II osa 6.3.2017 ”Mikä mies Eichmann oli? Kun pahuus on maan tapa!” Artikkeli on jatkoa sermones.fi:n artikkelille 31.1.2017
II osa 6.3.2017 Artikkeli on jatkoa sermones.fi:n artikkelille 31.1.2017.
Saatanan tuhojoukot kutoivat verkkonsa puusta puuhun, sillasta siltaan, talosta taloon, ikkunasta ikkunaan, aitatolpasta aitatolppaan ja ihmisestä ihmiseen, pienistä suuriin ja suurista pieniin. Ihmisten tuska ulottui maasta taivaaseen. Helvetin raivo ja tuli lakaisivat Eurooppaa, sivistyneeksi maanosaksi sanottua Eurooppaa. Ihminen oli vain tuhkaa. Maasta hän oli ja maaksi hänet tehtiin.
Vain kaksitoista vuotta ja Saksa oli palannut ajastaan 12 000 vuotta taaksepäin Monen elämän loppukin muistutti kivikautista tapaa saada kallon murtava, tappava isku kalloon.
Nyt yksi tuon helvetin ja hirveyden käskyläisistä istui luodinkestävässä kopissaan Jerusalemin oikeustalossa. Eikä vuodattanut kyyneltäkään omasta eikä muiden puolesta.
Yksi tavoite Adolf Eichmannilta oli jäänyt saavuttamatta. Haluamaansa upseeriylennystä hän ei ollut saanut.
Myös fasismilta itseltään jäi utopia saavuttamatta.
Tarmo Kunnaksen sanoin fasismissa oli kyse romantiikasta, illusionismista, mutta myös leninistis-stalinismin tavoin utopiasta, jolla ei todellisuudessa ollut vastinetta.
Euroopan intellektuelleja, taiteilijoita, kirjailijoita ja ajattelijoita tutkinut Pariisin Suomi-instituutin eläkkeellä oleva johtaja emeritusprofessori Tarmo Kunnas on tutkimuksissaan kaivaitunut fasismin synnyn juurille. (Tarmo Kunnas: Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Atena Kustannus Oy 2013.)
Hannah Arendt ei lue Eichmannia intellektuelleihin, mutta fasismin suuren vaaleanpunaisen purppuraa hehkuvan aatteen viimeisillä kuohuilla hyppelehtiväksi lastuksi häntä voinee nimittää. Eichmann kuului niihin tavoittelijoihin, joka omien henkilökohtaisten motiiviensa vuoksi innostui suuresta virrasta välittämättä siitä, että virta oli verta täynnä.
Natsismissa fasismi oli muuttunut verenvuodatukseksi ja ihmisten tuhkaamiseksi. Kunnaksen mukaan fasismi alun perin oli viestiä ihmisen syvästä kaipauksesta, se oli antimaterialismia ja vitaliteettia aneemisen elämän tilalle. Fasismi maalasi kauniita taivaanrantoja, joskin kohta virtasi veri.
Eichmannissa kuten koko natsismissa toteutui Kunnaksen näkemys, että kaikki aatteet voivat olla vaarallisia vaarallisten ihmisten käsissä. Olivatpa aatteet ja tavoitteet mitä tahansa, kaikkea voidaan soveltaa rakentavasti tai tuhoisasti, Kunnas korostaa lähes 700-sivuisessa teoksessaan.
Miksi utooppinen aate sortui mahdottomuuteen kuten fasismille kävi? Koska yhteiskunnallisen muutoksen johtajaksi sallittiin psykopaatti ja vallantavoittelija Adolf Hitler!
Kun yhteiskunta on sekasortoisessa tilassa kuten se Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli ja tunnusmerkkinä oli anarkia, oli alkanut luonnevikaisten ja psykopaattien juhla-aika! He ottavat vallan tämänkin päivän yhteiskunnassa ja työpaikoilla, jos esivallasta ei siihen ole.
Juutalaisten massamurhan kuljetusten järjestäjä Adolf Eichmann oli syntynyt 19. maaliskuuta 1906 Saksan Solingenissä ja kuoli 31. toukokuuta 1962 Ramlassa Israelissa. Hän oli SS- everstiluutnantti, Obersturmbannführer natsi-Saksassa.
