Sermones.fi päivittää 7. tammikuuta 2013 julkaisemansa artikkelin.

Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimuksen sarjassa valmistui syksyllä 2012 Tapio Nykäsen väitöskirja ”Kahden valtakunnan kansalaiset. Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia”.

Suomen Akatemian rahoittamasta Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimuksesta julkaistu YTT Aini Linjakummun tutkimus ”Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa” ilmestyi alkuvuodesta 2012.

Nykäsen tutkimuksen teoreettinen tausta on saksalaisen oikeuden ja politiikan teoreetikon Carl Schmittin (1888 – 1985) määrittelemässä käsitteessä ”poliittinen teologia”. Schmitt tunnetaan oikeuspositivismin desissionistisesta kritiikistä, poikkeustilaan ja päätökseen perustavasta suvereenin määrityksestä sekä ystävä ja vihollinen -erotteluun perustuvasta poliittisen käsitteestä.

Scmittin poliittisen teologian mukaan maallistunut politiikka on alun perin ollut uskonnollista ja tässä mielessä politiikka on teologialle analoginen.

Nykänen analysoi väitöstutkimuksessaan vanhoillislestadiolaisuutta Schmittin teorian tarjoamilla välineillä. Sitä, miten politiikan ja teologian käsitteet voisivat olla toisilleen rinnakkaisia, analogisia, Nykänen ei argumentoi luterilaisen uskon eikä etiikan periaattein. Analogian synty kokonaisuudessaan jää argumentoimatta.

Schmittin teoksista on julkaistu suomeksi ainoastaan ”Poliittinen teologia” (1997). Teoksen julkaissut Tutkijaliitto on vasemmistolainen.

Schmitt ei hyväksy parlamentarismia, mutta ei hyväksy myöskään yhteiskunnallista tai poliittista päättömättömyyden tilaa. Korkein päätäntävalta, ehdoton ylivalta, suvereniteetti, on sillä, joka päättämättömyyden tilassa sen ottaa. Ihminen on paha ja suvereenin on nähtävä, missä ovat ystävät ja missä viholliset. Päätös, huonokin, on tehtävä.

Vasemmiston mielenkiinto Schmittiä kohtaan selittynee muun muassa sillä, että pelkillä keskusteluilla, debateilla tai parlamentaarisella toiminnalla Suomessakaan ei ole saatu kaikkia vasemmiston haluamia muutoksia. V.I. Lenin lokakuun vallankumouksessa Pietarissa vuonna 1917 ei jäänyt päättämättömyyden tilaan. Suomessa Läskikapinan (1922) tavoite Pohjolan kommunistinen tasavalta – johon olisivat kuuluneet Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosat sekä Neuvostoliiton puolelta Neuvosto-Karjala – tosin epäonnistui. Vuosi 2012 oli Pohjois-Suomessa itärajan takaa purkautuneen läskikapinan merkkivuosi. Nimenomaan lestadiolaisuus on Pohjois-Suomessa haastanut kommunismin.

Nykäsen lestadiolaisuustutkimuksen taustateoreetikkoa, Carl Schmittiä, ei voi pudistella puhtaaksi fasismisyytöksistäkään, natsismista. Adolf Hitlerin valtaantulon aikaan 1930-luvun alussa Schmitt oli tavallaan suvereeni oikeusfilosofi kuuluisalla oikeuspositivismin desissionistisella kritiikillään. Samoihin aikoihin Saksassa vaikutti filosofi Martin Heidegger (1889 – 1976), eksistentialistinen ja fenomenologinen ajattelija. Eksistentialismin ydinkysymys koskee ihmisen olemista. Puhtaimmillaan eksistentialismi sanoo, että ihminen on yksin tyhjyyden edessä. Hänellä on vain eksistenssi, oleminen. Essentia, olemus, muodostuu vasta teoista. Siis on tehtävä jotakin, on toimittava. Tällä ajattelunsa periaatteella Heidegger sivuaa Schmittin ajattelua päättämättömyyden tilasta, jossa on tehtävä jokin päätös, on toimittava.

Saksa oli tavallaan päättämättömyyden tilassa, poliittisesti ainakin sekava 1930-luvun alussa. Heideggerilaisesti Saksa oli tyhjyyden edessä, sillä oli vain eksistenssi, olemassaolo. Sen piti siis ryhtyä toimiin saavuttaaksen sen, mitä sen tuli olla. Schmittin mukaan poliittista apua eivät anna Jumala, eivät luonnonlait, ei järki, ei ns. synnynnäinen moraali, ei luonnonoikeus; on vain toimittava, meni syteen tai saveen. Oikeuksilla ei ole alkuperää, vaikkakin analogioita. Adolf Hitler toimi. Hän teki päätöksen ja otti vallan. ”Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta”, kirjoittaa Schmitt suomennetussa teoksessaan ”Poliittinen teologia” (s.49).

Schmitt on sanoutunut irti natsismista samoin kuin Heidegger, mutta heidän filosofiset näkemyksensä oikeuttivat Hitlerin valtaan.

Schmittin ja Heideggerin teoriat mahdollistivat roistolle suvereniteetin. Saksa sai essentiansa rikoksissaan ihmisyyttä vastaan.

