Suomen Jatkosodan kiihtyessä vuonna 1944 lotta Eila Suvanto sai työkomennuksen kartanpiirtäjäksi päämajaan Mikkeliin pääesikunnan tiedusteluosastolle. Hänen työhuoneensa oli aluksi samassa rakennuksessa kuin marsalkka Mannerheimin työhuone. Myöhemmin lotat siirtyivät Mikkelin laitaosaan Sutelan pappilan tiloihin.

Eila-lotan työ jatkui Neuvostoliiton kanssa 6. syyskuuta solmitun aselevon jälkeen lähes ennallaan, mutta koski nyt tiedustelutoimintaa Pohjois-Suomessa, jossa Suomi kävi sotaa saksalaisten joukkojen karkottamiseksi.

Äskettäin ilmestynyt teos ”Eila Tiuri, Lottana sotavankisairaalassa” kertoo Eila-lotan noina sekavina syksyn 1944 päivinä kokenee erikoisen yllätyksen lottakomennuspaikassaan Mikkelissä, kun Mainilan laukausten virallinen pöytäkirja syksyltä 1939 ilmestyi salaperäisesti hänen pöytälaatikkoonsa. Eila tiesi, ettei pöytäkirja ollut tuossa tilanteessa ”hyvä paperi” ja hän toimitti sen yhdysupseerille joka vuorostaan vei sen kenraali Heinrichsille.

Eila Tiurin o.s. Suvannon teoksen pääteema on työskentely Lappeenrannan sotavankisairaalassa. Tuona aikana hän kirjoitti päiväkirjaa, jonka hän myöhemmin työsti kirjaksi. Saatuaan komennuksen Viipurin sotatoimialueelle hän lopetti päiväkirjan kirjoittamisen. Tehtävästä ei saanut puhua ulkopuolisille. Hänen toimipaikkansa tuolloin oli Päämajan Tiedusteluosaston salainen kaukopartio-osasto U2/V. Osasto toimi Viipurin Hiekan koulussa Monrepos-puiston naapuruudessa.

Lääkintälotasta kaukopartiolotaksi muuttunut Eila avusti Viipurissa kaukopartiomiehiä tiedustelutulosten kartoittamisessa. Viipurin komennuksen jälkeen seurasi komennus tiedusteluosastolle Mikkeliin.

Teos alkaa muistelmilla Jyväskylän sotasairaalasta, jossa potilaat olivat suomalaisia sotilaita. Tragiikka ja kärsimyksiä ei puuttunut sieltäkään. Erikoinen kokemus oli kun kääreitä avatessa sotilaan käsivarresta alkoi tippua sentin mittaisia valkoisia matoja. Ne olivat pehmeitä ja pulleita, Eila kuvaa. Välittömästi saapuivat paarit ja potilas siirrettiin leikkaussaliin.

Jyväskylästä Eila sai siskonsa Unikon kanssa komennuksen ”sinne jonnekin”. Paikka, joka oli salaisuus, oli Lappeenrannan sotavankisairaala.

Haju, jonka Eila oli kohdannut jo Jyväskylän sotasairaalassa, toistui Lappeenrannassa, mutta voimakkaampana ja uusin sävyin. ”Nyt löyhkäsi vielä enemmän sodalle, sen raadollisuudelle, sen kärsimyksille ja jännitykselle. Se oli kammottavaa.” Ensimmäinen toimenpide, jonka Eila joutui tekemään venäläiselle potilaalle, oli polven alapuolelta amputoidun jalan sitominen. Sitomisen päätyttyä hän vilkaisi potilasta. Hän oli ”pienikokoinen ja kuivakkaan sitkeä, ehkä noin nelissäkymmenissä. Ikää oli vaikea arvata.” Eila nyökkäsi lopuksi ”vähäisesti”. Potilas nyökkäsi myös.

Jyväskylän sotasairaalassa Eila oli kokenut, ettei edes suomalaisten sotasairaalassa sopinut aina olla tuttavallinen potilaan kanssa. Eräässä potilashuoneessa oli ollut myös saksalaisia haavoittuneita, ja kun hän kiersi täyttämässä vesilaseja, kiitti eräs heistä saksaksi. Eila sanoi vastaukseksi ”muutaman yhdentekevän sanan” saksaksi ajatellen, että ehkä oli mukava kuulla vieraassa maassa jotakin omalla äidinkielellä. Hän kuitenkin joutui hämmästymään. kun osastonhoitaja ilmoitti, että on sopimatonta seurustella potilaiden kanssa.

