuoneeseen, kiinnitti sen valurautaiseen jalkaan ja levitti lumesta sulavan kuusen alle pyyhkeitä. ”Lumikukka katsoi kuusta hämmästyneenä ja otti horjuvia varsanaskelia puuta kohti. Kosketusetäisyydelle päästyään hän ojensi empien kätensä, otti alaoksasta kiinni ja heilutti. Suusta kuului ensimmäinen sana: Päijää.”

Matti Hällin mukaan painajaiskuoppa ei yhden elämän aikana tyhjene. Vihtahousukin on liikkeellä. Itse ”piru” Mefisto seuraa etsivää ihmistä. Sen punainen mopo tulee vastaan juuri silloin, kun sen ei pitäisi tulla. Mefiston kintaspari ilmestyi milloin mihinkin tilanteeseen. Kirjailija Matti Hällin esittelyssä Oulun kaupunginkirjaston sivustolla kerrotaan Hällin Hailuoto-trilogian aloittavasta teoksesta ”Isä Jumalan ilveilijä” (1961). Siinä tohtori Johannes Rautaletto palaa lapsuutensa maisemiin Hailuotoon. Rautaletto on tullut saarelle pirua karkuun ja uskoo, ettei vihtahousu pääse hämmentämään selkeää ja käytännönläheistä elämää. Esittely näkee Rautaleton vaelluksen vertautuvan Faust-tarinaan ikuisesta etsijästä. ”Hälli on myyttiversiossaan selvästi Goethen linjoilla: kohtalokkainta ihmiselle ei niinkään ole sielunkaupat pirun kanssa kuin itseensä, omiin muistoihinsa ja painajaiskuviinsa käpertyminen”.

Itse Mefisto lienee seurannut myös Taivaslaulun Viljaa. Omalla laillaan, ja huomaamatta muina miehinä jätti kintasparinsa Viljan lähelle, kahvikupin vierelle, merkiksi milloin mihinkin. Mefisto osasi tien rauhanyhdistyksellekin, kai sujautti kintaansa Viljan alle pehmikkeeksi kovaa penkkiä vasten. Kun Vilja jakaa ikäisensä uskovaiset naiset barbeihin, nukkeihin ja mollamaijoihin, Mefisto ottaa iloissaan kintaansa, läpsii niitä porraspäässä yhteen ja punaisella mopollaan keulien kurvaa tiehensä. Mefisto erehtyy, ovathan ihmiset erilaisia ja sen saa sanoa.

Sitä Mefisto ei tiennyt, minkä pirusta kirjoittanut kirjailija Hälli tiesi, että varsinainen uuvuttaja on oman elämänkuoppansa kaivaminen, painajaiskuopan. Kohtalokkainta ihmiselle on omiin muistoihinsa ja painajaiskuviinsa käpertyminen. Lahjakkaan ja verbaalirikkaan, ”katoavan tavoittavista sanoista onnelliseksi tulevan” Pauliina Rauhalan – kuten hän kuvaa itseään – kannattaa palata paljain varpain kävelemään Viljan tavoittaman kvartsia kimaltelevan peruskallion päälle. Mitä Rauhala sillä lopulta tarkoittaneekin ja miten Vilja sen ymmärsi.

Rauhalan esikoisromaanin Viljan ja Aleksin rakkausavioliiton ongelmat kulminoituvat perhesuunnitteluun. Teoksen loppuratkaisu on kaunokirjallisesti huono, teeman käsittelyn lopahdus.

Rauhalan kirja on tajunnanvirtatekniikkaa, se voisi olla myös proosaksi kirjoitettu päiväkirja. Rakas päiväkirja! on aina saanut kuulla salaisimmat ja hulluimmat – luvattomatkin – ajatukset ja mieleenjuolahdukset. Rauhalan omaa hengellistä taustaa koskevat särkevät ja viiltävät kommentit arvosteluineen on mahdollista nähdä Rakas Päiväkirja!-näkökulmasta. Mitä kaikkea maailman ihmisten päiväkirjoista voisi lukea! Sellaista, mitä ikinä ei sanoisi ääneen. Kuitenkaan kirjailija – kuten Pauliina Rauhala – joka pelkin pienin viittauksin soittelee sanojen orkesteria kapellimestarin tavoin, ei pysty salaamaan osaamistaan ja siitä kirja ”Taivaslaulu”.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus Kustannus Oy 2013.

P.S. 23.11.2013

Sermones.fi kysyi keskiviikkona 20.11.2013 kahdelta noin 70-vuotiaalta vanhoillislestadiolaiselta kristityltä Pauliina Rauhalan kirjassa ja sitten muun muassa Raahen paikallislehden ”Raahelaisen” haastattelussa esitetystä väitteestä, että vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluisi oppi vauvavarastosta, joka tarkoittaisi että jossakin olisivat jo vauvojen ”sielut” tms. olemassa ja ellei salli niiden syntyä, ”ne tulevat helvetissä vastaan”. Vanhoillislestadiolaisuuden ja Suomea eri puolilta hyvin tunteva pariskunta ei ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä opista. Yleensäkin vanhoillislestadiolaiset pitävät kyseisiä väitteitä perättöminä ja outoina. Internetin verkkoyhteisössä oppia on kuitenkin pidetty esillä ja väitetty sitä vanhoillislestadiolaisuuden opiksi. Valitettavaa, että Rauhalan teos näiltä osin on jatkoa vanhoillislestadiolaisuutta kritisoivalle nettikirjoittelulle.