Moraalin alkuperästä on erilaisia teorioita, mutta filosofisessa etiikassa vallitsee yksimielisyys kuitenkin siitä, että moraali on. Lenin ja Hitler olivat ryvettyneitä seikkailijoita ja tekivät päätöksensä ilman henkilökohtaista vastuunottoa, moraalia.

Suomen tasavallan presidentti Risto Ryti joutui Suomen jatkosodan aikana päätöksentekotilanteeseen, jossa hän otti Suomen kohtalosta henkilökohtaisen vastuun. Hän toimi moraalisesti. Hän ei tehnyt päätöstä sillä perusteella, että ”suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta”. Rytin tavoite ei ollut suvereniteetti vaan Suomen kohtalo.

Nykänen on tarkastellut perusluterilaista herätysliikettä, vanhoillislestadiolaisuutta, Schmittin teorialla ryydittäen tarkasteluaan Heideggerin eksistentialismilla ja Wittgensteinin sääntöteorialla!

Vanhoillislestadiolaisuus on viime vuosikymmenien aikana prosessoitunut syvästi. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen, SRK:n, johtokunta tekikin noin vuosi sitten lokakuussa 2011 radikaalin teon. Se yksioikoisesti luetteli 1970-luvun – samalla edellisen ja seuraavan vuosikymmenen – harhaopit ja väärät opetukset, joita oli tullut vanhoillislestadiolaisten kristittyjen keskuuteen. Kannanilmaisu sanoutui vääristä uskon- ja opinkäsityksistä irti näyttävästi ja julkisesti. Samalla SRK:n kannanilmaisussa selkeästi tuomittiin ihmisyyttä loukkaavat käytös- ja toimintatavat, joilla Jumala oli tehty ihmisen mittaiseksi. (SRK:n johtokunnan kannanilmaisu lokakuussa 2011 ja toistamiseen Päivämiehessä 23.5.2012)

Nykäsen väitöstutkimuksen lähteet ovat olleet SRK:n julkaisut, laaja internetblogi-aineisto, kirjallisuus verkossa, kirjallisuus sekä teemahaastattelut ja tutkijan tutkimuspäiväkirjamerkinnät. Tärkeä lähde, SRK:n johtokunnan kannanilmaisu, on jäänyt tutkimuksessa huomiotta. Näin ollen Nykäsen kuvaamaa vanhoillislestadiolaisuutta ole olemassa tai niin sanottu virallinen vanhoillislestadiolaisuus ei ole sitä, mikä Nykäsellä on tutkimuskohteena.

Laajan aineiston johtopäätös ja koko tutkimuksen tiivistelmä on väitöskirjan kansikuvaksi piirretyssä kolmiossa. Kansikuvan kolmion kärki tarkoittaa Jumalaa ja kolmion kannan kulmat tarkoittavat esivaltaa ja Jumalan valtakuntaa. Ihmisen tulisi vanhoillislestadiolaisuudessa olla alisteinen kolmion kärkien edustamille tahoille, Nykänen väittää. Kolmion kärjet ovat Nykäsen mukaan omilla alueillaan suvereeni, suvereniteetti, jolla on ehdoton ylivalta.

Vanhoillislestadiolaisen kristityn tulee Nykäsen mukaan elää alisteisessa suhteessa ei ainoastaan Jumalan alamaisena vaan myös suhteessaan kaikkeen esivaltaan sekä vanhoillislestadiolaiseen uskonyhteisöön. Nykäsen käsityksen mukaan luterilainen opetus, mitä vanhoillislestadiolainen opetus esivallasta edustaa, jumalallistaa esivallan.

Nykäsen väitöstutkimuksen kolmiona kuvattu johtopäätös on kehä, jolla pysyttäytyen vanhoillislestadiolaiset kristityt kävelisivät ympyrää. Piirrokseen on mahdutettu yhdet lastenvaunutkin ikään kuin ilmentämään vanhoillislestadiolaisten näkemystä perhesuunnitteluun.

Nykänen ei ole johtanut väitöstutkimuksensa johtopäätöksiä aineistostaan vaan itse luomastaan teologiasta, jossa hän samaistaa vanhoillislestadiolaisuuden ja Jumalan valtakunnan: ”Koska Jumala on erehtymätön, tekee Pyhän Hengen vaikutus myös seurakunnasta erehtymättömän. Näin ollen Jumalan valtakunta on uskonnollisissa kysymyksissä ehdoton auktoriteetti, liittyivät ne sitten suoraan Raamatun tulkintaan tai muuten sen muotoilemiseen, mikä on ’uskovaiselle hyväksi’. Nykänen jatkaa omatekoista päättelyään: ”Vanhoillislestadiolainen teologia voidaankin ymmärtää kaikkien seurakunnan määrittelemien sääntöjen kokonaisuudeksi, ei vain Raamattuun tai luterilaisuuden peruskirjoihin liittyvien opillisten kysymysten joukoksi….. Koska seurakunta edustaa Jumalaa, on se erehtymätön ja sille on oltava aina kuuliainen.” (s. 111 – 112)

Kristuksen seurakunnasta ja sen erehtymättömyydestä on SRK:n vuoden 2012 vuosikirjassa Jyväskylän seurakuntapastori Harri Vähäjylkän artikkeli ”Voiko uskova erehtyä?” Vähäjylkkä pohtii kirjoituksessaan myös kysymystä, onko yhteinen ymmärrys aina oikea ja toteaa ”Raamatusta ja kristillisyytemme historiasta näemme, että yhdessäkin on voitu mennä harhaan….. Kuka tahansa yksittäinen uskovainen tai mikä tahansa uskovaisten ihmisten joukko saattaa erehtyä….. Joskus tällainen henkilö tai joukko saattaa puhua Jumalan tai Jumalan valtakunnan nimissä, olematta kuitenkaan näiden asialla.” (Ajankohtaista 2012. Vuosikirja. Toim. Ari-Pekka Palola ja Sirkka Vänttilä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. Oulu 2012.)

