William Shakespearen viimeisintä tragediaa Macbethia on pidetty niin julmana, ettei sen nimeä ole aina ääneen lausuttu. Kuitenkin Macbeth on pieni tekijä Belgian kuninkaan Leopold II:n, Hitlerin, Stalinin, Maon ja Saddam Husseinin rinnalla.

Kenen muun rinnalla Macbeth on pieni tekijä?

Mitä on tapahtunut ihmisessä, kun hänestä on tullut todella paha? Mitä tapahtuu ihmisessä, kun hän antaa kiusaajalle kalleimpansa, sielunsa, kuten kuningas Macbeth kuvaa muuttumistaan?

Onko luonnevikakin lopulta moraalinen valinta? Ihminen erottaa oikean ja väärän, mutta kuitenkin toimii tunteettomasti. Macbethin sanoin ”yhtä vaikeaa on palata kuin jatkaa eteenpäin”.

Voiko vallanhalu tehdä ihmisestä paholaisen? Valitseeko paha ihmisen vai ihminen pahan?

Onko Macbethin tarina samalla 1900-luvun tyrannien elämänkäsikirjoitus?

Onko Macbethin tarina myös työpaikan hirviöiden ja jokaisen vallankäyttäjän elämäntarina, sillä myös he murhaavat lähimmäisen sielun ja hengen ja jättävät ne Jerikon tien varteen lyötyinä ja revittyinä.

Macbethin tapahtumat sijoittuvat 1600-luvusta katsoen kaukaisen ajan Skotlantiin, jonka kuningas Duncanin kruununperillinen on hänen poikansa Malcolm. Kruunua on alkanut haluta myös armeijan komentaja Macbeth, joka sen myös saa, mutta vasta monen murhan jälkeen.

”Oli aika, jolloin kylmenin, kun joku huusi yössä;
ja kun kuulin julman sadun, tukka nousi pystyyn
itsestään kuin elävä. Nyt olen läkähtyä vereen;
mikään kauhu, vereen kastettujen ajatusten tuttu,
ei enää kauhista.”

Miten ihminen, joka ei saattanut kuunnella julmia satujakaan, elämänsä lopulla oli läkähtyä oman kätensä tuottamaan vereen?

Mikä teki Macbetista paholaisen – hänhän oli toivonut itselleen rauhallista ja onnellista vanhuutta?

”…kaikki, minkä toivoin
seurakseni vanhuudessa, kunnioitus,
rakkaus ja kuuliaisuus, uskolliset ystävät,
jää haaveeksi – ja osanani ovat kiroukset,
äänettömät mutta hartaat, valhe, imartelu,
jonka sydänparka torjuisi, jos uskaltaisi.”

Uusimman Macbeth-suomennoksen esipuheen kirjoittajan Ralf Långbackan mukaan Macbethia ei riivannut niinkään pahuus vaan mahdollisuus tulla joksikin.

Macbethin tarina alkaa voitonpäivästä, jossa erityisesti Macbeth ansioitui luonnehtien päivää mustanvalkeaksi, koska aluksi tappiollinen taistelu oli kääntynyt voitoksi.

Erikoista oli, että sodasta palaavien Macbethin sekä armeijan toisen päällikön Banquon kulkemalla tiellä päälliköitä odotelleet noidat tunsivat Macbethin ilmaisun ”mustanvalkea päivä” ja hokivat ”musta on valkeaa”.

Mutta he hokivat myös ”valkea on mustaa”.

Noidat ennustivat tulevia: Macbeth saisi ylennyksen ja sitten myös kuninkuuden. Macbeth otti ennustukset tosissaan huomaamatta ansaa ”valkea on mustaa”. Monien tulkintojen mukaan Macbethin muuttuminen alkoi noitien ennustuksista.

Oliko näin?

Moraalinen hyvää elämää elävä ihminen ei muuta ihanteitaan ja tavoitteitaan ensimmäisessä houkutuksessa. Ajatusten vallanhuipulle pääsemisestä on täytynyt kiertää Macbethin päässä jo pidemmän aikaa. Vaikuttaa siltä, että asiasta oli perheessä keskusteltu. Macbethin kirje vaimolle ja lady Macbethin into vallanhimon toteuttamiseen osoittavat, että asia ei ollut uusi.

Miksi Macbeth otti pahan houkutukset tosissaan?

