Presidentti Tarja Halonen on tehnyt esityksen ottaa käyttöön lauantaipäivä liikunnan ja taidekasvatuksen lisäämiseksi peruskoulussa.

Koulunpidon maailma on laaja-alainen asiakokonaisuus, jota lauantaipäivän ottaminen koulukäyttöön edes yhtenä päivänä kuukaudessa ei ratkaisisi. Esitys ei liene saanutkaan kovin paljon kannatusta.

Koulunpidon kipupisteiden ratkaisuja tulee kuitenkin etsiä.

Suomalaista opettajainkoulutusta pidetään korkeatasoisena. Mutta onko siinä painotuksia, jotka lopettavat lapsilta laulamisen halut, liikunnan ilot ja taidenautinnot? Mihin karikkoihin erikoistumisopinnot ovat jo johtaneet käytännön koulutyössä?

Alakoulussa jokaisen opettajan tulisi olla laulunopettaja. Jokaisella oppitunnilla tulisi laulamisen olla herkässä. Laulaminen ei saa olla vain musiikkiin erikoistuneen opettajan vastuulle jäävä oppiaine.

Alaluokan opettajalla tulisi olla taito ja pulppuava mieli tehdä lauluja itsekin. Tutulla sävelellä voi keksiä lauluja numeroista ja kirjaimista, vuoren huipuista ja lammikon sammakonkudusta.

Jokaiseen koulupäivään tulee sisältyä laulamista, istuessa ja seisoessa, kävellessä ja kirmailtaessa sen sijaan, että nykyään usein lauletaan vain kerran viikossa jos silloinkaan.

Laulamiseen ovat jo olemassa viikon viisi arkipäivää maanantaista perjantaihin.

Entä liikunta?

Liikunnan halut ja voimistelun nautinnot loppuvat aivan varmasti, kun liikunnanopettaja jakaa komentosanoja simputtavan alikersantin tapaan.

Takavuosina puhuttiin eräästä opettajainkouluttajasta, jonka liikunnanopettamisen ohjaamista kuvattiin armeijan kielellä. Mitä on sitten tämän kouluttajan kouluttamien opettajien tapa ohjata lapsia iloiseen liikkumiseen?

Useilla aikuisilla ovat säilyneet mielissä pelottavina telinevoimistelutunnit, jolloin piti kylmiltään hypätä pukin yli tai hypätä hevosen selkään sen sijaan, että ensin olisi tutustuttu telineisiin leikein ja lauluinkin.

Hyvä piha houkuttelee lapset liikkumaan.

Hyvä koulu, hyvä oppiminen ja hyvä piha alkavat koulun portilta.

Mutta ovatko koulujemme pihat lapsillemme portilta alkaen lämmin syli?

Miten koulujemme portit odottivat lapsia heidän aloittaessaan tänä syksynä uuden lukuvuoden tai peräti ensimmäisen kouluvuotensa?

Saivatko lapset käydä koulun pihaan hyvin suunnitellun, kauneusarvoja korostavan jopa kukkasin koristellun portin kautta? Ympäröikö koulun piha-alueita lämpimin värein maalattu, viimeisen päälle korjattu ja viimeistelty puuaita? Saivatko lapset lähteä astelemaa vehmasta, hoidettua, puhdasta, puin, pensain, kukkaistutuksin ja jopa veistoksin kaunistettua monimuotoista piha-aluetta pitkin kohti lämpimästi hymyilevää koulun ovea opettajien jo odotellessa syli avoimina tai ainakin käsi valmiina tervehtimään?

Sivistys ilmenee kauneutena.

Vai?

Vai odottiko lapsia koulu, jonka metallinen verkkoaita repsotti ja oli useista paikoin maahankin tallattu? Odottivatko lapsia ruosteiset, jopa vinoon painetut pyörätelineet? Odottiko lasten askeleita häthätää viime hetkellä epätasaisesti ja tökerösti leikattu koulun pihanurmikko – siellä missä sitä on? Rehottivatko nokkospuskat, mutta eivät kauniit kukkaistutukset? Odottiko lapsia vastenmielisen ja ilottoman piha-alueen keskellä koulurakennus ikkunat peitettyinä repsottavin sälekaihtimin – koulu silmät kiinni – eivät edes nähneet lapsia?

Koulupihakeskusteluissa ovat edelleen ajankohtaisia Vaasan läänin maisema-arkkitehdin vuosien takaiset sanat: ”Nykyisin koulupihat ovat ympäristönsä asukkaille malliesimerkkejä ankeudesta, kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä. … Asfalttia, soraa, kynittyjä nurmikoita … niilläkö kenties tuotetaan monimuotoisia kauneusarvoja, arvokkaita luonnonkokemuksia, laadukasta sielunmaisemaa, parannusta pahoinvointiin?”

Mikä on paikan henki, jonka lapset kohtaavat kouluissamme jo portilta ja pihalta alkaen?

Koulunpihojen tulisi olla kauniita, puhtaita ja vehmaita. Niillä tulisi olla lasten maailmaan kuuluvat leikki- ja liikuntavälineet.

Näiden koulunpidon rakenteiden luulisi olevan itsestäänselvyyksiä, mutta niin ei ole.

Raahen lakkautetun Ylipään koulun pihalla oli useita keinuja eri puolilla pihaa. Asianmukaisesti rajatun pelikentän lisäksi pihalla oli hiekkalaatikko, joita vähänkin isommassa koulussa tulisi olla useita. Leikkimökki ja -mökit ovat koulunpihoilla välttämättömiä. Kiipeilypuut ja -telineet ovat tärkeitä.

Entä piilosleikkien leikkiminen?

Millä koulunpihalla olisi puistomaista pensaistoa, joka mahdollistaisi senkin – ettei vain rakennusaikana ole raivattu pois kaikki lapsia kiinnostava kuten kiipeilemiseen kutsuvat suuret kivetkin.

Kai kaikkien koulujen pihapuissa – yhym, onko niitä – ovat jo tällä hetkellä linnuille pöntöt…?

Ihmisläheisyys on koulun ja oppilaitoksen ominaisuus, jota ilman ei saa tulla toimeen.

Sermones.fi:n omistaja, ollessaan vielä työelämässä, oli tekemässä Raahen lukion arviointistrategiaa lukuvuosille 2002 – 2005. Hän muokkasi silloiseen arviointistrategiaan lukion itsearvioinnin välineeksi muun muassa ihmisläheisyysmittariston. Mittarit olivat Kuopion yliopistossa hyväksytystä, sairaalatutkija Eeva Töyryn hoitoalan väitöskirjasta ”Hoidon ihmisläheisyys erikoissairaanhoidossa. Mittarin kehittäminen ja käyttö”.

Mitä olisivat ihmisläheisyyden mittaustulokset tämän päivän peruskoulussa, ala- ja yläkouluissa?

Tuottaisiko kartoitus tuloksia varhaisista syrjäytymisistä ja eriarvoisuuksista? Mitä muita tutkimustuloksia ihmisläheisyysmittariston käyttäminen koulujen ja oppilaitosten itsearviointien välineinä tuottaisi?

Tohtori Töyryn kehittämän mittariston ihmisläheisyysosio sisälsi yhteisyyssuhteet, yksityisyyden ja arvostuksen.

Hakusanoja sermones.fi:n artikkeleihin: koulun portti, kasvatusvastuu