Hennalan punavankileiriä Lahdessa keväällä 1918 voi nimittää keskitysleiriksi tai ainakin keskitysleirin esikartanoksi. Leirillä menetti henkensä 220 suomalaista nuorta naista.

Marjo Liukkonen on väitöstutkimuksessaan (Marjo Liukkonen, Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino 2018) selvittänyt Suomen suurimman naismurhan syitä ja naisten oloja vankileirillä. Liukkonen on etsinyt vastauksia kysymyksiin, millaista arkea vankileirillä elettiin, keitä murhatut naiset olivat ja miten teloitettavat naiset valikoituivat. Samalla Liukkonen on analysoinut, miten suuri naismurha oli mahdollinen.

Miksi se tapahtui juuri Hennalassa toukokuussa 1918?

Tutkimuksesta kiinnittyy huomio suomalaisten sotilaiden johtajiin, vankilan johtajiin sekä vartijoihin, heidän moraaliinsa ja ammattitaitoonsa. Myös kaupunkilaisten sekä vankien itsensä moraali on koetuksella, koska kaupanteko ja tavaranvaihto puolin ja toisin oli mahdollista. Sotilaiden asenne nuoriin naisvankeihin on tutkimuksessa otettu esille.

Hennalassa teloitettujen naisten määrästä ei ole tarkkaa tietoa, arviot vaihtelevat 104:stä 800:aan. Liukkosta on motivoinut tutkimukseensa myös se, ettei Hennalan tapahtumia toukokuussa 1918 juuri tunneta, vaikka 13 000 vangin Hennala oli eräs suurimmista leireistä.

Suomen sisällissota oli alkanut 27. tammikuuta 1918 kello 22, kun Hennalan vankileirillä teloitettu punakaartin ylipäällikkö Ali Aaltonen oli julistanut vallankumouksen alkaneeksi. Ensimmäisinä punaiset saivat vallan Helsingissä, Turussa, Kotkassa ja Porissa. Valkoiset puolestaan ryhtyivät riisumaan Pohjanmaan venäläisiä varuskuntia aseista ja valtasivat tammikuussa Mikkelin, Kokkolan ja Kristiinankaupungin.

Molemmilla osapuolilla oli noin 80 000 – 90 000 sotilasta. Sisällissodan alkaessa Suomessa oli noin 40 000 venäläissotilasta. Heistä noin 2000 jäi taistelemaan punaisten riveissä. Venäläisupseerit eivät tunteneet vetoa punakaarteihin, mutta muutamat upseerit ja sotilaat jäivät opettamaan konekiväärien ja tykkien käyttöä punakaartilaisille. Valkoiset saivat tuekseen vapaaehtoisen ruotsalaisen prikaatin, jossa palveli 1 100 miestä.

Punaiset saivat aseita Neuvosto-Venäjältä, valkoiset Ruotsista ja Saksasta.

Helmikuussa valkoiset valtasivat Raahen, Oulun, Tornion, Kuopion ja Varkauden. Punaiset miehittivät helmikuussa Rauman, Loviisan, Mäntyharjun, Porvoon, Uudenkaupungin, Ahlaisen ja Heinolan. Joutsenon ja Pomarkun hallinnasta käytiin useita taisteluita, joissa voittivat molemmat osapuolet.

Ensimmäinen naisten kuolemanpataljoona perustettiin Helsinkiin 24. helmikuuta. Ensimmäisten joukossa olivat myös naiskaartit Viipuriin ja Valkeakoskelle.

Valkoisten puolella ei ollut naissotilaita ainakaan virallisesti. Valkoisen armeijan ylipäälliköllä Carl Gustaf Mannerheimillä oli henkilökohtaisia kokemuksia naispataljoonista, joiden urhoollisuuteen hän oli tutustunut, mutta näistä seikoista huolimatta hän oli ”tullut yhä lujemmin vakuutetuksi niiden sopimattomuudesta sotilaalliselta kannalta katsottuna”.