Miksi Nykänen on väitöstutkimuksessaan ohittanut tämän päivän vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevän keskeisen opillisen artikkelin?

Ehkä syynä on nojautuminen lähteiden osalta etupäässä internetaineistoon, jossa vanhoillislestadiolaisuutta kriittisesti käsittelevät kirjoitukset usein perustuvat lähtökohtaisesti vääriin uskon- ja opinkäsityksiin tai tahalliseen vääristelyyn. Vaihtoehtoisesti voisi olettaa Nykäsellä olleen vaikeuksia saada vanhoillislestadiolaisuutta taipumaan käyttämiinsä teorioihin poliittisesta teologiasta. Kuvitellut säännöt on mahdollista saada taipumaan valitun teorian mukaisesti vallankäytöksi, ”politiikaksi”.

Katsoessaan vanhoillislestadiolaisen teologian sääntöjen kokonaisuudeksi Nykänen osoittautuu jatkuvan ilmoituksen ja samalla sisäisen sanan kannattajaksi. Nykäsen ”teologia” sopii myös vanhoillislestadiolaisuudessa ”hirvittäväksi eksytykseksi” nimettyyn kolmenkyynärän oppiin eli ihmisen mittaiseen Jumalan kaikkivaltiuteen. Vanhoillislestadiolaisuuden perusluterilainen teologia torjuu sekä jatkuvan ilmoituksen että sen mukana sisäisensanan opin. Ilmoitus on päättynyt. Uskon korkein ohje on Raamattu. Eikä Pyhän Hengen tehtävä ole antaa sääntöjä vaan avata Kristusta.

Nykäsen määrittelemästä vanhoillislestadiolaisuudesta puuttuvat uskonopin keskeisimmät tekijät Jumalan sana ja Jeesus Kristus.

Outo ja vieras vanhoillislestadiolaisuuden sydämenkristillisyydelle on myös Nykäsen väite, että jokaisen vanhoillislestadiolaisen uskovaisen on tarkkailtava itseään ja toisia uskovaisia. ”Kuten panopticon-koneessa, vanhoillislestadiolaisen yhteisön jäsenet tarkkailevat itse itseään, sillä he tietävät, että lähes kuka tahansa yhteisön jäsen ja Jumala voivat tarkkailla heitä milloin vain” (s. 218).

Opinkäsityksissä ja toimintatavoissa harhautuneet 1970-luvun innokkaimmatkaan ”hoitomiehet” tuskin olisivat olleet samaa mieltä Nykäsen johtopäätöksen kanssa, että oikein toimivalla ”uskovaisella on velvollisuus tarkkailla, elävätkö läheiset Jumalan tahdon mukaan” (s. 219).

Nykänen käyttää vanhoillislestadiolaisuuden tutkimiseen Foucaltin argumentoimaa normalisoivan tai norminmukaistavan vallan käsitettä. Väitöskirjan kansikuvan kolmio kehää kiertävine uskovaisineen lienee juuri Foucaltin panopticon-vankilan innoittama. ”Normalisoivan ja omaksutun vallan harjoittamisen ytimessä on siis panoptinen sääntö, joka ohjaa uskovaiset tarkkailemaan itseään ja toisia uskovaisia” (s. 219).

Oppiharhoissa 1970-luvulta – joita internetaineisto on pitänyt agendallaan – on puhuttu hoitopakosta ja siihen liittyvästä. Vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvun ja myöhemmän ajan ”hoitokokousten” haavoittavat kokemukset tulee ottaa vakavasti niin kuin ne on otettukin (Kaleva 15.10.2011 rovasti Erkki Pirin haastattelu). Kerrottuja kokemuksia tulee pitää uskottavina. Ilmiöt on kuitenkin käsitteellistettävä ja niitä on tarkasteltava tutkimuksellisella asenteella puolueettomasti ja lähdekriittisesti.

Nykäsen panopticon teologian auktoriteetin, ranskalaisen filosofin ja aatehistorioitsijan Michel Foucaltin (1926 – 1984), mukaan ihmisellä ei ole itseään laajemmista rakenteista riippumatonta identiteettiä. Ympäristö vaikuttaa ihmiseen aina perimän lisäksi, mutta Foucalt on mennyt diskurssiteoriallaan pidemmälle. Hänen mukaansa ihminen on diskurssien – keskustelujen ja toiminnan – tuottamien ja ylläpitämien valtarakenteiden kahlitsema olento. Myös marxilaisuudessa ihminen on yhteiskunnan ”tuote”. Foucalt on yhdistetty myös postmoderniin. Nykäsen tutkimuksessaan käyttämä kielipeli-käsite on postmodernin ajattelua, jossa suuret kertomukset aatteet ja uskonnot, kristinusko niiden mukana, ovat kuolleet. Jäljellä on vain puhetapoja tai kielipelejä. Kielipeli on myös Wittgensteinin myöhäisfilosofian avainkäsitteitä. Kielipeli saattaa tehdä kohteestaan relativistisen, paikallisen kertomuksen ja tämä lienee syy, miksi Nykänen on mieltynyt tarkastelemaan vanhoillislestadiolaisuutta myös kielipelinä.

