Amerikan herätyssaarnaajien evankelioimisnäkemystä 1700-luvulta Billy Grahamiin.

Teoksen on julkaissut Gummerus Oy vuonna 1987.

Amerikkalainen herätyskristillisyys (revivalismi) nousi puritaanisen teologian muokkaamasta maaperästä. Puritanismi kehitti oman kalvinismin tulkintansa, jonka ajattelua hallitsi Jumalan kunnian ja majesteetin korostaminen. Puritaanisen teologian ja uuden revivalismin linkkinä toimi Jonathan Edwards.

Jonathan Edwards ja George Whitefield pitivät herätystä ihmeenä, jota ihminen ei voinut oikeastaan muuta kuin odottaa ja rukoilla. Mutta arminiolainen näkemys vapaasta tahdosta muutti täysin käsityksen herätysten syntymisestä ja ilmenemisestä. Charles Finneyn mukaan herätys syntyy aina, kun vain käytetään oikeita metodeja. Eräänä metodina käytettiin ns.katumuspenkkiä, johon kokouksen lopussa kutsuttiin kaikkia niitä, jotka halusivat antaa elämänsä Jeesukselle. Dwight L. Moody ei käyttänyt katumuspenkkiä, vaan jälkikokousta.

Herätyssaarnaajien opetuksessa sakramenteilla tai kirkolla ei ollut mitään olennaista merkitystä.

Erilaisista painotuksista huolimatta kaikki herätyssaarnaajat korostivat voittoisaa kristillisyyttä. Kääntyminen ja pyhitys johtavat olennaisiin muutoksiin ihmiselämässä.

Ihmiskäsityksen lisäksi herätyssaarnaajien edistysoptimismi ilmenee erityisesti heidän historianäkemyksestään. He ovat perineet puritaanien apokalyptisen kiinnostuksen millennialismiin (tuhatvuotinen valtakunta). Usko jatkuvaan kehitykseen (progress) ja Jumalan valtakunnan pikaiseen voittoon näyttelee merkittävää osaa revivalistien ajattelussa.

Toisaalta esiintyi myös ajatus tuhatvuotista valtakuntaa edeltävästä ahdistuksen ajasta, jolloin saatana on päästetty irti.

Amerikkalaisessa herätyskristillisyydessä esiintyi myös ajatus siitä, että Jumala oli tarkoittanut Amerikalle erikoistehtävän kansojen joukossa. Tässä voidaan nähdä yhtymäkohta nykyiseen USA:n ulkopolitiikkaan.

Olavi Kukko