Vallanhimo oli saanut kasvaa liian suureksi. Ehkä sodassa kunnostautuminen oli ruokkinut sitä lisää.

Långbacka hoksauttaakin teoksen esipuheessa kysymällä, saivatko noidat Macbethin tietoiseksi tämän omista salaisista ajatuksista.

Mitä noidat olivat? Hyvin ne näyttivät tuntevan ihmisen heikon kohdan.

Paha paratiisissa pysähtyi keskustelemaan Eevan kanssa. Miten pahan ensikosketus osui sekä Macbethilla että Eevalla heikkoon kohtaan? Miksi juuri heikkoon kohtaan?

Ihmiskunnan suurten kertomusten mukaisesti juuri siihen!

Kun noidat olivat tervehtineet Macbethia uudella arvonimellä sekä tulevia ennustaen kuninkaan arvonimellä ”onneksi olkoon, tuleva kuningas”, Macbeth säikähti. Hän ei vielä tiennyt ylennyksestään ja uudesta arvonimestä eikä mitään mahdollisuuksia pitänyt olla kuninkaaksikaan.
Macbeth olisi voinut antaa noitien puheiden mennä ohi korvien, mutta näin ei käynyt.

Noitien puheet olivat Macbethin omia ajatuksia. Ne vain sanottiin nyt ääneen. Macbeth otti omat ajatuksensa kohtalona nyt, kun ne tulivat myös hänen ulkopuoleltaan.

Banquo oli tilanteen tasalla: ”Miksi säikyt, et kai pelästynyt asioita, jotka kuulostivat lupaavilta?”

Macbethista noitien puheet jo tuntuivat niin mukavilta, että hän harmitteli noitien haihtumista näkyvistä. Saatuaan kohta tietää, että hän on todella saanut ylennyksen Cawdorin taaniksi, hän puhelee itsekseen ”suurin puuttuu”. Mahdollisuus päästä kuninkaaksi alkoi polttaa.

Rohkeaa olivat pahan ennustukset Eevallekin paratiisissa. Keskustelun avaus oli puolivale ”onko Jumala todella sanonut”. Kyllä paha tiesi, että oli, mutta aloitus oli strateginen ja niin se pääsi naisen kanssa puheisiin. Olisi luullut naisen pakenevan puhuvaa käärmettä eikä olisi luullut miestenkään ottavan todesta kummallisia olentoja.

Mutta paha oli koskettanut ihmisissä jotakin kohtaa.

Eeva ei tosin mennyt lankaan niin helposti kuin miehet pahan edessä.

Eeva puhui pahalle suorilla Jumalan sanoilla – vai oliko hänen sanoissaan jo jotakin mikä ei pitänyt paikkaansa, elämän puuhan keskellä paratiisia oli, hyvän- ja pahantiedon puu siinä lähettyvillä?

Joka tapauksessa käärme tuli rohkeaksi ja lausui Eevalle kokovaleen.

Jotakin totta ja paljon sitä, mikä ei ollut totta. Banquon sanoin ”outo juttu: vietellessään meitä turmioomme pimeyden henki kertoo jonkin mitättömän totuuden ja nappaa meidät koukkuun mutta pettää suuremmissa asioissa”.

Missä vaiheessa Eevan ja Macbethin olisi pitänyt perääntyä? Missä se olisi ollut vielä mahdollista?
Heti alussa, keskustelun kuluessa, kun suuri lupaus tuli kuulluksi, vai? Ilmeisesti heti ajatuksen tultua mieleen, sillä perääntyminen myöhemmin näytti jopa mahdottomalta.

On merkille pantavaa, että asian edetessä molemmat vaikenivat. Houkutus alkoi olla liian suuri.
Visiot laajentuivat.

Eeva katsoi puuta.

Hän näki hyvää, kaunista, houkuttelevaa.

Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä
ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, …1 Moos. 3:6

Samoin teki Macbeth.

Hän makusteli valtaa, jonka murha antaisi.

Pelkkä kangastus se murhan kuvitelma oli, mutta niin se ravistelee miehen lujaa,
yhtenäistä olemusta, että tukahduttaa toiminnan ja ajattelun,
eikä mitään muuta ole kuin se, mitä ei ole. Macbeth 1. näytös.