Tietoa, valtaa ja toiseutta tutkinut Foucalt näki englantilaisen utilitaristin Jeremy Benthamin (1748 – 1832) luonnosteleman panopticon vankilan yhteiskunnassa tapahtuvan vallankäytön ja kontrollin esikuvana. Benthamin kehittelemää mekanismia, jossa on mahdollista tarkkailla vankeja heidän tietämättään, on joissakin yhteyksissä pidetty aikamme ”valvontayhteiskunnan” esimuotona. Nykänen on käyttänyt kylmät väreet nostattavaa vankilamekanismia vanhoillislestadiolaisuuden kuvaamiseen.

Foucaltin/Benthamin panopticon vankila on mahdollisesti kuulunut Nykäsen lähtöoletuksiin vanhoillislestadiolaisuudesta. ”Panopticon on ympyränmuotoinen laitos, jonka keskellä on sisäpiha ja siellä korkea torni. Sellit on sijoiteltu ympyrän kehälle ja niissä on läpinäkyvät seinät ulos- ja sisäänpäin. Mahdollinen vartija tarkkailee sellejä keskellä olevasta tornista. Vangit eivät näe tornin sisälle eivätkä he siis koskaan tiedä, tarkkaillaanko heitä todella. Koska tarkkailu on kuitenkin mahdollista missä tahansa tilanteessa, alkavat vangit valvoa ajan oloon itse itseään. Toisin sanoen kontrollin mahdollisuus saa ihmiset norminmukaistamaan itseään. Myös vankilan johtaja on sidoksissa koneeseen: hänen pitää olla vastuussa siitä, että vankila toimii ja vangit käyttäytyvät asianmukaisesti.” (TN s. 21-22).

Kaikki uskonnolliset ja ei-uskonnolliset liikkeet muuttuvat aikojen kuluessa. Niissä tapahtuu uudistumista, vaikka perusajattelu pysyisi samana. Mikään ei ole staattista, muuttumatonta, ihmisten elämä varsinkaan. Suomen luterilaisen kirkon luterilaisissa herätysliikkeissä lestadiolaisuus mukaan luettuna on tapahtunut muuttumista. Rukoilevaisuus ja evankelisuus ovat jakautuneet muun muassa virkakysymyksen eli naispappeuden takia. Lestadiolaisuudessa on tapahtunut hajaantumisia. Viime vuosikymmenten, erityisesti 1970-luvun aikana, sitä ennen ja sen jälkeen, on vanhoillislestadiolaisuudessa ollut prosessoitumista ja reformaatio, jota Nykäsen väitöstutkimus ei ole kyennyt huomioimaan, mutta josta olisi ollut käytettävissä tietolähteitä ja erityisesti SRK:n johtokunnan radikaali kannanilmaisu lokakuussa 2011.

Nykänen on esiymmärryksensä mukaisesti päätynyt johtopäätökseen, jossa vanhoillislestadiolaisuus muodostaa panopticon-vankilan. ”Kuten panopticon-koneessa, vanhoillislestadiolaisen yhteisön jäsenet tarkkailevat itse itseään, sillä he tietävät, että lähes kuka tahansa yhteisön jäsen ja Jumala voivat tarkkailla heitä milloin vain” (s. 218).

Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimukseen sisältyvän väitöskirjan johtopäätöksiä kuvaavan kansikuvan voisi olettaa mukailevan Lopen suviseurojen seuramerkkiä kesällä 2012. Seuramerkissä on kaari, mutta se ei ole ketään alistava suvereeni, ylivalta, vaan kuvaa Kristusta, josta armon säteet lähtevät ihmisten sydämiin.
Lopen suviseurojen radiosaarnan pitänyt Iisalmen seurakunnan kappalainen, pastori Martti Sallinen kuvasi saarnassaan seuramerkkiä ja suviseura-alueen kaariporttia ja katsoi uskonpuhdistaja Martti Lutherin sanojen tukevan kaarisymbolia: ”Hän sanoo, että meidän on kuviteltavan Kristuksen valtakunta kauniiksi, avaraksi holviksi, joka kaikkialla piirittää ja suojele meitä Jumalan vihalta. Jopa suureksi, laajaksi taivaan avaruudeksi, josta loistaa sula armo ja anteeksiantamus, niin että kaikki synnit ovat sen rinnalla tuskin muuta kuin kipinä suureen mereen verrattuna”.

Nykäsen rakentamasta vanhoillislestadiolaisuutta kuvaavasta järjestelmästä voisi tehdä pitkähkön väärien käsitysten luettelon. Esimerkiksi Nykäsen mukaan vanhoillislestadiolaiset uskovat ”seurakuntaan”. Näin he kuitenkaan eivät tee vaan uskovat apostolisen uskontunnustuksen mukaisesti ”seurakunnan”: ”Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhÄN yhteisEN seurakunNAN, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen …”.