Huhtikuun 3. päivänä saapui Suomeen Senaatin pyynnöstä Saksan Itämeren divisioona. Kenraali Rüdiger von der Goltzin johtamat saksalaiset sotilaat valtasivat Tammisaaren samana 3. päivänä. Jo maaliskuun puolivälissä alkanut Tampereen valtaus päättyi 6.huhtikuuta valkoisten voittoon.

Tuuloksen Syrjäntaan raivoisat taistelut kestivät neljä päivää. Itämeren divisioonan komentaja von der Golts hämmästyi erityisesti punaisten eturintamassa taistelleiden naiskaartilaisten rohkeudesta. Taistelussa kaatui runsaasti saksalaisia.

Toukokuun 1. päivänä 1918 punaisten länsiarmeija antautui saksalaisille Lahden eteläpuolella Vesalassa. Punaisten joukossa oli myös tuhansia pakolaisia, lähinnä punasotilaiden vaimoja, lapsia, äitejä ja siskoja, jotka olivat paenneet valkoisten kostoa saksalaisten valtaamilta alueilta Etelä- ja Länsi-Suomessa.

Liukkosen mukaan pakolaiset halusivat Lahteen sen junayhteyksien vuoksi. Punaisilla panssarijunilla oli Lahdesta yhteys paitsi kapinallisten vallassa olleeseen Kaakkois-Suomeen myös Pietariin.

Vangittuja punakaartilaisia ja heidän omaisiaan oli yli 80 000 Suomen sisällissodan päätyttyä toukokuun 1918 alussa. Lahden Hennalaan siirretyistä arviolta 13 000 vangista kerrotaan kesäkuussa olleen 341 naisvankia.

Hennalan vankileirillä naisvankien on sanottu saaneen miesten kanssa saman kohtelun mutta lievempänä. Äitien ja lasten painotetaan päässeen kotiinsa suoraan Fellmanin kentän kokoomaleiriltä, kuitenkin Liukkosen kirjassa on valokuva jossa on lapsia. Suomen sotasurmat-projekti on kirjannut Lahdessa ja Hennalassa teloitetuiksi 104 naista, Liukkosen tutkimusten mukaan heitä oli 220.

Vankien piti luovuttaa kaikki omaisuutensa heti leirille tultuaan sillä lupauksella, että saavat sen myöhemmin takaisin. Liukkosen tutkimuksen perusteella tuskin moni sai omaisuuttaan takaisin, sen sijaan kirjassa on kerrottu vankien omaisuudella rikastuneista.

Moraali näyttää olleen leirille tultaessa ja siellä oltaessa halpaa tavaraa.

Leirin alkuaikoina pyydettiin punakaartissa olleita ilmoittautumaan sillä lupauksella, että ilmoittautumista tultaisiin pitämään lieventävänä puolustuksena. Eräs leirillä ollut on kertonut jättäneensä ilmoittautumatta ja sitten huomanneensa ilmoittautuneiden kadonneen joukosta ”luulimme, että he joutuivat ammuttaviksi”.

Hennalan punavankileiriä sanottiin ainakin vankien keskuudessa Hennalan luurankotehtaaksi ja luujauhotehtaaksi. Liukkosen mukaan tutkimusten mukaan on näyttänyt siltä, etteivät vangit saanet niitä ruoka- eikä ravintoannoksia, joita leirin johtajat ilmoittivat eteenpäin.

Liukkosen mukaan vankileirillä vallitsi selvä epäsuhta vankien todella saaman ravintoannoksen ja sen määrän välillä, jonka leirin ylilääkäri virallisissa ilmoituksissa vankileirien päällikölle kertoi vangeille annettavan. ”Muuta selitystä ylilääkärin väärille ilmoituksille ei voi keksiä kuin että leirille ostettiin valtion varoilla enemmän ruokatarpeita kuin niitä jaettiin vangeille. Missään en nähnyt mainintaa, että elintarvikkeiden hävikkiin leirillä olisi toukokuussa puututtu.”

Liukkonen perustelee väitettään ruokahävikistä myös Suomenlinnan vankileiriä tutkineen Allan Tiitan maininnalla, jonka mukaan henkilökunta, vartiosotilaat ja vangit varastivat osan leirin elintarvikkeista.