Eevaa houkutteli elämän salaisuuden täydellinen tunteminen, Macbethia houkutteli lisääntyvä valta.
Molemmat näyttävät nauttineen avautuvasta mahdollisuudesta. Macbeth jopa mainitsi menestyksen esimaun. Molemmat myös pysähtyvät viimeisellä rajalla.

Älykäs Banquo jälleen ehti tekemään havaintoja Macbethistä ”hänhän on kuin muissa maailmoissa”.

Yhtä hyvin sitä varmaan oli myös Eeva.

Perääntyminen on vaikeaa kun moraalin kriittinen raja on ylittynyt. Eeva ja Adam menettivät entisenkin hyvän. Macbeth vetäytyy vastuusta kokonaan ”jos sattuma siis kruunun tarjoaa, niin tehköön minusta myös kuninkaan. Siihen asiaan en puutu”.

Macbeth jättäytyi ajopuuksi, ja seurauksena oli murha toisensa jälkeen. Tunteiden tultua tukahdetuiksi ”mikään kauhu, vereen kastettujen ajatusten tuttu, ei enää kauhista”.

Menneisyyden hyvä elämä vielä käväisee Macbethin mielessä, mutta voimia palaamiseen ei ole.
Valintojen imu vie eteenpäin. Myös valintojen motiivi on voimakas. ”Minulla ei ole aikeelleni muuta kannusta kuin hurja vallanhimo, joka hyppää yli itsestään ja kiitää edelleni”, Macbeth tunnistaa.

Macbethin ja samoin Eevan olisi pitänyt kieltäytyä jo keskustelusta pahan kanssa. Myös myöhemmin olisi voinut perääntyä, mutta tapahtumat etenivät jo deterministisesti, syyn ja seurauksen lakia noudattaen.

Tunsivatko Macbeth ja lady Macbeth veritekojensa jälkeen syyllisyyttä? Kyllä ja ei – ilmeisemmin kyllä. Ralf Långbackan mukaan Macbeth ei ollut moraaliton eikä kieltänyt moraalia. Syvästi traagista hänen mielestään onkin juuri se, että Macbeth on tietoinen moraalisuudestaan.

Macbeth ja lady Macbeth näyttävät tarkoituksella kovettaneen itsensä. Heissä kuitenkin säilyy kaksinaisuutta. Macbeth toivoo Duncanin murhaa tekemättömäksi, mutta kuitenkin hän samalla paaduttaa itseään ”parempi olla outo itselleen kuin tietää mitä teki”.

Lady Macbeth puolestaan kutsuu haudanmustaa yötä peittämään pahat teot niin, ettei taivaan huuto kuulu. Hän pyytää murhan henkiä kivettämään naisen luontonsa ja kovettamaan sen julmuudella päästä varpaisiin niin, ettei se kavahtaisi mitään.

Siis kumpikin aviopuoliso joutui käskemään itsensä kovaksi, veriseksi murhaajaksi. Olisivatko ennestään piittaamattomat, paatuneet, moraalisuutensa kieltävät ihmiset näin tehneet?

Eivät! Heillä ei olisi ollut siihen tarvetta.

Avioparin sisäinen taistelu on raju.

Macbeth lausui kohtalolle uhmakkaat sanat ”haastan sinut, kohtalo, käy kimppuuni…”, vaikka oli hetkeä aikaisemmin todennut kaataneensa myrkyn omantunnon maljaan ja antaneensa kiusaajalle kalleimpansa, sielunsa.

Lady Macbeth puolestaan kokee ”mitään ei jää käteen, kaikki katoaa, jos onnea ei tuo se, minkä saavuttaa”, ja tilittää: ”Rauhan sai hän, jonka murha hautaan vei; murhaajalle siitä iloa ja rauhaa suotu ei”.

Onnellista ja rauhallista vanhuutta toivoneen Macbethin tilitys viimeisessä taistelussa on lohduton: ”tulee huominen, ja sitten toinen, tulee, menee; ja niin seuraa päivä päivää, niiden läpi ryömii meidän huomisemme mitätöntä tietään ajan kirjan viime kirjaimeen, …Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä hetken, eikä palaa…”

Veressä kahlaavat Macbeth ja hänen puolisonsa lady Macbeth molemmat tuhoutuvat. Edellinen kuninkaan virassa perääntymättömyyteen, jälkimmäinen mielisairauteen.

William Shakespeare: Macbeth. Suom. Matti Rossi. WSOY, 2004.