Lappeenrannassa oli toinen potilas arviolta noin 17-vuotias. Hintelä, punertavatukkainen, pisamainen, kalvakasihoinen ja suippoleukainen, Eila kuvaa. Poikaa oli ammuttu rinnan läpi. Luodin reikä oli hieman pallean yläpuolella kyljessä, toinen reikä selän puolella. Eila huomasi, että selän puolen tummareunainen lantin kokoinen reikä ikään kuin hengitti. Reunat supistelivat ja laajenivat vuorotellen. Eila ilmoitti huomionsa lääkärille, joka totesi ettei poika näe aamua.

Potilaskuvaukset vaihtelevat, sairaalaan tuodaan motista kurjia haavoittuneita, joiden yhteydessä supistaan kannibalismista, ruumishuoneen yhteydessä vilahtaa puhe kultahampaista jne. Itä-Karjalasta lähtöisin olevia sotilaita käytetään tulkkeina. Työvankeja nimitettiin työiivanoiksi, työryssiksi tai työvanjoiksi, ”mutta työvangeiksi ei juuri koskaan”, Tiuri kirjoittaa ja toteaa myös, että ”köllinimet olivat muotia sota-aikana”. ”Vihollistakin kutsuttiin aivan yleisesti naapuriksi.”

Ruokaan ja ruokailuun liittyvissä muistiinpanoissa tulee kuvaus hyvästä ruisleivästä. Lappeenrannan sotavankisairaalan ruisleipä oli ”jotenkin samanlaista” maultaan kuin Nurmijärvellä Maikkalan reikäleipä. ”He kutsuivat sitä hevosenleiväksi.” Maikkalan kaksi muuta hevosta oli talvisodassa joutunut armeijalle ja yksi oli jäänyt kotiin. Se sai leivän joka päivä. Leipä oli ”tummaa ja mukavasti nahkeaa. Niitä oli leivottu suuret määrät, kun pakkanen alkoi. Ne oli viety aittaan orrelle. Leipä ei ollut kovaa, mutta jäätyneenä ja sitten sulaneena se oli juuri sopivaa.”

Sotavankisairaalan ruislimppu oli Eilasta yhtä maukasta kuin Maikkalan hevosenleipä. Hän oli harras leipää syödessään. Hän sanoo syöneensä sitä yleensä omiin ajatuksiinsa vajonneena. Miksi Eila-lotta kuvaa sen leipomisen niin tarkasti, että oikein suurennuslasin kanssa?

”Viipale murtui puraistessa kauniisti. Limpun sisältä ei paljastunut puoliraakaa mössöä niin kuin ostoleivissä. Täkäläinen oli happamanakin makeaa, ihan oikeata rukiista leipää. Kun katseli leivän rakennetta, havaitsi leikkauskohdassa pieniä pallosia kiinni toisissaan, mutta silti ne murtuivat venymättä eikä murenia tippunut. Pallosien pinta muistutti vähäpätöisen kovakuoriaisen kiiltävää kitiinipintaa. Jos palloja katseli suurennuslasilla, ne olivat läpikuultavia ja ruskeita. Palloset olivat pieniä kuin metallisen nuppineulan päät. Taikina oli käynyt läpi suurenmoisen prosessin. Ensin taikina oli paisunut juurensa ansiosta, jota oli aina jätetty puusaavin seinämille, kuten viilinkin vanhaa juurta käytettiin uuden viilin tekoon. Taikina leivottiin leiviksi, Maikkalassa reikäleiviksi, täällä ruislimpuiksi. Ne työnnettiin leipälapiolla uuniin. Ei niitä äkkiä paistettu, vaan ne saivat sopivassa ajassa kiirehtimättä kypsyä. Uunista levisi hyvä tuoksu, josta arvasi leivän olevan kypsän. Varmaan tällä ikivanhalla konstilla oli meidän leipämme tehty.”

Selitys Lappeenrannan sotavankisairaalan maukkaan ruisleivän kuvaukseen löytynee Eilan keramiikkaopinnoista Ateneumissa. Sinne paloi hänen mielensä Lappeenrannan ja uuden komennuksen välissä. Niin hän tapasikin useita tuttuja dreijahuoneessa Ateneumin C-portaassa. ”Oli juhlaa odotella, mitä uuni oli tehnyt pytyillemme.”

Lotta sotavankisairaalassa perustuu Eila Tiurin päiväkirjamuistiinpanoihin, joita on täydennetty kirjeillä ja muulla ajan tiedolla. Tiuri talletti sota-aikaisen aineistonsa pankkiholviin ja alkoi työstää materiaalia vasta 60 vuotta myöhemmin kirjoittajapiirin innoittamana.

Eila Tiuri lottana sotavankisairaalassa. Toim. Martti Tiuri. Ajatus Kirjat 2010.

Ks. sermones.fi:n artikkeleita hakusanalla ”Raudaskylän sotavankisairaala”.