”Sitten … lumoten, lopulta huumaten. … Vaaranlakimetsän … hiljaisuus oli muuttunut suloiseksi, hivelevän kauniiksi jäätiukujen helinäksi, jota tulvi hiljaisuuteen kaikkialta ympäriltäni. Se ei ollut voimakkuudeltaan kovaa, mutta silti se täytti koko metsän, koko vaaran laen, koko avaruuden…”

”Kun metsän musiikin lumous vähitellen päästi minut vallastaan, aloin miettiä, miksi en koskaan aikaisemmin vuosikymmenien luontoharrastukseni aikana ollut kuullut tuota lumoavaa musiikkia. Olinko vain ollut kuuro vai oliko tuo soitto sittenkin niin harvinainen ilmiö, ettei se ollut aikaisemmin osunut kohdalleni? Miten se yleensä syntyi?”

Pekka Helon kokemus jäätiukujen soitosta saattaisi olla mahdollista muillekin tykkilumimetsikössä kulkeville. Ei kuitenkaan riitä, että vain kuuntelee, on myös kuultava – ja soiton on tultava kuulluksi.

Helo pohtii ainutkertaista kokemustaan kuva-artikkelissaan Kalevassa (28.2.2009). Hän arvelee, ettei hän luultavasti ollut aikaisemmin ollut tilanteessa, jossa perusedellytykset koko metsän soimiselle olisivat olleet riittävän hyvät. ”Ymmärsin, että monen asian oli osuttava täsmälleen kohdalleen, jotta ympärilläni jatkuva suloinen musiikki yleensä voi syntyä.”

Helo oli ollut hiihtämässä ”Aurinko oli laskemassa verenkarvaisen pilvihunnun suojassa Losonvaaran taakse… Yli kolmensadan metrin korkeudessa tykky oli muovannut kuusikon puut sanoin kuvaamattoman kauniiksi satumetsäksi…”

Helon mukaan jäätiukujen soiton syntymisessä kaiken alku ovat lumiset tykkyä oksillaan kantavat puut. Niiden lisäksi tulee olla keväisen lämmin aurinko ja muutaman asteen pakkanen. Auringon osuessa lumen seasta esiin pistäviin oksankärkiin ja neulasiin lumi niiden pinnalla alkaa sulaa veden valuessa tykkykerroksen alle. Jäähtynyt vesi valuu alaspäin roikkuviin oksankärkiin, joihin muodostuu jääpuikkoja. Tuulen ollessa hento jääpuikot heiluvat ja heiluessaan kilkkaavat toisiinsa. Ehtona on myös se, että puikkojen ympärille ei muodostu kuurakerrosta.

Helo on päätellyt, että kunkin jääpuikon paksuus ja pituus vaikuttavat äänen sävelkorkeuteen. ”Syntyi matalia ja syntyi korkeita ääniä. Toisinaan jokin kuusirivi sai solistin osan, toisinaan kaikki ympärillä oleva puut olivat äänessä yhtä aikaa. … Ja sitten lähiympäristö vaikeni kokonaan – …”

Helo pohtii, että ehkä ihmiselle suodaan mahdollisuus kokea jäätiukujen lumoava musiikki vain kerran hänen eläessään. Hänelle tuo kerta oli yksi hänen elämänsä suurimmista luontoelämyksistä.