Jo vilu ja polttopuiden puute oli vankien rasituksena. Toistakymmentätuhatta nälkäistä ja palelevaa vankia joutui käyttämään hyödykseen kaiken rakennuksista irtoavan, Liukkonen kertoo. Polttopuita tarvittiin nuotiolla keitettäviin kasvi-, mato- ja sammakkokeittoihin. Peltiä käytettiin astioiden valmistamiseen. Vangeille jaettuja astioita ei riittänyt kaikille ja niin vangit tekivät irrottamistaan pelleistä itselleen ”lotinapakkeja”, keittoastioita. Polttopuiksi nuotioihin hakattiin muun muassa vesikaton alusparruja.

Saksalaiset veivät lähtiessään oman osansa Liukkonen kertoo. Vankien tehtävänä oli auttaa saksalaisia sotasaaliin pakkaamisessa. Eräs vanki tiesi myös mihin lähellä sijainneen ortodoksikirkon katto oli joutunut. Katto oli kuparia ja se pantiin saksalaisten laatikoihin sotasaalistavarana.

Leirillä paukkuivat aseet. ”Parin viikon ajan ihmetteli, miksi kiväärit aina vaan paukkuu, vaikka punakaartilaiset ovat luovuttaneet aseensa. Eräänä päivänä sain nähdä, miksi kiväärit olivat paukkuneet. Hennalan kasarmialueella olevalla harjoituskentällä oli kaivettu kanavaa muistuttava hauta, johon kaadettiin ruumis kuormia… .”

Leirin lähellä olleen venäläisen kappelin takana. alueen eteläisimmässä kärjessä, virtasi Porvoonjoen latva. ”Kekseliäät vartijat saivat toukokuussa päähänsä myydä janoisille vedenhakuoikeuksia joesta. Vanki joutui maksamaan kymmenen markkaa vesiastiansa täytöstä.”

Kokemuksensa tästä vartijoiden ilkeydestä ja ahneudesta on kertonut eräs naisvanki. Hän oli löytänyt leiriltä ruokapurkin ja pullon, joihin haki Porvoonjoesta vettä maksettuaan vartijalle kympin. ”Sitten semmonen, näin vanha ku mie nyt, mummo haki kans vettä. Vartija pyysi rahaa ja ku mummolla ei ollu, mummon vesi kaadettiin maahan. Mummo itki. Mie sitten annoin mummolle sen toisen purkin.”

Vedenmyynti ei johtunut vesipulasta kasarmialueella. Kasarmille oli vedetty vesijohto jo rakennusaikaan. Alueella oli useita vesiposteja, ja vesi tuli lähellä sijaitsevasta Launeen lähteestä, jonka pumppuasema toimii yhä, Liukkonen kertoo. ”Mitään asiallista syytä vesihanojen sulkemiseen ei ollut.”

Vankila-alueen ympärillä oli kilometrejä pitkä kahden metrin korkuinen piikkilanka-aita. Porteilla ja myös muualla olivat aseet ”kuularuiskut” valmiina ”lakaisutyöhön” tarpeen vaatiessa. Aidan sisäpuolella muutaman kymmenen metrin välein olivat vartijat vartiossa.

Liukkonen lainaa teksteissään muun muassa Hanna Arendtia, joka keskitysleiritutkijana tiesi, että leireillä on tarkoitus tuottaa toiseuden kokemus. Keskitysleirin tarkoitus on kieltää vangin yksilöllisyys. Vangit säilötään ahtaisiin tiloihin ja heitä kohdellaan persoonattomana massana, jotta he kokisivat olevansa ’toisia’ ja uskoisivat, ettei heidän kohtalonsa kiinnosta ketään.

Vangin aamu alkoi kun kasarmin ovet avattiin aamulla kello kuusi. Sitä ennen vangit eivät saaneet tulla ulos, eivät edes ikkunoista kurkistella. ”Aamulla kun noustiin, niin alettiin hankkia ruokajonoon. Väliajat maattiin, ei enää jaksettu olla pystyssä niillä sapuskoilla. Ja toiset tulivat niin heikoiksi, että pyörtyivät.”

