Presidentin vuoden 2009 uuden vuoden puhe vaikutti ensi kuulemalta ja lukemalta ennen sanotulta.

Uuden lukemisen jälkeen puhe avautui merkittäviin avauksiin tai jo avoinna olevien tärkeiden ovien auki pitämiseen.

Uuden lukemisen prosessi muutti presidentti Tarja Halosen uudenvuodenpuheen merkittäväksi ja arvokkaaksi.

Puheen alun kansainvälinen osio muistutti kahdenlaisesta tavasta toimia Lähi-Idän valtioiden myönteisen yhdessä elämisen toteutumiseksi. Ensimmäinen tapa on valtiollista ja yhteiskunnallista väkivaltaa käyttävä toimintakulttuuri, jota kansalaisten tasolla toteutetaan kenkiä ja kiviä heittelemällä sekä mielenosoitusten järjestämisillä milloin minkin suurlähetystön porteille samalla kun media pitäytyy vain uutisointiin kykenemättä toimintatapojen moraaliseen tai vielä syvempään arviointiin.

Toinen tapa valtioiden ja yhteiskuntien keskinäiseen kunnioittamiseen pyrittäessä on presidentti Halosen ilmaisema menettely ”asioista olisi sovittava neuvottelupöydässä”. Tämä on periaate, jonka tulisi ulottua kotikasvatukseen asti tai nimenomaan siitä alkaen myös Lähi-Idässä. Äidit eivät tässä kasvattamisessa voisi esiintyä vihan vääristämin kasvoin kadulla tai barrikadeilla vastapuolta solvaten koska esikuvan vaikutus omiin tyttäriin on suuri. Äitien tulisi ymmärtää olevansa tyttärilleen ja naapuriensa tyttärille laajasti naisen ja yleensä ihmisenä olemisen malleina.

Myöskään isät eivät voisi olla puuttumatta isojen poikiensa kivien heittelemiseen, sillä poikien pikkuveljet ja naapurin pojat pitävät isoja poikia esikuvinaan. Kaiken kaikkiaan nähtäisiin vihalla vaikuttamisen heikentävän mahdollisuuksia asettua kasvokkain keskustelurinkiin ja neuvottelupöytään. Keskustelukulttuuri on toimintatapa, johon kasvaminen alkaa kotoa.

Keskustelukulttuuriin ohjaaminen kotikasvatuksesta lähtien olisi ensimmäinen suuri brändi, jolla Suomi voisi olla merkittävä kansainvälinen toimija niin Lähi-Idässä kuin muissa kansainvälisissä yhteyksissä.

Eri yhteiskuntien toimintakulttuurin ilmeneminen kiviä heittelemällä ei aina välttämättä ole kulttuurisidonnaista, ei edes Lähi-Idässä – se voi olla tietämättömyyttä toisenlaisista toimintatavoista.

Kasvatustavat ovat tahdon asia, ja rauha on presidentti Martti Ahtisaaren opettamin tavoin tahdon asia, johon myös presidentti Halonen puheessaan kiitettävästi viittasi. Suomessa puhutaan kasvatusvastuusta. Se on tahdon asia, sillä sen toteuttamisessa vanhemmat tarvitsevat Suomessakin paljon oppimista – siitä huolimatta että sen läpäisee rakkauden eliksiiri.

Kaiken aikaa on kuitenkin tiedettävä ja muistettava, ettei ihanneihmistä koskaan synny. Ihminen on paha ja tulee pysymään pahana. Mutta juuri tästä syystä pahan aisoissa pitämiseen ja ihmisen vitaliteetin ohjaamiseen niin sanotun hyvän elämän suuntaan on paneuduttava. Luterilaisessa etiikassa sitä on oppi esivallasta, ja sillä periaatteella on suomalainen demokratia rakennettu. Kirkon näkymättömyyttä ja kiinnostamattomuutta julistavien olisi hyvä tulla opetetuiksi tietämään suomalaisesta yhteiskunnasta tämäkin.

Presidentti Halosen huoli finanssiarkkitehtuurista on myös pohjimmiltaan eettinen kysymys. Finanssirakenne on rationaalinen välttämättömyys, mutta sen suonissa, rakennuksen LVI:ssä, virtaa joko rehellisyys tai epärehellisyys, joko ahneus tai kohtuuteen tyytyminen.

hakusanoja sermones.fi:n artikkeleihin: valistunut osallistuminen, martti ahtisaari