Vanhoillislestadiolaisuus opettaa ihmisen luomisesta sen, mitä apostolinen uskontunnustus opettaa. Jumala luo ihmisen eikä ennen hedelmöitymistä ihmistä ole olemassa. Raamatunkirjoittajat ovat Vanhassa Testamentissa käyttäneet heprenkielistä baaraa-verbiä Jumalan luomistyöstä puhuessaan. Baaraa tarkoittaa tyhjästä luomista.

Sermones.fi kysyi kyseisiltä vanhoillislestadiolaisilta kristityiltä myös toisesta nettiyhteisön hellimästä opista, Raamatun lukemisesta. Vanhoillislestadiolaisuutta kritisoivat ovat toistuvasti väittäneet, että vanhoillislestadiolaisuudessa on yksittäiseltä ihmiseltä kielletty Raamatun lukeminen. Tätäkään oppia kyseinen aviopari ei ollut vanhoillislestadiolaisuudessa koskaan kuullut. Raamattua nimenomaan kehotetaan lukemaan. Paikallisten rauhanyhdistysten toiminta eri tavoin keskittyy Jumalan sanan esillä pitämiseen. Seurapuheissa luetaan aina teksti Raamatusta. Rauhanyhdistyksissä on jo pitkään ollut alle rippikouluikäisille raamattuluokkatoiminta, jossa tutustutaan esillä olevaan asiaan Raamatun avulla.

Molemmat outoa oudommat harhaopit, oppi vauvavarastosta ja Raamatun lukemisen kieltäminen, ovat vanhoillislestadiolaisuutta ja liikkeeseen kuuluvia kristittyjä arvostelevien nettitavaraa. Jokaiseen uskonnolliseen liikkeeseen on tarjolla erikoisia lisäyksiä, mutta niitä kohdanneiden on osattava ne torjua eikä lähteä juoruilevan ihmisen tavoin viemään kuulemaansa eteenpäin.

Raamatun lukeminen lainomaisena velvollisuutena on kuitenkin esimerkiksi viidenteen herätysliikkeeseen liittyvä piirre. Kuluvan syksyn aikana eräs henkilö kertoi sermones.fi:lle erään nuoren miehen vapauttavasta kokemuksesta kun hän vanhoillislestadiolaisen parannuksenteon seurauksena sai vapautua viidennen herätysliikkeen lainomaisuudesta, muun muassa enää ei tarvinnut aamulla kello viideltä nousta lukemaan Raamattua.

30.12.2013

Pauli Matikainen, ”Siihen asti”.

Pauli Matikaisen loppuvuodesta ilmestynyt teos ”Siihen asti” (SRK 2013) on rinnakkainen Pauliina Rauhalan teokselle ”Taivaslaulu”. Matikaisen teoksen päähenkilö on aviomies ja perheenisä. Vastaavasti kuin Rauhalan teos myös Matikaisen teos on kaunis rakkauskertomus.

Matikaisen kuvaama perhe on uskovainen ja kirjan tapahtumat kulkevat luontevasti perheestä ystävien pariin ja seuroihin, joiden kuvaaminen on luontevaa, kuvauksista puuttuvat Rauhalan seurakokemuksille ominaiset kyynisyys tai tarkkaileminen. ”Siihen asti” teoksen vakavasti sairastunut aviomies ja perheenisä sairaalan vuoteessa maatessaan kuljettaa ajatuksiaan elämänsä vaiheissa lapsuudesta elämänsä viimeisiin tapahtumiin. Matikaisen teoksen juonen kulku on myös oman äidin ja isän tarinaa, johon ”Siihen asti” teoksen päähenkilön tarina lomittuu elämänvaiheita ja –kokemuksia lämpimästi sovitellen.

Vanhoillislestadiolaisina kristittyinä Matikaisen teoksen perheen vanhemmat kohtaavat ja ottavat kantaa perhesuunnittelun. Ajatukset perhesuunnittelusta torjutaan ja ratkaisusta iloitaan ja ollaan kiitollisia. Ratkaisu yhdistyy ilona ja onnena uskon antamaan turvallisuuteen, joka perheenpäälle on todellisuutta hetkellä, jossa hän ei voi enää reagoida, mutta kuulee läheistensä hyvästelyt ”kiitos!” ”Jumalan rauhaan!”

Rauhalan teokseen verrattuna Matikaisen teoksen sairauden kuvaus on uskottavampi kuin ”Taivaslaulun” Viljan sairastuminen kaksosia odottaessaan. Myös uskovaisena eläminen on Matikaisen teoksessa kuvattu luontevammin ja uskottavammin niin, että päällimmäiseksi jää kokemus ”vanhurskaus, rauha ja ilo”.

”Siihen asti” (SRK 2013) on Pauli Matikaisen kuudestoista teos. Eri teosten kustantajina ovat olleet Otava, WSOY, Kirjapaja ja SRK.