Ilta- ja aamuyö olivat leirillä pelottavinta aikaa. Silloin vangit haettiin teloituksiin jo edellisenä iltana ja siirrettiin putkaan päävartioon. Uhrit haettiin kenttäoikeuden nimilistojen perusteella. ”Olin vankina vapusta 4. päivään marraskuuta. Kyllä näin Lahdessa kun vietiin joka aamu klo 5 uhreja, erittäinkin naisia, lahtarit vihasivat naisia.”

Liukkonen on kirjannut Hennalan punavankileirin arkea monin tavoin. ”Vasemmalla puolella oli kuolemantuomion saaneita vankeja ikkunalla 4 – 5 kpl ja lauloivat: ’On taivas synkkä rajumyrskyt pauhaa’ (Punaorvon vala). Heiluttelimme heille terveisiä. Samaan aikaan tuli paikalle 3 saksalaista kolmen naisvankin kanssa vieden ne tiheään koivupuskistoon tien viereen aivan lähelle, kuului asianmukaiset laukaukset ja jokaisella murhaajalla oli naisten kengät kainalossa tielle tullessaan”.

Miesvankien kertoman mukaan leirin alussa vangit kutsuttiin jopa kaksi kertaa päivässä jonoon kasarmin edustalle, jossa ammuttiin satunnaisesti joka kymmenes vanki. ”Myöhemmin alkoi aina iltaisin vartija käydä listan kanssa ja nimeltä huutaa muutamia naisia, jotka sitten vietiin erilliseen koppiin yöksi ja aamulla ulos ja sitten kuului vähän aikaa pauketta, kun heidät ammuttiin.”

Monenlaista tragiikkaa kuului vankileirin elämään. Nimenhuudoissa saattoi välistä välttää tuomion kun ei kiirehtinyt ilmoittautumaan. Hyväuskoiset ilmoittautujat joutuivat teloitettaviksi, kun he ilmoittautuivat kotipaikkakunniltaan saapuneille valkoisille. Tällaisestakin tapauksesta on jäänyt historiaan kirjaus ”Kualematuamio annova, perkkele!”

Ylipäällikkö Mannerheimin sanotaan vierailleen Hennalan punavankileirillä, mutta kuitenkaan hänen ei tiedetä tutustuneen vankien olosuhteisiin eikä tiedetä hänen puhuttaneen vankeja. ”Hän ratsasti valkoisella hevosellaan pois. Vankien odottamat parannukset jäivät tulematta.”

Liukkosen tutkimuksessa otsikon ”Murikka ja lotina” alla Michel Foucaultin teoriat ihmisleireistä ovat pahaenteisen vastenmielisiä. Erityisesti suomeksi vuonna 1980 ilmestyneen kirjan ”Tarkkailla ja rangaista” tekstit ovat kuvottavia.

Foucaultin mukaan yksi kurinpidon keksinnöistä 1700-luvun lopussa oli tilan järjestäminen jonoperiaatteella, jolloin päästiin siitä tilanteesta, jossa osalla ihmisistä olisi ollut mahdollisuus olla ilman valvontaa, kun toiset olivat toimenpiteiden kohteina. Jonoperiaate oli sovellus ruutujakojärjestelmästä, jolla estettiin ihmisten liittymistä ryhmiin ja klikkeihin.

”Hennalassa tätä keksintöä toteutettiin niin, että vankien päivän ainoa merkittävä tapahtuma oli jopa viisi tai kuusi tuntia kestänyt ruokajonotus”, Liukkonen kuvailee Foucaultin sovellusta Hennalassa. ”Ruokajonotuksessa ei saanut etuilla ja jono oli pidettävä suorana.”

Ruokajonoa vartioivat aseistetut vartijat, ruoanjakajilla puolestaan oli kädessään kapula tai piiska.

Ruokana oli pakillinen vesivelliä ja sillinpuolikas. ”Se oli sama sapuska silakka ja leivän vuolu ja toisena kaalen vettä soppakauhallinen.”

