Saatana ajoi mustilla vaunuillaan. Verivanoilla piirretystä Euroopan tiekartasta on paljon tiedetty, mutta ehkä ei ole sitä tiedetty tai siitä ei ole puhuttu ainakaan Suomessa miten romanialaiset sotilaat toivat tappamansa juutalaiset juutalaisten lihakauppoihin…..

Sitä oli Romania, mutta mitä oli Bulgaria?

Bulgariasta ei kuljetettu yhtään bulgarianjuutalaista keskitysleireille eikä heistä yksikään kuollut epäluonnollisesti. Juutalaisvastaiset lait olivat olemassa, mutta nekin kumottiin puna-armeijan lähestyessä elokuussa 1944.

Valtioita, joista juutalaisvainojen yhteydessä ei Suomessa juuri ole keskusteltu, on kirjattu riittävän hyvin saksalaisen filosofin Hannah Arendtin viime vuonna suomeksi ilmestyneessä ”Eichman Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” (Docendo Oy sekä Jouni Tilli ja Antero Holmila 2016)

Hannah Arendt mainitsee, ettei hän ole törmännyt yrityksiin selittää bulgarialaisten käytöstä, joka oli ”ainutlaatuista sekoittuneiden väestöjen alueella”.

Ehkä bulgarialaisten käytös ja toimintatavat olivat suomalaista sivistystä, jossa kunnioitetaan ihmisarvoa?

D. Bojkov käänsi vuonna 1925 bulgariaksi venäjänkielisen Grigori Petrovin teoksen ”Valkoliljojen maa – Suomi”. Valkoliljojen maa ylistää Suomea yhdistäen sen sivistyspääoman J. V. Snellmanin elämäntyöhön. Bulgarialainen kääntäjä Bojkov korostaa alkusanoissaan teoksen osoittavan millaista roolia ihmisyys on näytellyt Suomen historiassa.

http://www.sermones.fi/2014/08/valistunut-osallistuminen-2/

Arendt kertoo tapauksen yksittäisestä bulgarialaisesta kommunistista Georgi Dimitrovista, joka sattui olemaan Saksassa, kun natsit nousivat valtaan, ja jota he päättivät syyttää valtiopäivätalon polttamisesta Berliinissä helmikuun 27. päivänä 1933. Dimitrov joutui Saksan korkeimman oikeuden eteen ja vastakkain Göringin kanssa, jota Dimitrov kuulusteli ikään kuin hän olisi ollut vastuussa oikeusprosessin etenemisestä. Arendt kertoo, että Dimitrin ansiosta kaikki syytetyt yhtä miestä lukuun ottamatta jouduttiin vapauttamaan. Arendtin mukaan Dimitrov ansaitsi käytöksellään koko maailman ja myös Saksan ihailun. Tuli tavaksi sanoa ”Saksassa on jäljellä yksi mies ja hän on bulgarialainen”

”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on enemmän kuin raportti, se on tutkimus pahuudesta, josta vanhassa sivistys- ja kulttuurivaltiossa Saksassa suuren kehityksen vuosisadalla 1900-luvulla tuli maan tapa. Ihmisten kiduttaminen ja tappaminen tulivat niin täydellisesti maan tavaksi, ettei sitä enää erottanut pullan leipomisesta eikä voileivän tekemisestä. Paha oli ilmapiirinä, etoksena. Pahuus arkipäiväistyi. Filosofi Arendt loi käsitteen ”pahuuden arkipäiväisyys”.

Arendtin tutkimus on SS-upseerista everstiluutnantti Adolf Eichmannista (1906 – 1962), jonka toimiala natsi-Saksassa olivat juutalaisasiat. Eichmannin tehtäväkenttä riippui sen hetkisestä juutalaispolitiikasta. Tehtävänä oli suunnitella juutalaisten ja muiden ei-toivottujen ihmisten kuljetukset keskitys- ja tuhoamisleireille sekä Saksan itärintamalle tappokeskuksiin.

Eichmann oli natsirikollinen, joka natsi-Saksan romahdettua vuonna 1945 oli päässyt piiloutumaan ja myöhemmin pakenemaan Argentiinaan, johon saapui myös hänen perheensä. Eichmann käytti Argentiinassa nimeä Ricardo Klement vuoteen 1960 asti, jolloin Israelin tiedustelupalvelu Mossad kidnappasi hänet ja salakuljetti Israeliin oikeudessa tuomittavaksi.