Perusluterilaisesti vanhoillislestadiolaiset lähtevät siitä, että uskon kohteen tulee olla kolmiyhteinen Jumala, ei seurakunta. Oppi Kristuksen seurakunnasta on kristologiaa.

Apostolisessa uskontunnustuksessa ilmenevä läntisen kristikunnan kristologia, oppi Kristuksen kahdesta luonnosta on myös luterilaisen ehtoolliskäsityksen takana. Vanhoillislestadiolainen opetus ehtoollisesta ei ole kalvinistinen kuten Nykänen väittää vaan perusluterilainen. Jeesus Kristus on kokonaan Jumala ja samalla kokonaan ihminen ja tätä kristologiaa kuvaavat ehtoollista jakavan papin sanat leivästä ja viinistä. ”Jeesuksen Kristuksen ruumis. Sinun puolestasi annettu” ja ”Jeesuksen Kristuksen veri. Sinun puolestasi vuodatettu” tarkoittavat että leipä ON Kristuksen ruumis ja viini ON Kristuksen veri. Vanhoillislestadiolaisuus siis opettaa ehtoollisesta reaalipreesensissä luterilaisen opin mukaisesti.

Kaste on luterilaisen uskon ja opin mukaisesti sakramentti, jossa Jumala on subjekti. Kaste ei ole vanhoillislestadiolaisuudessa mikään symboli kuten Nykänen väittää. Se on Jeesuksen asetus ja se on armoliitto, jonka Jumala tekee ja sinetöi ihmisen kanssa. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa kuten luterilainen kirkko opettaa, että vastasyntynytkin lapsi on perisynnin alainen, mutta siinä vanhoillislestadiolaisuuden ja monen ei-vanhoillislestadiolaisuuden opetukset poikkeavat, onko vastasyntyneellä lapsella uskoa vai ei. Vanhoillislestadiolaiset opettavat, että hänellä on usko. Jeesukselle lapsi on uskon esikuva. Vastasyntynyt lapsi ja vielä syntymätön lapsi on autuas, ei viattomuutensa tähden, koska hänellä on perisynti, vaan Kristuksen lunastustyön tähden.

Nykäsen väärien käsitysten luetteloa voisi jatkaa ”loputtomiin”. Nykänen väittää vanhoillislestadiolaisuudessa luettavan Raamattua kirjaimellisesti erehtymättömänä kuten fundamentalistit tekevät. Kuitenkin vanhoillislestadiolaisuudessa raamattukäsitys on perusluterilainen eli siitä opetetaan sen mukaisesti, miten Raamattu on syntynyt. Raamattu on syntynyt pitkän ajan kuluessa kokonaan ihmisten kirjoittamana. Näin Raamattu sisältää historiallisia ja luonnontieteellisiä virheitä, mutta kuitenkin se samalla on kirjoitettu Pyhän Hengen ohjaamana – ei sanelemana – ja on myös kokonaan Jumalan sanaa. Se on syntynyt tietyissä historiallisissa tilanteissa ja sen mukaan Raamatun tekstit ovat historiallisia ja niillä on syntyhistoriansa mukainen konteksti, asiayhteys, mutta samalla Raamattu on kokonaisuus avatessaan ajattomasti Kristusta.

Moraalikysymyksistä Nykänen väittää, että vanhoillislestadiolaisuudessa ne ovat yhteisön asioita. Miten ne voisivat olla, sillä seurakunnalla ei ole omaatuntoa? Vain ihmisellä yksilönä on omatunto kuten kaikilla ihmisillä on synnynnäinen moraalitaju. Kristityllä omatunto tosin on lisäksi sidottu Jumalan sanaan. Tämä on yleistä kristikuntaan sisältyvää opetusta. Luther tukeutui Wormsin valtiopäivillä 1521 paitsi järkisyihin nimenomaan näihin kahteen, omaantuntoon ja Jumalan sanaan.

Uskon korkein ohje vanhoillislestadiolaisuudessa on luterilaisen opin mukaisesti kirjoitettu Jumalan sana, seurakunnan yläpuolella oleva Raamattu. Raamattu ei ole lakikirja vaan kirja, joka kertoo Jeesuksesta Kristuksesta ja pelastuksesta, jonka Hän on valmistanut. Raamattu on uskon kirja

Vanhoillislestadiolaisten maailmankuva on kokonaisvaltainen kuten on ihmiskäsityskin kristinuskon mukaan. Ihminen on kokonaisuus, mutta riippuen siitä, mitä olemuspuolia hänessä tarkastellaan, voidaan puhua ruumiista, sielusta ja hengestä tai tämän päivän psykologian kielellä psyykestä yms.

Raamatun lukemisesta väitöstutkimuksessa väitetään, ettei vanhoillislestadiolaisuudessa lueta Raamattua. Kuitenkin kaikki toiminta rauhanyhdistyksissä keskittyy Raamatun tutkimiseen niin pyhäkouluissa, raamattuluokissa, nuortenilloissa ja seuroissa. Jokaisen seurapuheen aiheeksi luetaan Raamatusta teksti. Tehdäänkö näin esimerkiksi heränneiden seuroissa, muissa hengellisissä puheissa ja kirkon tilaisuuksissa ja toimituksissa? Arjen kiireissä Raamatun lukeminen voi jäädä vähälle pelkästään hektisen aikamme takia, mutta se on aivan toinen asia kuin Nykäsen tarkoittama.