Adolf Eichmann meni hirteen hyvin arvokkaasti. Näin kuvaa Yhdysvalloissa asunut saksalainen filosofi Hannah Arendt, joka median edustajana oli päässyt seuramaan Argentiinasta kidnapatun Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemiin. ”Hän oli pyytänyt pullon punaviiniä, josta hän oli juonut puolet. Hän kieltäytyi prostestanttisen papin avusta, pastori William Hullin, joka tarjoutui lukemaan hänen kanssaan Raamattua: hänellä oli enää kaksi tuntia elinaikaa eikä sen vuoksi ’aikaa hukattavaksi’. ”
Arendt kuvaa Eichmannin viimeisiä hetkiä. ”Hän käveli noin viidenkymmenen metrin matkan sellistään teloituskammioon rauhallisesti ja pystypäin kädet selän taakse sidottuina. Kun vartijat sitoivat Eichmannin nilkat ja polvet, hän pyysi siteitä löystytettäviksi pystyäkseen seisomaan suorana. ’En tarvitse sitä’, hän vastasi, kun hänelle tarjottiin mustaan huppua. Hän ei ainoastaan hillinnyt itseään täysin, vaan hän oli vieläkin enemmän: hän oli täysin oma itsensä. Mikään ei olisi voinut todistaa tästä vakuuttavammin kuin hänen viimeisten sanojensa irvokas typeryys. Hän aloitti toteamalla painokkaasti, että hän oli Gottgläubiger, ilmaisten natsien yleiseen tapaan, ettei hän ollut kristitty eikä uskonut kuolemanjälkeiseen elämään. …”.
Arendt arvioi kuolemansa edessä olevan viimeisiä sanoja. Hän sanoi Eichmannin löytäneen hautajaispuheiden kliseet. ”Hirsipuun alla Eichmannin muisti teki viimeisen temppunsa: hän oli ’riemuissaan’ ja unohti, että nämä olivat hänen omat hautajaisensa.”
Arendt: ”Noiden viimeisten minuuttien aikana hän ikään kuin tiivisti sen, mitä tämä pitkä ihmisen pahuutta käsitellyt kurssi oli meille opettanut – opetuksen pelottavasta, sanoja ja ajatuksia uhmaavasta pahan arkipäiväisyydestä.”
Hämmästyttävää ja saksalaisille suureksi häpeäksi keskitys- ja tuhoamisleirien avautumisen jälkeen ilmeni, etteivät paikalliset asukkaat tienneet, mitä naapurissa tapahtuu. Suomalaiset kyllä tiesivät, mitä saksalaiset harjoittivat heidän kyliensä metsissä ja kyliä halkovilla teillä. Lars Westerlund on teoksessaan ”Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941 – 1944” kertonut, että Suomen Lapinsodan aikana paikalliset asukkaat reagoivat saksalaisten raakoihin tapoihin neuvostovankien kohtelussa.” Saksalaisilla oli tapana hakkaamisten, piikkilangalla sitomisen ja muun mielipuolisuuden lisäksi ripustaa rangaistavia koivuihin kiinnitettyyn poikkipuuhun, ristipuuhun. Vangit riippuivat puissa kädet pään yläpuolella kunnes heittivät henkensä, on eräs paikallinen asukas kertonut. Westerlundin tietämässä tapauksessa vanki sidottiin koivuun kiinnitettyyn poikkipuuhun ranteistaan ja lisäksi häntä lyötiin ja potkittiin. ”Ennen iltaa mies kuoli ristipuussa.”
Paikalliset asukkaat muistavat rangaistussotilaisiin kohdistuneet kauheudet. Taivalkoskella saksalaiset joutuivat lopulta siirtämään rangaistusvankinsa pois, koska julma kohtelu järkytti alueella asuvia suomalaisia siviilejä, Westerlund tietää.
Inarin kirkonkylän eteläpuolen leiristä Solojärvellä kerrotaan, että neuvostovankeja olisi pidetty koirankopeissa ja roikotettu käsistä puiden väliin laitetussa tangossa. Westerlund sanoo vielä paikallaan olevan rautatangon olevan porattu kahden metrin korkeudelle kahden paksun männyn läpi.