Filosofi Hanna Arendt (1906 – 1975) oli saksanjuutalainen politiikan teoreetikko. Natsien päästessä valtaan vuonna 1933 hän havahtui poliittisesti. Hän tuli myös pidätetyksi ja kuulusteltavaksi, mutta vapautettiin ja hän pääsi pakenemaan Prahan ja Geneven kautta Pariisiin. Hänen Pariisin ajan toiminnassaan oli työskentely Jewis Agencyn juutalaislapsia Palestiinaan salakuljettaneessa osastossa. Pariisissa Arendt liittyi pariisilaisen älymystön laajaan joukkoon, joista iso osa oli hänen kaltaisiaan valtiottomia pakolaisia. Yksi heistä oli Heinrich Blücher, josta tuli hänen elämänkumppaninsa ja tärkein työtoveri. Kun natsit miehittivät vuonna 1940 Pariisin, Arendt pakeni Blücherin kanssa Yhdysvaltoihin.

Natsien hirmuteot eivät jättäneet Arendtia rauhaan. Hän alkoi tutkia, millä tavoin, millä ehdoilla ja minkälaisesta intellektuaalisesta ja poliittisesta taustasta kansallissosialismi syntyi, kuinka natsit onnistuivat kaappaamaan vallan ja mitkä olivat natsiterrorin toimintaperiaatteet ja poliittinen merkitys. Kymmenen vuoden työskentelyn jälkeen vuonna 1951 valmistui ”Totalitarismin synty”. Teos on laaja historiallinen ja poliittinen analyysi siitä, minkälaisten historiallisten ja poliittisten ilmiöiden ja yhteensattumien tuloksena natsitotalitarismi tuli mahdolliseksi.

Seuraavaksi Arendt kirjoitti tutkimuksen ”Vita activa” (The Human Condition), joka on esitelty myös sermones.fi:ssä.

Tieto Eichmannin kaappauksesta sai Arendtin lähtemään median edustajana Eichmannin oikeudenkäyntiin Jerusalemiin. Näistä kokemuksista, havainnoista ja kokoamastaan aineistosta syntyi ”raportti” pahuudesta. Arendt halusi omin silmin nähdä natsirikollisen voidakseen ymmärtää, millaisia hirmutekoja tehneet ihmiset oikein olivat ja mitä he oikeastaan olivat tehneet.

Hannah Arendtin teos ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä ” on lähes 400-sivuinen perusteellinen tutkimus, analysointi, arviointi ja johtopäätös. Teoksen espuheessa Tuija Parvikko on tiivistänyt kirjan sanoman. ”Eichmannin persoona aiheutti Arendtille täydellisen yllätyksen. Toisin kuin hän ja moni muu oli olettanut, pahuus ei näkynyt päälle päin oikeussaliin rakennetussa luodinkestävässä lasikopissa istuvasta rikollisesta. Kopissa näytti pikemminkin istuvan kuiva, jollain tavoin luonteenpiirteetön ja vailla ominaisuuksia oleva virkamies, joka osasi puhua vain ’Amtsprachea’, ammattikieltä, olkoonkin että kysymyksessä oli natsislangi eikä mikä tahansa valtion virkamiehen kielenkäyttö. Silti oli kiistatonta, että Eichmann oli tietoisesti ja tarkoituksellisesti osallistunut tekoihin, jotka johtivat miljoonien ihmisten kärsimykseen ja kuolemaan.”

Eichmannin persoona ja oikeudenkäynti vahvistivat Arendtin jo aikaisempaa johtopäätöstä, että ”yksi natsipolitiikan irvokkaimmista piirteistä oli, että joukkotuhon toimeenpanijat olivat ’tavallisia perheenisiä’. Julmuuksien suunnitteleminen ja toimeenpaneminen ei toisin sanoen edellyttänyt, että niitä tehneet ihmiset olisivat olleet synnynnäisesti tai olemukseltaan pahoja. Vaikka kaikki ihmiset eivät pysty natsiterrorin kaltaisten hirmutekojen tekemiseen, ne olivat joka tapauksessa tavallisten ihmisen eivätkä epäinhimillisten hirviöiden tekemiä.”

