”Mikä selkäpiitä karmiva huuto!”

”Sellaista huutoa en ollut ennen kuullut.”

”Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että täti oli oppinut huutamaan Siperiassa.”

Täti, Elna Schdanoff, o.s. Sundgren oli jo Suomessa ja elämä oli turvallista, mutta tätinsä luona käväisemään tulleen veljenpojan Christian Sundgrenin yllättämänä suusta kajahti Stalinin hirveyksissä syntynyt huuto.

Elna oli kymmenen vuotta eli vuodet 1938 – 1947 Stalinin vankiloissa ja pakkotyöleireillä. Sisarelleen Suomeen vuonna 1954 lähettämän kirjeen jälkeen veli Albert Sundgren – Christian Sungrenin isä – työmatkallaan Moskovaan otti häneen yhteyttä vuonna 1956. Tapaaminen oli äärimmäisen salainen.

Sukulaisten avustamana Elna pääsi Suomeen, ja 1970-luvulla Åbo Akademian käsikirjoitusosaston innoittamana alkoi kirjoittaa elämänsä tarinaa. Suomenruotsalainen Elna oli syntynyt vuonna 1885 ja kuoli Helsingissä vuonna 1977.

Teos ”Kirje Siperiasta” sisältää Elna Schdanoffin, venäläisittäin Ždanova, omakätisen elämäkerran Albert-veljen pojan Christian Sundgrenin täydentämänä.

Elnan aviomies Vsevolod, Vadja, oli viety 29. joulukuuta 1937 ja vähän ajan kuluttua hänet teloitettiin Elnan tietämättä miehensä kohtalosta. Pian oli Elnan vuoro ja hänen kohtalokseen tuli ensin Ljubjankan vankila ”Vaikka siitä on jo pitkä aika ja vaikka olen nyt kaukana siitä kaikesta, vapisen kun kirjoitan tätä, aivan kuin silloin”. Vsevolod Ždanova rehabilitoitiin 10. huhtikuuta 1986. Elna oli saanut vankila- ja pakkotyötuomionsa syyttömän miehen syyttömänä vaimona.

Elnan isovanhempien yritys- ja liiketoimia Venäjällä jatkoi hänen isänsä Ernst Sundgren, joka levottomina vuosina osti Helsingistä Tamminiemen kartanon pitäen sitä omistuksessaan vuoteen 1924.

Elnan ollessa noin 4-vuotias perhe muutti Pietarista Kamenskojeen, jonne oli tarkoitus rakentaa uusi metallurginen tehdas. Kamenskoje oli tuolloin pieni kylä Dneprin varrella, mutta alkoi laajentua suureksi tehdasalueeksi, jossa isä työskenteli johtajana ja suuren tehtaan kehittäjänä. Kun Venäjä muuttui poliittisesti rauhattomaksi, Elnan vanhemmat jäivät Suomeen. Aikuiseksi varttunut Elna oli avioitunut vuonna 1906 ja jäi Venäjälle.Vadja oli Pietarin Vuori-instituutista valmistunut insinööri ja työskenteli Elnan isän alaisena Kamenskojen nopeasti kasvavassa tehtaassa ja Kamenskojessa nuoret tutustuivatkin. Teoksen valokuvissa on nuoren parin upea hääkuva.

Näistä lapsuuden ja nuoruuden puitteista Elna, kahden pojan äiti, vietiin vuonna 1938 Stalinin vankiloihin ja pakkotöihin. Kokemuksista syntynyt huuto kaikui vielä 1970-luvulla Helsingissä.

Elnan sanat eivät riitä kuvaamaan sitä, mitä hän oli kokenut. Sitä yhtä ja samaa oli sekin kun junamatkalla Siperiaan samassa junavaunussa ylälavereilla asustaneet rikollisnaiset tahallaan virtsasivat alapuolella olevien päälle ja ulostivat keskelle lattiaa. Rikollisen mielikuvituksella ei ole rajoja. Niitä ei ollut Stalininkaan. ”Ei, en pääse koskaan suruni yli. En koskaan herää niistä ikävistä näyistä, en lakkaa suremasta, en unohda. Ihmiselle on annettu vain yksi elämä. Miksi meille tehtiin näin?

Mitä järkeä siinä oli, mitä hyötyä siitä oli, tästä miljoonien sorrosta, jota yksi mies harjoitti?

Vai onko aina ollut niin ja niin tulee aina olemaan?

Elämä on raskasta.

Päätän tähän. Sen mistä olen kirjoittanut, olen kuvannut mahdollisimman lyhyesti, pääpiirteissään. Sen kokeminen oli vielä paljon raskaampaa, ja paljon jäi kertomatta, mutta kaiken tapahtuneen tulen aina muistamaan, ja se on synkistänyt mieleni ikiajoiksi.”

Elnan kokemusmaailmassa olisi ollut enemmän kuin mitä hän kykeni tai voi kirjoittaa. Kun olisi kuuntelijoissa ollut enemmän viisautta ja maailmankuvallista avaruutta. Veljenpoika Christian Sundgren , teoksen toinen kirjoittaja, paljastaa, ettei Elna sopinut hänen radikaaliin nuoruuteensa. Veljenpoika katseli maailmaa punaisten lasien läpi. Elna istui siinä veljenpojan olohuoneessa, valmiina kertomaan kokemuksistaan, mutta veljenpoika ei ottanut esille mikrofonia, ei muistilehtiötä. ”Halusin puhua kansainvälisestä solidaarisuudesta, en Stalinin keskitysleireistä. Neuvostoliitto oli monien nuorten kunnioittama teoreettinen yhteiskuntamalli.”

Veljenpoika kyllä kertoikin Elna-tädin kokemuksista. ”Saksalainen tyttöystäväni Birgitte, länsiberliiniläinen opiskelija-aktivisti, lopetti yhteydenpidon yritettyäni vaimentaa hänen aktiivisuuttaan ja kerrottuani hänelle, mitä tätini oli kokenut Neuvostoliitossa. Niinpä päätin pysyä hiljaa tädistäni.

Tätä päätöstä olen katunut pitkään.”

Erilaisten mediakokemusten ja poliittisten kokemusten jälkeen Christian Sundgren on viisaampi. ”Väkivaltaa ei voi vaieta kuoliaaksi. Väkivallasta on kerrottava, jotta sitä vastaan voi taistella.”

Elnan muistelmia julkaistiin Suomen aran poliittisen tilanteen vuoksi ensin Ruotsissa. Kaiken kaikkiaan hänen Siperian kirjeensä on käännetty ruotsin, venäjän ja ranskan kielelle ulkomailla elävien sukulaisten luettaviksi. Toinen pojista, Jura, asui Belgiassa. Sydänsairautta poteva toinen poika Svala oli kuollut Elnan vielä ollessa pakkotyössä.

”Kirje Siperiasta” teoksen takakannen sisäsivulla on Svalalle osoitettu kirje, jonka Elna onnistui pudottamaan tulitikkurasiassa vankijunasta matkalla Siperiaan vuonna 1938.

”1. joulukuuta 1938

Onneni ja iloni, rakas Slavotška!

Kirjoitan sinulle raskaalta matkaltani. On hirvittävää vain matkustaa loputtomiin tietämättä pääseekö enää koskaan kotiin. Onko meillä edes jossain koti? Ihminen elää toivosta. …”

Elna Schdanoff ja Christian Sundgren, Kirje Siperiasta. Suom. Paula Autio. Schildts Kustannus Oy 2007.