Juutalaisista neuvostosotilaista saksalaiset kuulustelijat yrittivät saada selkoa jopa riisuttamalla heiltä housuja nähdäkseen, oliko heidät ympärileikattu.
Neuvostovanki Fjodor Mežentsev kertoo kokemuksiaan Ivalon kirkonkylässä Kaamaseen johtavan tien varrella ilmeisesti Hyljelahdessa sijainneesta rangaistusleiristä, jossa oli juutalaisperäisten neuvostovankien joukkue. Mežentsev kirjoittaa elokuussa 1943: ”En tule unohtamaan sitä, miten vartijat pilkkasivat ja rääkkäsivät juutalaisten joukkuetta. Juutalaiset oli sijoitettu omaan vaneritelttaan, joten heitä lienee ollut noin parikymmentä. Juutalaiset myös vietiin töihin erilleen muista. Kerran juutalaisjoukkue työskenteli lähellä meidän joukkuettamme. SS-miehet aseineen pakottivat juutalaiset kantamaan erittäin raskaita kiviä. Niitä, joiden voimat eivät riittäneet kivien nostamiseen, lyötiin pyssynperällä. Niitä, jotka kaatuivat, potkittiin kengänpohjilla ja korkoraudoilla. Erityisesti he ottivat sillä kertaa silmätikuksi vanhemman, yli 40-vuotiaan. Myöhemmin sain tietää, että hän oli upseeri. Koko aamupäivä häntä rääkättiin. Iltapäivällä hänet sitten ammuttiin ilman mitään järkevää syytä.”
Hyljelahden leiri oli neuvostovankien rangaistusleiri kuten myös Petsamon Salmijärvellä keväällä 1944 toiminut ”hitaasti tapettavien leiri”
Joidenkin suomalaisten upseerien asenteista tai puheista on Westerlundin kirjassa juutalaisvastaisia tai natsi-myönteisiä merkintöjä, mutta yleisesti ottaen Westerlundilla on näkemys, että juutalaisvangit selvisivät suomalaisten huostassa jopa paremmin kuin slaavilaiset neuvostosotavangit. Sermones 17.12.2008.
Saksalaisten rangaistussotilaita tuotiin alkukesällä 1942 Pohjois-Norjaan ja Pohjois-Suomeen arviolta 1750. Rovaniemeltä he marssivat jalkaisin kohti pohjoista. Marssittaessa suomalaiskylien ohi vartiomiehet kiinnittivät rangaistussotilaisiin pienet ketjut. Näky kauhistutti paikallisia ihmisiä niin, että he esittivät valituksen Ivalon paikalliskomendantille.
Suomalaisten kielteisillä reaktioilla oli se vaikutus, ettei rangaistuspataljoonaan kuuluvia enää kohdeltu suomalaisen siviiliväestön nähden yhtä raa’asti kuin aikaisemmin.
Mistä kaikesta Jerusalemin oikeustalon ammuksen kestävässä lasikopissa istuvan Adolf Eichmannin rikoksissa oli kysymys?
Omantunnon äänen Hannah Arendt arvioi, hän löysi sille ajan, jolloin se toimi ja päätyi aikoihin, jolloin se ei toiminut. Ehkä Eichmann kuului heihin, jotka Saksassa toimivat elämän kaikilla osa-alueilla korkeissa asemissa ja julkisissa viroissa, jotka olivat erittäin syylisiä mutta jotka eivät tunteneet minkäänlaisia tunnontuskia.
Oikeuskäsittely otti esille myös syytökset, joiden mukaan juutalaisten uhrien asia ei olisi kuulunut juutalaisille itselleen. Kuitenkin oikeuskäsittely oli Israelin valtion toimeenpanema. Oliko uhrien kotimaa toimivaltainen käsittelemään Eichmannin asiaa?