Teoksen esipuheessa todetaan myös, että Adolf Eichmann ei ollut juutalaisten ”loppuratkaisun”, Endlösungin, pääarkkitehti vaan merkittävä osavastuullinen, jonka johdolla suunniteltiin ja toteutettiin juutalaisten kokoamiset ja kuljetukset leireille.
Politiikan teoreetikko Hannah Arendt istui Jeruslemin oikeussalissa ja tarttui kuin haukka tai pihdit jokaiseen havaitsemaansa piirteeseen ja ilmiöön. Tutkimusperiaatteensa mukaisesti hän pyrki teoretisoimaan ja tulkitsemaan jokaisen ilmiön siitä itsestään lähtien palauttamatta sitä aikaisempiin ilmiöihin liittyviin teorioihin.

Kaiken tarkastelemisensa jälkeen Arendt päätyi sanoihin, joilla hän tarkoitti Adolf Eichmannia ja jotka hän olisi hänelle sanonut, jos se olisi ollut mahdollista: ”Olettakaamme väitteen vuoksi, että pelkän epäonnen tähden Teistä tuli halukas välikappale joukkomurhan organisoinnissa. Se ei kuitenkaan poista tosiasiaa, että Te toteutitte ja sitä kautta aktiivisesti tuitte joukkomurhaamisen politiikkaa. Politiikka ei nimittäin ole kuin lastentarha: politiikassa totteleminen ja tukeminen ovat sama asia. Samalla tavalla kuin Te tuitte ja toteutitte politiikkaa, jossa maailmaa ei haluta jakaa juutalaisten ja lukuisten muiden kansojen kanssa – ikään kuin Teillä ja Teidän esimiehillänne olisi ollut oikeus päättää, kenen pitäisi ja ei pitäisi asuttaa maailmaa – me katsomme, ettei kenenkään, ettei yhdenkään ihmisrodun jäsenen voisi olettaa haluavan jakaa maailmaa Teidän kanssanne. Tästä ja ainoastaan tästä syystä Teidät on hirtettävä.”

Arendt on taustoittanut tutkimusraporttinsa ”Eichman Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” Eihmanin koulunkäynnillä ja ensimmäisillä työpaikoilla. Koti piti Adolf-pojasta huolta ja olisi kouluttanut hänet. Lukio jäi kesken, samoin ammattikoulu.

Myöhempien työjaksojen jälkeen vuonna1934 Eichman haki töihin SS:än kuuluvaan alayksikköön SD:hen. Heinrich Himmler oli perustanut sen kaksi vuotta aikaisemmin puolueen sisäiseksi tiedustelupalveluksi. Nyt sitä johti Reinhardt Heydrich, entinen laivastotiedustelun upseeri. Sen alkuperäinen tarkoitus oli vakoilla natsipuolueen jäseniä, jotta SS saisi ylimmän vallan puoluekoneistossa. Samalla SD oli ottanut kontrolliin eräitä lisätehtäviä, ja siitä tuli salaisen valtiopoliisin eli Gestapon informaatio- ja tutkimuskeskus. Nämä olivat ensiaskeleet kohti SS:n ja poliisivoimien yhteensulautumista syyskuussa 1939. Himmler oli vuodesta 1936 alkaen ollut kahdessa virassa, SS-valtakunnanjohtajana ja Saksan poliisin johtajana. Arendtin mukaan Eichmann ei voinut tietää mitään näistä tulevista tapahtumista eikä hän näytä tienneen mitään SD:n luonteesta liittyessään siihen.

Liittymisensä SS:ään Eichmann sanoi olleen erehdys. Hän sanoi luulleensa SS-valtakunnanjohtajan SS-turvallisuuspalvelua valtakunnan turvallisuuspalveluksi eikä kukaan korjannut hänelle tätä väärinkäsitystä. Muitakin väärinkäsittäjiä oli. Eichmann sijoitettiin informaatio-osastolle, jossa hänen ensimmäinen tehtävänsä oli koota ja järjestää vapaamuurariuteen liittyvää tietoa ja auttaa vapaamuurarimuseon perustamisessa.

Eichmann sai muutaman kuukauden jälkeen siirron uudelle juutalaisosastolle ja siitä alkoi hänen uransa, joka päättyi Jerusalemin oikeuteen.

