Itsenäinen valtio on omalla alueellaan ylin vallankäyttäjä. Kuitenkin Libya on joutunut kokemaan, että sen hallinnon yläpuolelle on tunkeutunut vieras valta. YK on katsonut tehtäväkseen puuttumisen Libyan sisäisiin asioihin suojellakseen maan kansalaisia.

Libyan tilanteen selkeyttäminen on kuitenkin viivästynyt. Samoin kuin aikanaan Irakissa polttopisteessä on maan hallitsija, Libyan johtaja Muammar Gaddafi, joka ei ole antanut periksi. Toivoisi kansainvälistä keskustelua myös Gaddafin kohtalosta, ettei jälleen keskusteltaisi vasta hallitsijamurhan – mikä sekin on mahdollista – jälkeen. On nähty, ettei kansainvälisillä toimijoilla aina ole riittävää moraalisuutta ratkaistessaan kiperää tilannetta.

Al-Qaida-johtajasta Osama bin Ladenistakin voidaan kysyä, eikö tosiaan häntä voitu jäljittää niin että hän olisi voinut säilyttää henkensä.

Osama bin Ladenin kuoleman jälkeen keskustellaan kuolleen terroristijohtajan valokuvan julkaisemisesta aivan kuin se vakuuttaisi epäilijöitä. Aina on mahdollista väittää, ettei julkaistu valokuva esitä henkilöä, jota sen sanotaan esittävän.

Aikanaan Irakin presidentin Saddam Husseinin kuoleman muistopäivän aikoihin sermones.fi:n omistaja julkaisi mm. kotimaa24:n blogissaan (29.12.2009) kirjoituksen ”Saddam Hussein – kalliisti lunastettu”, jonka kommentista seuraava ote: ”Hyvä että Ceausescukin mainittiin, nimittäin oli vastenmielistä nähdä juuri äskettäin valokuva lehdessä Causescusta vainajana hänen teloituspäivänsä uutisoinnin yhteydessä. Vastaavasti maailmalle aikanaan levitettiin kuvia Irakin presidentin Saddam Husseinin teloitetuista pojista. Vainajan kunnioitus on yksi moraalisuuteen kuuluvista asioista, olkoot kysymys vaikka hirmuhallitsijasta tai kenestä tahansa pahantekijästä. Suomalainen lääkäri korostaessaan vainajan kunnioittamista voi huomauttaa jopa likaisista varpaista ja sandaaleista vainajaa sairaalasta hakemaan tulleelle omaiselle kuten tiedän tapahtuneen.”

Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Vilho Hauru katsoo (Kaleva 14.4.2011) YK:ta tarkoittaen, että Libyan sodassa kehitetään kansainvälistä yhteisöä. ”Jos valtiovalta loukkaa törkeästi ihmisoikeuksia ja syyllistyy jopa kansanmurhaan, muilla on oikeus sekaantua asiaan.” Edelleen Hauru kirjoittaa: ”YK:ssa tämä on julkilausuttu suojeluvastuun periaatteena: valtion on huolehdittava kansalaisistaan, ja jos valtio syyllistyy ihmisoikeusrikkomuksiin, muilla valtioilla on oikeus tai velvollisuus puuttua asiaan.”

Kuitenkin on todettava sekä Irakista että Libyasta, etteivät toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumiset ole menneet ajatusten mukaisesti. On jäänyt epäilyjä, että vierailla valtioilla on ollut oma motiivinsa. Sekä Irakissa että Libyassa on haluttua energiaa, öljyä.

Hauru ei ole kokonaan kritiikitön ulkovaltojen osuuteen Libyan sodassa. Hän näkee jonkun osapuolen osallistuvan Libyan vastaiseen operaatioon pelkästään saadakseen sotakokemusta. Haurun mielestä tämä motivaatio on myös eräillä suomalaisilla. ”Afganistan ei ole tarjonnut paljoa, eikä miinalaiva Pohjanmaan risteily Somalian rannikolle anna paljoa tosielämän kokemusta. Lähdetään siis Libyan sotaan!”

Hauru kuitenkin tavallaan huokaisee helpotuksesta, että ”Suomessa on melko yksituumaisesti ymmärretty, että nyt ollaan tekemisissä isojen ja vakavien asioiden kanssa.” Haurun artikkelin varsinaisena teemana on tarkastella YK:ta uudistuvana kansainvälisenä instituutiona. Sotilaallisen toiminnan kiihdyttäminen vaarantaisi tätä kehitystä Suomen osalta.