”Yksi kerta päivässä annettiin meille viiden kuuden tunnin jonotuksen jälkeen pieni siivu limppua tai puolikas silliä.”

”Tuntien jonotus sillin ja leipäpalan takia ei ollut vankien ainoa kärsimys ruokajonossa. Vartijat saattoivat myös kiusata nälkiintyneitä, Liukkonen kertoo. ”Siinä oli tämmöinen sadistimainen vartija, jonka piti pitää sitä jonoa järjestyksessä ja suorassa. Hän kulki tämän ruokajonon sivussa jatkuvasti ja veti aina vähän päästä taskustaan komeat eväät, joita hän siinä söi ilkkuvin silmin katsellen meitä nälkäisiä. … .”

Vankileirillä kulki huhuja tosia ja epätosia. Tasauskertomuksia syntyi kun kiusaajien kuultiin saaneen ansionsa mukaan. Muun muassa kerrottiin erään vanginvartijan hirttäneen itsensä. Vanginvartijan tiedetiin ampuneen erään nuoren vangin joka kielloista huolimatta jatkoi keittoastian reunojen kaapimista ruoanjakotilanteessa.

Vankileirin päiväkirjan mukaan miesvankeja ammuttiin toukokuussa ja kesäkuusta lähtien piestiin joka päivä jopa kymmeniä ruokailuun liittyvien rikkomusten vuoksi. Naisista vain yksi muistaa nähneensä naisen huijanneen ruokajonossa.

Hennalan sotavankileirin alilääkärinä toiminut Mauno Vannas kritisoi Hennalan ylilääkäri John Vitalin antamia tietoja vankien saamasta ravinnosta. Vannaksen mukaan leirillä ei koskaan jaettu esimerkiksi makkaraa, vaikka se on kirjattu kirjanpitoon.

Vankien saama kalorimäärä ei ollut Vitalin selonteon mukainen 2000, vaan jäi päivittäin muutamaan sataan, Liukkonen kirjoittaa. ”Monta naista, lasta ja erityisesti miestä kuoli leirillä nälkään.”

Puiden kuoren, kasvien ja lehtien lisäksi leirillä syötiin ruohoa sekä sammakoita. ”Nälkä pakotti syömään ja varastamaan mitä tahansa.”

Erään vangin tilitystä. ”En mielelläni kertoisi pahaa siellä olevista tovereista. On kuitenkin todettava, että kyllä niissä olosuhteissa monen moraali painui niin alas, että varkaudet olivat aivan jokapäiväisiä asioista. … Erittäin vaikeita säilytettäviä olivat ruokapaketit ja tupakka.”

Liukkonen kuvaa leirin ruokatilanteen yhtä epätoivoiseksi. ”Näyttäisi kuitenkin siltä, että mikään leireille toimitettu elintarvikemäärä ei olisi voinut estää vankien nääntymistä nälkään.”

Hennalan leirillä vangeille tarkoitetun ruuan varastamiseen osallistuivat vartijoiden lisäksi myös lääkärit ja johtajat, jotka hyväksyivät elintarvikehävikin lähettämällä esimiehilleen valheellisia raportteja vankien saamasta ruokamäärästä.

Liukkonen on tehnyt Hannah Arendtin tutkimuksiin nojautuen yhteenvedon toiseuden tuottamisen tavoista.

1. Vankien yksilöllisyys riisuttiin ahtamalla neljään kasarmiin 13 000 vankia, vaikka alueella oli 51 rakennusta.
2. Tavaran vastaanotto leirin ulkopuolelta ja inhimilliset kontaktit ulkopuolisiin kiellettiin.
3. Vankeja saivat tavata vain kotiseutujen suojeluskuntalaiset, jotka kävivät valikoimassa ”poistettavia”.
4. Liian suuren vankimäärän hallinnasta pyrittiin selviämään kurilla, jonka tarkoituksena Michel Foucaultin mukaan on erottaa valta ruumiista ja tuottaa tottelevaisia ruumiita, ihmiskoneita.
5. Suurimmalle osalle vangeista ei keksitty työtä, eikä työ Arendtin mukaan olekaan koskaan keskitysleirin tarkoitus. Kaikki vankityö voidaan hänen mukaansa tuottaa kustannustehokkaammin muualla.
6. Vankien pitäminen leirillä ilman vettä ja ruokaa ensimmäisen viikon ajan viittaa tuhoamisleireihin, joita saksalaisilla ja briteillä oli Timothy Snyderin mukaan ollut Afrikassa vuosisadan alussa (ks. sermones.fi/Snyder/ ainakin Saksalla jo 1800-luvulla).