Eichmannin historia on siinä erikoinen, että hänellä oli tuhoamistyön rinnalla idealistinen suhde juutalaisuuteen. Se oli syttynyt hänen luettuaan toisen ihmisen kehotuksesta Theodor Herzlin Der Judenstaat-kirjan, joka Arendtin tietojen mukaan käännytti Eichmannin sionistiksi.

Eichmannin työura alkoi Itävallan Saksaan liittämisen jälkeen maaliskuussa 1938. Hänet lähetettiin Wieniin järjestelemään ”eräänlaista” maastamuuttoa. Hänen tehtävänsä oli määritelty ”pakkoemigraatioksi”. Sana tarkoitti sitä, että kaikkien juutalaisten oli pakko muuttaa maasta. Kahdeksassa kuukaudessa neljäkymmentäviisituhatta juutalaista jätti Itävallan.

Eichmann oli mukana peitetarinoissa, joissa kuviteltiin juutalaisille sijoituspaikkaa tai omaa valtiota muun muassa Madagaskarille. Juutalaisten tuhoamisen suunnittelussa ei tiedetty, mikä on totta ja mikä tarua.

Eichmann sai neljä upseeriylennystä vuosien 1937 ja 1941 välillä. Hänet ylennettiin vänrikistä kapteeniksi ja everstiluutnantiksi. Viimeinen ylennys tapahtui lokakuussa 1941 pian sen jälkeen, kun hänet oli määrätty juutalaisasioiden loppuratkaisun toteuttamisessa tehtäviin, joiden vuoksi hänet tuomittiin Jerusalemin oikeudessa.

Natsihallinnosta oli tullut avoimen totalitaarinen ja rikollinen sodan puhjettua 1.9.1939.

Jokainen SS:n päävirasto oli jaettu osastoihin ja alaosastoihin. Valtakunnan pääturvallisuusvirastossa (RSAH) oli lopulta seitsemän pääoastoa. Osasto IV oli Gestapo. Alaosasto IV-A käsitteli ”vihollisia”, joita syytettiin kommunismista, sabotaasista, liberalismista ja salamurhista. Alaosasto IV-B hoiti ”lahkoja”. Näillä tarkoitettiin katolilaisia, protestantteja, vapaamuurareita ja juutalaisia. Jokainen näiden alaosastojen kategorioista sai oman toimistonsa, johon viitattiin arabialaisin numeroin niin, että vuonna 1941 Eichmann nimitettiin RSHA:ssa toimiston IV B-4 johtajaksi.

Komentoketjussa Eichmann oli Hitlerin alaisen (Himmlerin) alaisen alainen. Omia esimiehiään (Müller, Heydrich ja Kaltenbrunner) Eichmann pyrki Jerusalemin oikeudessa suojelemaan.

Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941. Sodan Venäjää vastaan alettua Eichmannin esimies Heydrich oli vastuussa Einsatz-joukkojen idässä suorittamista joukkoteloituksista. Heydrich oli saanut valtakunnanmarsalkka Hermann Göringiltä 31.7.1941 toimeksiannon valmistella juutalaiskysymyksen loppuratkaisu. Tosin hänelle oli jo vuosien ajan uskottu juutalaiskysymyksen loppuratkaisun valmistelutoimet. Nyt Heydrich kutsui Eichmannin luokseen ja ilmoitti hänelle salaisuuden juutalaiskysymyksessä. Eichmann kieltää koskaan edes ajatelleensa väkivalloin saatavaa ratkaisua, mutta nyt hän oli salaisuuden kantaja. Piti sitoutua myös ”kielisäännöstöön”. Juutalaisten tappamisesta piti puhua koodinimillä ”loppuratkaisu”, ”evakuointi” ja ”erikoiskohtelu”. Kuljetuksista tulisi käyttää nimityksiä ”uudelleen asuttaminen” ja ”työkomennus idässä”. Ulkoministeriön korkea virkamies ehdotti, että kaikessa Vatikaanin kanssa suoritettavassa kirjeenvaihdossa juutalaisten tappamisesta tuli käyttää termiä ”radikaali ratkaisu”.

Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin tapauksessa on tutkittu kaasun käyttöön ottamisesta juutalaisen tappamiseksi. Arendtin mukaan Eichmannilla ei ollut kaasun käyttöön ottamiseen ”osaa eikä arpaa”. ”Ykstyiskohdat, joista Eichmann ”tasaisin väliajoin” keskusteli Hössin kanssa liittyivät leirin tuhoamiskykyyn eli kuinka monta kuormaa viikossa leiri pystyi ottamaan vastaan. Keskustelut liittyivät ehkä myös laajennuskysymyksiin.

Tavatessaan Lublinissa entisen Wienin aluejohtajan kenraalimajuri Odilo Globocnikin Eichmann joutui kasvotusten tappamisvalmistelujen kanssa. Lublinissa Globocni opasti hänet apulaisensa kanssa metsän läpi tielle, jonka oikealla puolella oli työläisten asuttamia taloja. Sitten Eichmann johdatettiin ’vulgaarilla ja kouluttamattomalla äänellä’ katsomaan pieniä puisia mökkejä, joista opastaja kertoi ’miten hän oli nätisti eristänyt kaiken ja miten venäläisen sukellusveneen kone laitetaan päälle ja sitten kaasut tunkeutuvat rakennukseen tukahduttaen juutalaiset’. Kuulemastaan ja näkemästään Eichmann sanoi nauhoitetussa poliisikuulustelussa, että hänelle se oli hirveää. Hän oli nähnyt Treblinkaa eli yhtä idän kuudesta kuolemanleireistä. Leireille rakennettiin häkäkammiot, joissa useita satojatuhansia ihmisiä tuli kuolemaan.

Treblinkan jälkeen esimiehensä Müllerin lähettämänä Eichmann meni tarkistamaan kuolemanleiriä Puolan länsiosassa Wartenhegaun alueella, joka oli liitetty Saksaan. Kuolemanleiri sijaitsi Kulmissa (ks. sermones.fi:n artikkeli 9.1.2017), jossa vuonna 1944 murhattiin yli kolmesataatuhatta eri puolilta Eurooppaa tullutta juutalaista, jotka ennen sitä oli ”uudelleen sijoitettu” Lodzin ghettoon.
Kulmin kuolemanleirissä kaasukammioiden sijaan olivat liikkuvat kaasuvaunut. Eichmann on kertonut nähneensä miten ”juutalaiset olivat suuressa huoneessa, jossa heidän käskettiin riisuutua. Sitten kuorma-auto saapui, pysähtyen juuri mökin oven eteen, ja alastomien juutalaisten käskettiin mennä sisään. Ovet laitettiin kiinni, ja kuorma-auton moottori käynnistyi. ’En osaa sanoa (kuinka monta juutalaista meni sisään), tuskin katsoin. En pystynyt; olin saanut tarpeekseni. Kirkuminen ja … Olin aivan liian järkyttynyt, ja niin edelleen, kuten myöhemmin kerroin Müllerille, kun minun oli raportoitava hänelle. Hän ei saanut raportistani paljoakaan irti. Sitten ajoin kuorma-auton perässä, ja seuraavaksi näin kauheimman näyn, minkä olen elämässäni nähnyt. Kuorma-auto ajoi kaivantoa kohti, ovat avattiin, ja ruumiit heitettiin ulos. Oli aivan kuin he olisivat olleet yhä elossa, heidän raajansa olivat niin sileät. Heidät heitettiin ojaan, ja yhä edelleen näen, miten siviilit vetivät pihdeillä heidän hampaansa irti. Seuraavaksi hyppäsin autooni enkä avannut enää suutani. Tämän jälkeen saatoin istua kuljettajani vieressä useita tunteja vaihtamatta sanaakaan. Siellä sain tarpeekseni. Olin loppu. Muistan vain, miten lääkäri valkoisissa haalareissa pyysi minua katsomaan kuorma-autoon pienestä reiästä, kun he olivat vielä sisällä. Kieltäydyin katsomasta. En voinut. Minun täytyi kadota.”