Herra Hausner – kuten Arendt ilmaisee – aloitti oikeuden avauspuheensa seuraavilla sanoilla: ”Kun seison edessänne tässä oikeussalissa, Israelin tuomarit, syyttääkseni Adolf Eichmannia, minä en seiso yksin. Kanssani seisoo tällä hetkellä kuusi miljoonaa syyttäjää. Valitettavasti he eivät kuitenkaan voi nousta osoittamaan syyttäviä sormiaan lasikoppia kohti huutaen ”J’accuse” siinä istuvalle miehelle… Heidän verensä huutaa Taivaalle, mutta heidän ääntään ei voi kuulla. Täten on minun tehtäväni toimia heidän äänitorvenaan ja lausua hirvittävä syytös heidän nimissään.”
Arendtin mukaan syyttäjä tällä retoriikalla pohjaa keskeiselle oikeudenkäyntiä vastustaneelle argumentille, jonka mukaan kyseessä ei ollut oikeuden toteuttaminen, vaan uhrien kostonhimon ja kenties myös koston oikeuden tyydyttäminen. Rikosoikeudelliset prosessit ovat pakollisia, ja ne aloitetaan, vaikka uhri haluaisi mieluummin antaa anteeksi ja unohtaa. Siksi ne perustuvat lakeihin, joiden ”ydin” on …. , että ”rikosta ei ole tehty ainoastaan uhria vaan ensisijaisesti lain säätänyttä yhteisöä vastaan”. ”Väärintekijä tuodaan oikeuden eteen, koska hänen tekonsa on järkyttänyt ja vakavasti vaarantanut koko yhteisön, ei siksi, että vahinko on kohdistunut yksilöihin, jotka ovat oikeutettuja korvauksiin, niin kuin siviilikanteissa. Rikosoikeudellinen hyvitys on luonteeltaan täysin toisenlainen: niissä itse valtioruumis tarvitsee ’korjausta’, ja niissä yleinen julkinen järjestys on joutunut pois tolaltaan ja täytyy palauttaa ennalleen. Toisin sanoen lain täytyy voittaa, ei kantajan.
Lopulta oikeus päätyi perustelemaan toimivaltansa tukeutumalla kaikkiin kolmeen periaatteeseen, niin alueelliseen periaatteeseen, passiiviseen henkilöllisyysperiaatteeseen kuin universaaliperiaatteeseenkin, ikään kuin kolmen täysin erilaisen juridisen periaatteen niputtaminen yhteen tekisi lopputuloksesta pätevän.
Eichmannin rikosoikeudenkäynti etsi ennakkotapauksia. Monet näistä kuulostivat maallikon (ja siis Arendtin itsensä) korviiin lähinnä taidokkaita sanansaivarteluilta, Arendt arvioi. Ongelmia riitti. Jo Eichmannin kidnappaaminen oli ongelma ja Arendtin kirjaamana ainoastaan Eihmanniin ”tosiasiallinen” valtiottomuus oli tehnyt mahdolliseksi sen, että Israel selvisi hänen kidnapaamisestaan seuraamuksitta.
Israel ja juutalainen kansa olivat valmistautumattomia tunnistamaan ennennäkemättömän rikoksen niissä rikoksissa, joista Eichmannia syytettiin. Syyttäjän ja tuomareiden mielestä kyseessä oli kaikkein kauhein pogromi juuutalaisten historiassa. Oliko kysymys rikoksista juutalaisia vai rikos ihmiskuntaa vastaan. Kansainväliseksi Nürnbergin lait 1935 tekivät syrjinnän, koska valtioiden rajoille ilmestyi maahanmuuttajia. Arendt lainaa filosofi Karl Jaspersin näkemystä, että rikoksissa juutalaisia vastaan oli kysymys rikoksesta ihmiskuntaa vastaan. Tästä johtuen tuomion voi langettaa ainoastaan koko ihmiskuntaa edustava oikeusistuin.
Jaspersin mukaan rikokset juutalaisia vastaan eivät olleet sotarikoksia, mutta kuitenkaan ei ollut ”epäilystäkään, etteikö ihmiskunta tuhoutuisi, jos valtioiden sallittaisiin tehdä sellaisia rikoksia”.
Arendt näkee Eichmannin oikeudenkäynnin toimivan ennakkotapauksena vastaisen varalle. Arendt ei sulje pois samankaltaisten rikosten mahdollisuutta tulevaisuudessa. ”Tämän pitäisi saada meidät vapisemaan.”