Vanhoillislestadiolainen käsitys ihmisen identiteetin synnystä ja sen rakenteesta noudattaa yleistä psykologiatieteen käsitystä. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole mitään omaa teoriaa ihmisen identiteetistä. Postmodernin toiseus koskee kaikkia ihmisiä riippumatta heidän uskonnollisesta, aatteellisesta tai kulttuurisesta kontekstistään. Aivan turhaan Nykänen yrittää tälläkin filosofian käsitteellä rajata vanhoillislestadiolaisia kristittyjä panoptiseen vankilaan erilleen muusta elämänmenosta ja yhteyksistä. Ihmiset ovat samanlaisia ja samanarvoisia riippumatta heidän arvoistaan ja uskonnollisesta vakaumuksestaan. Tämä on vanhoillislestadiolaisten kristittyjen asenne lähimmäisiin. Suhde heihin ei ole Carl Schmittin ystävä-vihollinen rajausta eikä postmodernin toiseuden korostusta. Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan lähimmäisen rakastamista, olipa lähimmäinen kuka tai millainen tahansa. Vihollistakin tulee rakastaa ja saa rakastaa. Tämäkin Jeesuksen opetus on vanhoillislestadiolaisilla käytössä kuten yleensä luterilaisuudessa.

Kysymyksiin vanhoillislestadiolaisuuden ja kirkon suhteista on vanhoillislestadiolaisuuden taholta sanottu muun muassa, ettei ole olemassa mitään suhdetta, koska vanhoillislestadiolaisuus on perusluterilaisuutta ja sillä on luterilaisen kirkon uskon- ja opinkäsitykset perustanaan. Vastaukseksi sopii eroamaan kehottaville, ettei luterilainen herätysliike voi erota itsestään eli luterilaisesta kirkosta. Erottamisesta puhuville vastaus kuuluu, ettei luterilainen kirkko voi erottaa omaa substanssiaan.

Suomen luterilaisen kirkon luterilaiset herätysliikkeet ovatkin sitä suurta jatkumoa, jossa kristinusko aikanaan tuli Eurooppaan muuttaen sitä uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti. Mitä olisivat Euroopan arvot, ellei näin olisi? Ihmisarvo, lapsen arvo, naisen arvo, oikeusjärjestys, laillisuus, lukutaito subjektiivisena oikeutena jne. Samoilla argumenteilla on Suomessa luterilaisuus oikeutettu.

Esivaltaa ei luterilaisuudessa eikä sen luterilaisessa herätysliikkeessä vanhoillislestadiolaisuudessa jumalallisteta eikä sille olla konemaisesti alamaisia kuten sotien aikana nähtiin saksalaisten sotilaiden ”sotakoneiden” olevan preussilaisen esivaltaopetuksen mukaisesti. Turhaan Nykänen on kehitellyt väitöstutkimuksensa johtopäätöskolmion yhden kärjen esivalta-nimiseksi suvereeniksi, suvereniteetiksi.

Tutkijalla ilmeisesti on ajatuksissa ollut valmis sapluuna, johon hän muun muassa lähdeaineistonsa teemahaastattelut on pyrkinyt mahduttamaan. Jos haastateltava on puhunut kuuliaisuudesta, Nykänen on tulkinnut vastauksen oman esiymmärryksensä, kognitiivisen skeemansa, mukaisesti alistumiseksi, mekaaniseksi refleksiksi.

Opetukseen yhteiskunnallisesta rauhasta ja järjestyksestä kuitenkin kuuluu esivalta suojelemassa heikkoa ja arvokasta. Esivalta järjestyksen pitäjänä ja valvojana tarvitaan, sillä ihminen on pohjimmiltaan paha.
Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimuksen tutkimuskuvauksessa on väitetty, ettei lestadiolaisuus haasta esivaltaa. Asia on toisin. Lestadiolaisuus nimenomaan haastaa esivallan. Lestadiolaisuus kokonaisuudessaan luterilaisena herätysliikkeenä on kiinni elävässä elämässä myös yhteiskunnallisesti. Herätysliikkeen piirissä pyritään toimimaan vuorovaikutteisesti ja pyritään vaikuttamaan luterilaisittain esivallan omaantuntoon kahden regimentin opin mukaisesti. Muutenkaan ei yhteiskunnallisesti eristäydytä, ollaan mukana vaikuttamassa.

Yhtenä esimerkkinä vanhoillislestadiolaisesta asenteesta esivaltaan sopinee tapahtuma Suomen viime sotien ajalta. Sotilas, joka oli vanhoillislestadiolainen uskovainen poika, sai esimieheltään käskyn ampua vihollisvanki tai haavoittunut. Sotilas ei noudattanut käskyä, jolloin suomalainen esimes ojensi aseen uskovaista suomalaista sotilasta kohti. Vieläkään sotilas ei suostunut esimiehensä käskyyn ja asia ratkesi tähän. Esimies laski aseensa.

