Helsingin yliopistossa tarkastettiin syyskuussa Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet.

Tutkimus tarkastelee Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyötä toisen maailmansodan aikana.

Silvennoisen tutkimuksen mukaan yhteistyö oli paljon tiiviimpää kuin aikaisemmin on tiedetty.

Tutkimuksessa on kerrottu Sallan vankileirin teloituksista sekä saksalaisille luovutetuista venäläisistä sotavangeista, joiden joukossa oli juutalaisia.

Uutisoinneissa on annettu ymmärtää uuden väitöstutkimuksen paljastaneen asioita, joista ei ole tiedetty.

Esiin nostetuissa tutkimustiedoissa ei kuitenkaan liene täysin uutta tietoa tai ainakaan sellaista, jota ei olisi voinut aavistella ja olettaa jo olemassa olevien tutkimusten perusteella.

Elina Sanan teos ”Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle” ilmestyi vuonna 2003. Sana sanoo päätyneensä tutkimuksissaan johtopäätökseen, että suurin osa suomalaisista ei voinut tietää mitään ihmisluovutuksista Gestapolle eikä olisi niitä missään tapauksessa hyväksynyt. Sotasensuuri tietysti vaikutti ja luovutukset tehtiin mahdollisimman salassa poliittisen poliisin ja sotilaiden yhteistyönä.

Edes vankiloiden johtajat eivät yleensä tienneet muuta kuin että vangit luovutettiin ”maasta poistamista varten” valtiolliselle poliisille. ”Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto oli Saksan ja Neuvostoliiton puristuksessa, puun ja kuoren välissä, ja Suomi maksoi liittolaisuudesta kovan hinnan. Ihmisoikeuksia rikottiin raskaasti myös vihollisen puolella, Stalinin Neuvostoliitossa…” Sana kirjoittaa.

Silvennoisen tutkimuksen olettaisi siis – lukematta vielä itse teosta – tuovan lisävalaisua neuvostovankien kohteluun Suomessa.

Mutta eivät kaikki suomalaiset sota-aikanakaan olleet täysin tietämättömiä siitä, millä periaatteilla ja vakaumuksella Saksa toimi vieraalla maaperällä. Kirkkohistorian professorin Eino Murtorinteen tutkimuksissa on osoitettu, että osalle Suomen kirkollisia piirejä vasta Lapin sota avasi silmät, mutta osa papistoa sen sijaan jo varhain ilmaisi pelkonsa Saksa-myönteisyydestä.

Murtorinne kertoo tutkimuksessaan ”Veljeyttä viimeiseen saakka” kirjeestä, jonka huhtikuun alussa vuonna 1942 Heinolan kirkkoherra Onni Eerikäinen muita seurakuntapappeja tulkiten kirjoitti esimiehelleen piispa Aleksi Lehtoselle varoittaen Saksan avusta, jonka hän sanoi voivan olla sitä, mitä sen tiedettiin olevan kirkkotaistelua käyvässä Norjassa.

Kirkkoherran mukaan suomalaisten keskuudessa oli tarpeeksi omia ”quislingejä”. Vidkun Quisling oli miehitetyn Norjan kansallissosialistinen pääministeri.

Myös kansanedustaja, kirkkoherra Lennart Heljas jo vuoden 1942 valtiopäivien päätösjumalanpalveluksessa saarnasi kansallisuus- ja rotuvihaa sekä vahvemman oikeutta vastaan. Peitetysti muun muassa Norjaa tarkoittaen Heljas sanoi vapautensa menettäneiden kantavan orjan kahleita.

Suomen ja Saksan suhteiden tutkimuksissa tulisi paneutua myös siihen, mitä suomalaisten sotilaiden taistelumotiiviin Venäjää vastaan olisi vaikuttanut, jos he olisivat täydellisesti olleet perillä saksalaisten hirmutöistä. Lähiaikoina sermones.fi julkaisee lehden omistajan artikkelin ”Syyllinen, syytön, tietämätön”, jossa mainitaan tämä problematiikka.

Saksalaisten kovat otteet oli kuitenkin eri yhteyksissä pantu merkille. Taivalkoskelta kotoisin oleva mies kertoo 15-vuotiaana näkemästään sotavankien kohtelusta. Hän katsoi kotinsa ikkunasta, kun polkupyörällä ajava saksalainen sotilas kuljetti köydessä vankia suoraan hautausmaalle. Hautausmaalla vangin piti kaivaa oma hautansa, johon tuli ammutuksi. Ei riittänyt, että köyden päässä oleva vanki olisi kävellyt tai juossut, hänen piti hyppiä yhdellä jalalla. Näky oli toistuva ja tuttava muistaa, miten hänen äitinsä itkien sanoi: ”Taas ne vievät”.

Kirjailija Tuulikki Soinin lapsuudenkoti oli Petsamossa keskellä saksalaisten sotilasvaruskuntaa. Soini tallensi päiväkirjaansa näkemäänsä ja kokemaansa julkaisten päiväkirjan vuonna 1997 nimellä ”Sotasaalis” (sermones.fi äitienpäiväkirjoitus ”Muti,muti!” 13.5.2007).