Loppuarvioinnissaan Arendt sanoo Jerusalemin oikeuden epäonnistuneen kolmen kysymyksen ratkaisemisessa. Ne olivat 1. Voittajien perustaman tuomioistuimen heikentynyt oikeudenmukaisuus. 2. Rikosten ihmisyyttä vastaan pätevä määrittely. 3. Eichmannin tekemän rikoksen rikollisen uutuuden tunnistaminen.
Arendt korostaa tuomarien avuttomuutta ymmärtää syytettyä. He eivät kyenneet yhtymään syyttäjän kuvaukseen perversistä sadistista. Jos Eihmann olisi nähty hirviönä, koko oikeudenkäynti häntä vastaan olisi romahtanut ”tai ainakin menettänyt mielenkiintonsa. ”Eichmannin tapauksessa ongelma oli juuri siinä, että niin monet olivat hänen kaltaisiaan, eivät perverssejä eivätkä sadisteja, vaan he olivat ja ovat edelleen äärimmäisen ja pelottavan tavallisia.”
Arendt palaa vielä natsirikollisten omaantuntoon. Natsit ja erityisesti rikollisorganisaatiot, joihin Eichmannkin oli kuulunut olivat sodan loppuaikoina kiireesti tuhonneet arkistojaan. Tätä voi pitää merkkinä syyllisyydestä. Kuitenkin Arendt vielä kysyy, olisiko yhdelläkään heistä ollut huono omatunto, jos he olisivat voittaneet.
Arendt vetää viiltävää epilogia kirjansa lopussa. ”Jos on totta, että oikeuden on toteuduttava, ja sen toteutumisen on oltava nähtävissä, Jerusalemissa toteutunut oikeus olisi ollut kaikkien nähtävissä, mikäli tuomarit olisivat uskaltaneet puhutella syytettyä seuraavan kaltaisesti: ’ Te myönsitte, että rikos juutalaisia vastaan sodan aikana oli muistiin kirjoitetun historian suurin rikos. Te myönsitte myös oman roolinne siinä. Sanoitte kuitenkin, ettei Teillä ollut koskaan alhaisia tarkoitusperiä… ja että Te ette tuntenut syyllisyyttä. Meidän on vaikeaa joskaan ei täysin mahdotonta uskoa tätä – on olemassa jonkin verran motiiveihin ja omaantuntoon liittyviä pitäviä todisteita Teitä vastaan, joskaan niitäkään ei ole kovin paljon. …. Toisin sanoen syyllisyys ja syyttömyys lain edessä ovat luonteeltaan objektiivisia, ja vaikka kahdeksankymmentämiljoonaa saksalaista olisi tehnyt niin kuin Te teitte, se ei olisi oikeuttanut Teidän tekojanne.” ….. Meitä kiinnostaa ainoastaan se, mitä Te teitte, ei Teidän mahdollisesti ei-rikollinen sisäinen maailmanne ja motiivinne tai ympärillänne olleiden rikollinen potentiaali……
….. Olettakaamme väitteen vuoksi, että pelkän epäonnen tähden Teistä tuli halukas välikappale joukkomurhan organisoinnissa. Se ei kuitenkaan poista tosiasiaa, että Te toteutitte ja sitä kautta aktiivisesti tuitte joukkomurhaamisen politiikkaa. Politiikka ei nimittäin ole kuin lastentarha: politiikassa totteleminen ja tukeminen ovat sama asia. Samalla tavoin kuin Te tuitte ja toteutitte politiikkaa, jossa maailmaa ei haluta jakaa juutalaisten ja lukuisten muiden kansojen kanssa – ikään kuin Teillä ja Teidän esimiehillänne olisi ollut oikeus päättää, kenen pitäisi ja ei pitäisi asuttaa maailmaa -, me katsomme, ettei kenenkään, ettei yhdenkään ihmisrodun jäsenen voida olettaa haluavan jakaa maailmaa Teidän kanssanne. Tästä ja ainoastaan tästä syystä Teidät on hirtettävä.”
Hannah Arendt päättää pohdiskelunsa. ” Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä oikeudenkäynti täytyi pitää oikeuden nimissä, ei minkään muun.”
Hannah Arendt, Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Docendo 2016. Suomentaneet Jouni Tilli ja Antero Holmila.