Venäjä on jälleen avannut koko maailmalle nähtäväksi mongoliajan perintönsä, väkivallalla vaikuttamisen.

Venäläisen yhteiskunnan toimintakulttuurin läpäisee villien arojen sotaisa perintö.

Perintö, joka on yhtenevä aasialaisen sivistyskäsityksen kanssa ja joka oli täysin yhtenevä 1900-luvun väkivaltaliikkeiden kanssa.

Perinnön hedelmiä nautitaan nyt itsenäisessä Georgian valtiossa.

Suomessa on seurattu tarkasti Georgian sotaa ja kamppailua.

On jo puhuttu ryssästä.

Koston henki on ollut liikkeellä.

Suomalaisten, jos keiden, pitää kuitenkin muistaa, ettei rauhanajan suhteita itään ole ennenkään hoidettu ryssittelyn, uhman ja koston asenteilla.

Suhteet on hoidettu työelämällä, kauppaa käymällä, sukuloimalla, matkustelemalla, naurulla, itkulla, yhteisillä harrastuksilla, opiskelulla, metsästysretkillä, kalastuksilla, näyttävillä karvalakeilla, naurunrähäköillä, halauksilla, hartioita taputtelemalla, selkiin läpsimällä, saunomalla, löylyjä lyömällä, vaihtokaupalla ja setelinippuja pöytään lyömällä.

Samalla kuitenkin jalalla jos muillakin pöngillä pöngäten länteen päin avoinna olevaa ovea pysymään auki ja pitäen itsestään selvänä, että Suomi on läntistä sivistystä edustava eurooppalainen valtio ja kansakunta.

Suomen ulkopoliittinen linja Neuvostoliittoon on ruumiillistunut presidentti Urho Kekkosessa, joka Neuvostoliiton varjossa entisestään vahvisti Suomen itsenäisyyttä ja asemaa läntisenä eurooppalaisena valtiona.

Vuosi sitten Suomen puolustusministeri Jyri Häkämiehen Yhdysvalloissa pitämää puhetta Venäjän osalta tulkitessa pyöriteltiin sanoja uhka, haaste ja mahdollisuus.

Sermones.fi kysyi tuolloin artikkelissaan 26.syyskuuta, mitä muuta Suomen suhteet Venäjään voisivat olla ja vastasi: ”Sitä tavallista kanssakäymistä, mitä Suomen ja Venäjän naapuruus tarjoaa kummankin valtion kansalaisille. Rupattelua hyvän tutun tai ystävän kanssa. Käytäisiin kylässä niin kuin naapurissa käydään”.

Venäjän kansan tulisi tulla tuntemaan ja tietämään, mitä länsimainen demokraattinen yhteiskunta ja vastuullinen kansalaisuus tarkoittavat.

Venäläisillä on vahva kansallistunne ja rakkaus suureen isänmaahansa, Venäjään.

Isänmaallisuus ei kuitenkaan saa olla sähisemistä ulkopuolisille – kissakin siihen pystyy – vaan luovaa yhdessäoloa ja yhdessä tekemistä muiden kulttuurien kanssa.

Venäjän omaperäinen kansa kutsuu läntisen kulttuurin suomalaisia tähän kanssakäymiseen.

Suomalaiset voivat vastata kutsuun vain pehmeillä suomalaisilla ja länsieurooppalaisilla arvoillaan.

Ryssittely ja naljailu eivät ole pehmeiden arvojen mukaisia aseita Venäjän kanssa toimiessa.

Venäjällä ovat myös vahvat eurooppalaiset juuret.

Venäjä-keskustelussa on erityinen merkitys venäläisen akateemikon, toissa vuoden Pietarin kunniakansalaisen Dmitri Lihatšovin painotuksella Venäjän eurooppalaisuudesta.

Lihatšov etsii venäläisyyden juuria kirjailija Dostojevskin kautta.

Lihatšov muistuttaa, että Dostojevskille venäläinen ihminen oli ennen muuta yleiseurooppalainen. Hän on ihminen, jolle eurooppalainen kulttuuri on omaa ja läheistä. Näin ollen Dostojevskille venäläinen on korkeasti intellektuaalinen, henkisesti hyvin vaativa ja kaikkea eurooppalaista kulttuuria sekä koko Euroopan historiaa arvostava henkilö eikä suinkaan sisäisesti ristiriitainen ihminen, puhumattakaan, että hän olisi salaperäinen.

Myös Jaakko Nummisen muistelmissa Lihatšovista (Kanava 4-5/2007) korostuu Venäjän kulttuurin yhteys yleiseurooppalaiseen kulttuuriin, ”eurooppalaisiin arvoihin ja valistuksen oppeihin. Hän (Lihatšov) huomautti, että venäläinen kulttuuri on osa eurooppalaisuutta, ei sen vastakohta. Hän korosti myös kansainvälisyyttä, monikansallisuutta, toleranssia ja vaikutteita. Erityisesti Pietari on venäläisen, ranskalaisen, saksalaisen, puolalaisen, juutalaisen, suomalaisen, jopa italialaisen kulttuurin kaupunki”, kirjoittaa Numminen keskusteluistaan Lihatšovin kanssa tämän Suomen vierailun aikana vuonna 1994.

Numminen korostaa vielä, että Lihatšov siis demystifioi venäläisyyttä ja puhui mytologisoivaa nationalismia vastaan.

Lihatšov mainitsee Nummisen haastatteluissa myös, että Venäjän kansa ei ollut mukana Suomen ja Venäjän edellisten vuosikymmenien tapahtumissa, vaan ne olivat hulttiomaisen hallituksen asia kuten Numminen kirjoittaa. Lihatšovin mukaan sivistyneet venäläiset tunsivat myötätuntoa suomalaisia kohtaan myös sortovuosien takia.

Esseessään ”Puutarhoista ja puistoista” Lihatšov tarkastelee venäläisten puutarhojen ja eurooppalaisen kulttuurin yhteyttä.

Ulko- ja turvallisuus- sekä puolustuspoliittisen sanaston keskellä suomalaisten tulisi etsiä venäläisestä kulttuurista yhtymäkohtia muuhun eurooppalaiseen kulttuuriin.

Suomalaisten tulee olla pienillä eleillä mukana venäläisen sielun kunniakansalaisen eurooppalaisessa elämäntyössä.

Tällä kanssakäymisellä voisi olla vaikutusta Solovetskin läpikäyneen Lihatšovin testamentin säilymiselle: ”Mitä vähemmän Venäjän kansassa on kansalliskiihkoista egoismia, sitä enemmän siinä on kansallista avarakatseisuutta ja avoimuutta”.