Viime sotien aikana 50 000 suomalaisesta lapsesta tuli sotaorpoja, kun isä kaatui taisteluissa vihollista vastaan. Yli 70 000 sotalasta lähetettiin sotaa pakoon Ruotsiin tai muihin Pohjoismaihin. Noin 150 000 lasta menetti kotinsa, kun he joutuivat lähtemään evakkoon. Partisaanien uhreina tiedetään kuolleen 100 lasta. Pommituksissa on kuollut tilastojen mukaan 230 lasta ja sotavangiksi joutuneesta 2500 siviilistä puolet on lapsia. Satoja ellei jopa tuhansia lapsia syntyi saksalaisten sotilaiden tai venäläisten sotavankien lapsiksi.

Näin kertoo tietokirjailija ja vapaa toimittaja Irja Wendisch Sari Nären tutkimuksiin perustuen lasten kohtaloista kirjassaan ”Me sotilaiden lapset”.

Wendishin oma tutkimus käsittelee sodasta elossa palanneita isiä heidän lastensa ja puolisonsa kokemina.

Wendischin omia kokemuksia omasta isästään, Lapin jätkästä, tukkimiehestä ja maanviljelijästä, olivat seuraavat: ”Pelkäsin kovasti isäni paluuta. Yleensä aloin jännittää sitä jo monta päivää aikaisemmin. Kun huhut ryyppyjengin saapumisesta kylään olivat kantautuneet meidänkin korviimme, tiesin, että isän kotiinpaluun aika alkoi olla lähellä. Kun isä sitten palasi kotiin, sama kuvio toistui aina. Riehuminen ja uhkailu alkoivat sillä hetkellä, kun hän sai ulko-oven auki.”

Wendischin mukaan hän ei ole ainut sotamiehen lapsi, jolla on samankaltaisia muistoja. Sodasta kotiutuneet miehet olivat usein erittäin suorituskykyisiä ja menestyivät ammateissaan hyvin, mutta yksityiselämässään ja ihmissuhteissaan he olivat äärimmäisen häiriintyneitä. Eloonjääneiden miesten traumat eivät hävinneet koskaan, ja traumat siirtyivät usein seuraavallekin sukupolvelle.

Teoksessa esitellyt tosikokemukset on pyritty analysoimaan ja selittämään psykologisesti. Analysoinneissa on nähty isän rooleilla olleen suuren merkityksen sotalapsen kehityksessä. Huoli siitä, miten isälle käy, varjosti monen lapsen elämää ja kasvatti turvattomuuden tunnetta. Sodan lapset ajautuivat hyvin varhaisessa vaiheessa aikuisen rooliin. He joutuivat kantamaan osan äidin vastuusta eikä omille murheille jäänyt tilaa.

”Kun Kauko oli poissa, Sinistä tuli äitinsä terapeutti. Hän sai kuunnella yökausia äitinsä juttuja ja valituksia. Kun äiti ei jaksanut pitää perheestä huolta, Sinin tehtäväksi jäi huolehtia asunnon siivoamisesta. Samalla hän yritti katsoa pikkuveljensä perään ja laittaa ruokaa”, Wendisch kertoo erään perheen kokemuksista. Kauko oli perheen isä.

Sodan jälkeisessä Suomessa ei tunnettu henkisten vammojen hoitamista. Miehet purkivat pahaa oloaan läheisiinsä ilman, että heidän käyttäytymistään olisi osattu yhdistää sotaan. Edes tutkijat ja psykiatrit eivät osanneet pukea sanoiksi sitä, mitä nämä miehet pitivät sisällään.

”Meidän sodasta palaavat isämme päästettiin vapauteen tiedostamatta lainkaan sitä, että suurin osa näistä miehistä oli käytännössä kykenemättömiä viettämään tasapainoista elämää siinäkään tapauksessa, että he olivat selvinneet sodan kokemuksista ilman fyysisiä vammoja. Usein saattoi olla jopa toisinpäin. Sellaiset miehet, jotka palasivat sodasta ruumiillisen vamman kanssa, saattoivat pärjätä paremmin kuin ulkoisesti haavoittumattomat.”

Wendisch on syntynyt vuonna 1955 ja vielä siis vuosia sodan päättymisen jälkeen hän kohtasi sodan henkiset vammat omassa isässään. Toisaalta kirjan kuvausten perusteella voisi nähdä toisinkin. On olemassa mieskohtaloita, jotka kulkevat juopporingeissä ilman sotaakin. Ihmisillä riittää syitä traumatisoitumiseen, ja Wendischin omien sanojen mukaan sellainen isä, joka kamppailee läpi elämänsä oman kriisinsä kanssa, ei kykene ottamaan vastuuta omista lapsistaan. Sodan kokemuksiin tukeutuen Wendisch kuitenkin väittää, ettei maailmassa ollut paikkaa mihin olisivat mahtuneet ne tunteet, joita oli rintamalla koettu. ”Heidän sisälleen jäi asumaan kranaattikeskitys”.

Wendisch sanoo ymmärtäneensä oman lapsuutensa vammalla olevan tekemistä sodan kanssa vasta, kun hän ryhtyi kertomaan isänsä käyttäytymisestä muille ikäisilleen, 1950- ja 1960-luvulla syntyneille ystävilleen. ”Kertomukseni virittämien keskustelujen kautta tajusin, että isäni kaltaisia miehiä taitaa olla koko Suomi täynnä.”

Kirjassa on yhtenä esimerkkitapauksena perheen tytär, jolle äiti ei kertonut hänen isänsä olevan saksalainen sotilas ja äidin aviopuoliso, perheenisäkin saattoi pitää itseään tyttären oikeana isänä. Toinen tapaus on suomalaiseen diplomaattiperheeseen Saksasta adoptoitu suomalaisen naisen marraskuussa 1945 synnyttämä poika. Kasvatusvanhempiensa kuoltua poika lähti selvittämään juuriaan, jotka johtivat sodan aikaiseen posiolaisen Anna Jokelan kohtaloon sekä hänen myöhempään asuinpaikkaansa Englannissa. Sieltä löytyi myös sisaruksia.

Wendisch on pyrkinyt teoksellaan osoittamaan, että sota jätti jälkensä yhteiskuntaan, sotilaiden lapsiin ja lapsenlapsiin. Vaikka ihmiset usein eivät puhuneet kovista kokemuksistaan, niiden vaikutukset näkyivät vuosikymmenien ajan suomalaissa kodeissa.

Wendisch kertoo isänsä jossain määrin osallistuneen veteraanien toimintaan. Yhteenkuuluvuuden tunne muiden rintamamiessotilaiden kanssa oli hänelle erittäin merkittävä asia. ”Onnellisuus paistoi hänen kasvoiltaan, kun hän palasi kotiin näistä tapaamisista, eikä hän palatessaan ollut koskaan humalassa”.

Kovista kokemuksistaan huolimatta Wendischin viimeiset sanat isästään ovat: ”Kiitos isä”. Isä kuoli vuonna 1996.

Irja Wendisch, Me sotilaiden lapset. Ajatus Kirjat 2009.

Sermones.fi:ssä Suomen jatkosodan tutkimuksia ja artikkeleita hakusanoilla: Jukka Nevakivi, Väinö Raudaskoski, Pauli Haapakoski, Jozef Molka, Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen, Antti Kujala, Lars Westerlund, Sari Näre ja Jenni Kirves, Toivo Määttä