Uskon- ja opinkäsityksiin kuulumattomia hierarkioita on vanhoillislestadiolaisuudessa esiintynyt. Tutkimuksissa on jo avattu johtokuntien ja puhujien hengellisen auktoriteetin ilmenemistä. SRK:n johtokunta ilmaisi jyrkän kielteisen kannan johtokunnan korottamisesta muun seurakunnan yläpuolelle nimittäen käsityksen oppiharhaksi. Nykäsen väitettä vanhoillislestadiolaisuuden rakentumisesta hierarkiana ei siis voi pitää oikeutettuna.

Arvioitaessa laajaa kansanliikettä, joka vanhoillislestadiolaisuus myös on, tulee huomata että kaikissa liikkeissä, uskonnollisissa ja yhteiskunnallisissa, työpaikoilla ja vapaa-ajalla, kodeissa ja kodin ulkopuolella on vallanhaluisia ja luonnevikaisia, joiden kanssa kanssaihmisillä on tekemistä, mutta niillä ei voi eikä tule selittää hallinnon tai toiminnan järjestäytymistä. Joidenkin arvioiden mukaan narsistinen persoonallisuushäiriö on noin yhdellä prosentista koko väestöstä. Enemmistö heistä on miehiä. Työpaikkaväkivallan runsaudesta voisi päätellä, ettei ei-uskonnollisessakaan yhteisössä löydy aseita psykopaatin, luonnevikaisen, järjestykseen saattamiseksi. Toisia alistava ja ilkeilevä, jotakin työntekijää vahingoittava käytös tai toiminta kätkeytyy salarikollisuudeksi.

Nykäsen väitöstutkimus ei anna vastausta kysymykseen, missä määrin Schmittin teorialla voisi tutkia luterilaisuutta yleensä tai jotakin luterilaista herätysliikettä. Poliittisten käsitteiden järjestelmän analogia hengellisten käsitteiden järjestelmään vanhoillislestadiolaisuudessa ei tule osoitetuksi.

Vaikutelmaksi jää, ettei Schmittin teoria ole luterilaisen uskon ja etiikan tutkimukseen sopiva teoria eikä väline. Sopinee varmaan uskontoihin, jotka lähtökohtaisesti ovat poliittista teologiaa – teokratiaa – kuten Yhdysvaltain kristillinen oikeisto ja poliittinen islamilaisuus eli islamismi. Nämä ovatkin Lapin ylipiston toisen lestadiolaisuustutkijan Aini Linjakummun tutkimusintressejä.

Schmittin määritelmä suvereenista ja Wittgensteinin sääntöteoria näyttävät Nykäsen vanhoillislestadiolaisuustutkimuksen valossa merkitsevän sitä, että tutkimuskohde, objekti, on jouduttu vääntämään tutkijan käyttämien teorioitten ja tutkimusvälineiden näköiseksi. Väitöstutkimus ei vakuuta eikä tue Schmittin teoriaa, että poliittisten käsitteiden järjestelmät olisivat analogisia teologisten käsitteiden järjestelmälle. Mutta se näyttäisi todelta, että Schmittin voi sanoa oikeuttaneen valtaan Hitler-nimisen Münchenin ym. kahakoissa itsensä ryvettäneen roiston. ”Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta”, Schmitt filosofoi.

Luterilaisuuden tai luterilaisen herätysliikkeen tutkimisessa Schmittin teoria ei näyttäisi olevan relevantti, asianmukainen ja perusteltu, ainakaan vielä Nykäsen väitöstutkimuksen perusteella. Poliittistakaan teologiaa ei voi synnyttää väkisin.

Runsaat huomiot tutkimuskohteen oikein määrittämisestä eivät ole kunniaksi Suomen Akatemian rahoittamalle Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimushankkeelle. Huomautusten määrä johtaa kiinnittämään huomion lähdekritiikkiin ja tutkijoiden motiiveihin kohteensa tutkimisessa. Lestadiolaisuus on haastanut Pohjois-Suomen nimenomaan yhteiskunnallisesti ja poliittisesti. Läskikapinan merkkivuosi 2012 (1922 – 2012) muistuttaa myös äärivasemmiston pyrkimyksistä Pohjoismaiden pohjoisosien suhteen. Luonnollinen ja ymmärrettävä selitys voisi olla, että lähtöoletukset vanhoillislestadiolaisuudesta ovat johtaneet tutkijan ja tutkijat – myös Linjakummun – harhaan.

Kiinnostukseen Carl Schmittin teoriaan suvereenista ja päätöksenteosta voisi olla hyvä kiinnittää huomio paitsi uusvasemmiston myös äärioikeiston kannalta. Suomen Kuvalehti otsikoi lehtensä vuoden ensimmäisen numeron otsikolla ”Paha nostaa päätään. Uusi äärioikeisto luikertelee Euroopasta myös Suomeen” (SK 1/2013).

Nykäsen heittämät toistuvat määreet vanhoillislestadiolaisuudesta ihmetyttävät. Identifioiko Nykänen luterilaiset kristityt – tässä tapauksessa vanhoillislestadiolaiset kristityt – fasismiin määreillään ”antimoderni”, ”antiliberalismi”, ”konservatiivinen vastavallankumous”, ”postmoderni konservatismi”, ”antimoderni konservatismi” jne. Vasemmistolaiset Dan Koivulaakso, Mikael Brunila, Li Andesson määrittelevät edellisen kaltaisilla käsitteillä erilaisia oikeistolaisia radikaaliryhmiä kirjassaan ”Äärioikeisto Suomessa” (Into 2012).. Kirjassa nimetään Carl Schmitt ja Martin Heidegger antiliberalistisiksi ajattelijoiksi.