Liukkonen on osoittanut tunnettuihin psykologian kokeisiin perustuen myös pahuuden sosiaalisen luonteen. Tutkimuksen tulos oli, että julmuus korreloi vähäisessä määrin koehenkilön persoonallisuuden piirteiden kanssa mutta voimakkaasti auktoriteetti-alainen-suhteen kanssa. Pahuuden sosiaalista luonnetta tutkinut Zygmunt Bauman esittää, että paras ennalta ehkäisevä lääkitys julmia ja moraalittomia tekoja vastaan on elämä pluralistisessa, demokraattisessa yhteisössä.

Saksalaiset sotilaat eivät lisänneet leirin ahdinkoa, päinvastoin. Monille vangeille jäi heistä myönteinen käsitys. Saksalaiset myöskään eivät epäröineet nostaa aseitaan suomalaisia vastaan, mikäli erimielisyyksiä esiintyi.

Suurpiirteisyys suomalaisten laatimien sääntöjen noudattamisessa oli saksalaisille ominaista heidän vartioidessaan Hennalan vankileiriä, Liukkonen kuittaa. Mutta saksalaisten tekemiä raiskauksia nähneet tai niistä kuulleet suhtautuivat saksalaisiin negatiivisesti.

Pohjois-Hämeen rykmentin 1. pataljoona oli saanut vangeilta nimen ”Kuhmoisten pirut”. Nimi juontui pääasiassa rykmentin johtajan virolaisen komentajan majuri Hans Kalmin johtamistavoista. Kalmin joukkojen lähdettyä tilalle tulivat savolaiset joukot, joiden asenne punavankeihin oli toisenlainen.

Vastenmielisen lisän Liukkosen tutkimaan Hennalan punavankileiriin tunki eugeniikka, rodunjalostus sekä lääketieteen käsitys ihmisen kallon muodon vaikutuksesta persoonallisuuteen. Jälkimmäinen johti erään lääkärin antamaan ohjeen, ettei teloitettavaa saa ampua päähän. Hänen kerrotaan olleen teloituksissa läsnä ja irroittaneen teloitetun pään.

Hitlerin rotuhygieniaa ennakoiva biologia oli tullut Hennalan punavankileirille. Punaiset naiset nähtiin heiksi, joiden ei tulisi synnyttää. Pihkalan veljekset Lauri ja Martti edustivat rotueugeniikkaa.

Eugeniikassa yhdistyivät rasismi ja seksuaalisuus.

Liukkosen kirjan lopussa liitteenä ovat Hennalassa 1918 teloitettujen naisten nimet. Liite on koostettu aineistona olevista eri arkistoista. Kirjan tekijä huomauttaa mahdollisuudesta, että lista voi olla puutteellinen, koska luotettavaa lähdettä ei ole ollut käytettävissä.

 

 Raahen punavankileiriä koskevaa tutkimusta siinä tarkkuudessa, jolla Marjo Liukkonen on tehnyt tutkimuksen Hennalan punavankileiristä, ei vielä ole olemassa.

 Vappuna 1.5.2018 toimitettiin Raahen hautausmaalla Raahen punavankileirillä kuolleen 142:n punavangin joukkohautaan siunaaminen. Siunaamisen toimitti Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi Raahen seurakunnan papiston avustamana.

 Raahen hautausmaan muistomerkin yhteydessä paljastettiin vappuna myös marmoriin kaiverrettuina joukkohautaan haudattujen nimet.

 

 

Marjo Liukkonen, Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino 2018.