Tämän päivän äärioikeiston taustoittamiseksi kirjan tekijät mainitsevat Armin Mohlerin vuonna 1950 julkaistun väitöskirjan ”Konservatiivinen vallankumous Saksassa 1918 – 1932”. Mohlerin väitöskirjasta ”Äärioikeisto Suomessa” teoksessa todetaan: ”Yhden kulmakiven uuden radikaalin ja oikeistolaisen tradition luomiselle asetti sveitsiläis-saksalainen filosofi Armin Mohler….. Mohlerin kirja kokosi katalogin erilaisista demokratianvastaisista ja konservatiivisista Weimarin tasavallan aikaisista ajattelijoista tuottaen näin sodan jälkeisille fasistisille liikkeille uuden teoreettisen kaanonin. Mohlerin kokoelma sisälsi kirjoituksia sellaisilta saksalaisilta antiliberalisteilta ajattelijoilta kuin Ernst Jünger, Oswald Spengler, Carl Schmitt, Martin Heidegger ja Thomas Mann (ennen tämän kääntymistä liberalismiin). Mohlerin kaanoni oli yritys luoda fasisteille uusi älyllinen perinne ….” (s. 13).

Mikä on se esiymmärrys, jolla Nykänen samoin kuin toinen Lapin yliopiston yhteiskuntatieteilijä Linjakumpu, ovat tutkineet vanhoillislestadiolaisuutta ja joka näyttäisi päässeen ohjailemaan tutkimusaineiston käsittelyä ja johtopäätöksiä?

Viime vuosina internetissä ja mediassa vanhoillislestadiolaisuudesta käydystä keskustelusta on syntynyt vaikutelmaa, että monilla kriitikoilla on lähtökohtaisesti vääriä uskon- ja opinkäsityksiä aina kolmenkyynärän opista alkaen.

Lestadiolaisuudessa keskusteltiin ”kolmen kyynärän jumalan” opista jo 1800-luvulla. ”Kun avaintenvalta oli uskottu yksin ’Pyhän Hengen saaneelle seurakunnalle’, lähellä oli ajatus, että Jumala myös lähestyi ihmistä ja puhutteli häntä vain seurakunnassaan” (Seppo Lohi, Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. SRK 2007). ”Kolmen kyynärän jumalalla” tarkoitetaan vain ihmisen eli kolmen kyynärän tasolta puhuttelevaa Jumalaa.

Historiaan ovat jäänyt rovasti Lars Levi Laestadiuksen jälkeen Pohjois-Ruotsissa ja –Suomessa laajasti vaikuttaneen katekeetta ja maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaan toiminta ”kolmen kyynärän jumala”-oppia vastaan. Muistitiedon mukaan Raattamaa oli kutsunut paikkakunnan saarnaajat Saivonmutkan syysseuroihin 1873. Puhujien saavuttua Raattamaa otti asian puheeksi ja kehotti luopumaan ’väärästä opista’. ”Hänen käsityksensä mukaan Pyhän Hengen vaikutus oli rajaton. Pyhä Henki kutsui kenet tahtoi, milloin tahtoi, missä tahtoi, mutta vanhurskautti ihmisen vain seurakunnassaan. Seurakunnassaan Pyhä Henki käytti avaintenvaltaa uskovien välityksellä”. Raattamaa kysyi muun muassa Pyhä Henkikö se oli vai paha, joka johdatti Itämaan tietäjät pakanuuden pimeydestä Betlehemin valkeuteen. Pyhä Henkikö vai paha henki kehotti Korneliusta hakemaan apostoli Pietarin (Lohi s. 121).

Raattamaa jatkoi Lohen mukaan: ”Ettekö tiedä, että niin kuin Jumala on mittaamaton, samoin on Hänen henkensä vaikutusten ala myös mittaamaton. Jumala on kaikista kansoista ja kielistä ja valtakunnista kokoava laumansa. Jumalan henki vaikuttaa ja kokoo tosin myöskin ulkopuolella seurakuntaa, mutta pelastus ja vanhurskaus ovat olemassa vain oven sisäpuolella, joka on Jeesus Kristus” (Lohi s. 121).

Kriitikoiden eri foorumeilla arvioima vanhoillislestadiolaisuuden eksklusiivinen seurakuntakäsitys näyttäisi eräiltä osin tulleen ymmärretyksi ”kolmen kyynärän jumala”- opin mukaisesti. Tämä oppiharha on hyvä huomata myös Nykäsen väitöstutkimusta arvioitaessa, sillä oma tutkimuksensa olisi selvittää, miten Nykäsen esiymmärrys vanhoillislestadiolaisuudesta on syntynyt ja miten se on rakentunut osaksi hänen koko maailmankuvaansa ja ohjannut lestadiolaisuustutkimuksen kysymyksenasetteluja. Tiedostamattomanakin voi olla mukana jopa metapoliittinen tarkoitus.

Tapio Nykänen: Kahden valtakunnan kansalaiset. Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia. Acta Universitatis Lapponiensis 237. Lapin yliopistokustannus 2012.