Edelleen Arendt kertoo Eichmannin historiaa. ”Pian tämän jälkeen hän tuli näkemään vieläkin kauheampaa. Se tapahtui silloin, kun hänet lähetettiin jälleen Müllerin toimesta Valko-Venäjälle Minskiin. Müller oli sanonut hänelle: ’Minskissä tapetaan juutalaisia ampumalla. Tahdon sinun raportoivan, miten tämä kaikki tapahtuu’. Niin hän lähti. Aluksi vaikutti, että hänelle kävi tuuri, sillä kun hän saapui perille, kävi niin, että ’touhu oli melkein saatettu loppuun”, mikä miellytti häntä erittäin paljon. ’Paikalla oli vain pari tarkka-ampujaa, jotka ampuivat isossa kaivannossa olleiden kuolleiden ihmisten kalloihin.’ Mutta Eichmann kuitenkin näki jotain, ’ja se oli minulle kyllä tarpeeksi: naisen, jonka kädet olivat taipuneet taaksepäin. Polveni menivät veltoiksi, ja niin lähdin pois’. Paluumatkalla hän sai ajatuksen pysähtyä Lvowissa. Se vaikutti hyvältä ajatukselta, koska Lvow (tai Lemberg) oli ollut itävaltalainen kaupunki. Sinne saapuessaan Eichmann kohtasi ’ensimmäisen ystävällisen näyn kaikkien kauheuksien jälkeen. Näky oli Franz Josefin hallintokauden kuusikymmentävuotisjuhlan kunniaksi rakennettu rautatieasema’. Eichmann ’ihaili’ tuota aikakautta suuresti, koska hän oli vanhempiensa kotona kuullut siitä niin paljon hyviä asioita, ja lisäksi hänelle oli kerrottu, miten hänen äitipuolensa sukulaiset (meille tehtiin selväksi, että hän tarkoitti juutalaisia sukulaisia) olivat nauttineet hyvästä sosiaalisesta asemasta ja tienanneet hyvin. Rautatieaseman näky ajoi kaikki kauheat ajatukset pois hänen mielestään. Eichmann muisti sen viimeistä yksityiskohtaa myöten – esimerkiksi kaiverretun vuosijuhlan vuoden. Mutta sitten, juuri ihanassa Lvowissa, hän teki suuren virheen. Hän meni tapaamaan paikallista SS-komentajaa, jolle hän kertoi: ’Katsohan, on hirveää, mitä täällä tehdään. Sanoin, että nuorista ihmisistä tehdään sadisteja. Miten niin voi edes tehdä, ammuskella naisia ja lapsia? Se on mahdotonta. Meidän joukkomme tulevat joko hulluiksi tai mielisairaiksi, omat ihmisemme”. Ongelma oli, että Lvowissa tehtiin samaa kuin Minskissä, ja hänen isäntänsä oli iloinen päästessään näyttämään hänelle nähtävyyksiä, vaikka Eichmann yritti kohteliaasti kieltäytyä. Niinpä hän näki toisen ’kauhean näkymän. Paikalla oli ollut kaivanto, joka oli jo täytetty. Maasta suihkusi verta kuin suihkulähteestä konsanaan. Moista näkymää en ollut ikinä ennen nähnyt. Olin saanut tarpeekseni tehtävästäni, ja niinpä matkustin takaisin Berliiniin ja raportoin Gruppenführer Müllerille”.

Edelleen Arendt siteeraa Eichmannin kertomaa. ”Mutta se ei loppunut tähän. Vaikka Eichmann kertoi Müllerille, ettei ollut ’tarpeeksi kova’ kestämään näitä tapauksia, ettei hän ollut ikinä ollut sotilaana, ei ollut ikinä ollut rintamalla tai nähnyt toimintaa ja ettei hän voinut nukkua painajaisten vuoksi – noin yhdeksän kuukautta myöhemmin Müller lähetti hänet takaisin Lublinin alueelle, missä erittäin innokas Globocnik oli tällä välin saattanut valmistelunsa loppuun. Eichmann sanoi, että tämä oli nyt kaikista kauhein näky, jonka hän oli elämänsä aikana nähnyt. Hän ei saapuessaan ensin tunnistanut paikkaa, jossa puiset mökit olivat olleet. Sen sijaan hän saapui saman vulgaariäänisen miehen saattamana rautatieasemalle, jonka kyltissä luki ’Treblinka’. Asema näytti tismalleen samalta kuin mikä tahansa tavallinen saksalainen rautatieasema – samat rakennukset, kyltit, kellot ja rakennelmat. Se oli täydellinen kopio. ’Pysyttelin taka-alalla niin hyvin kuin pystyin. En halunnut lähelle nähdäkseni kaikkea. Näin kuitenkin rivin alastomia juutalaisia sullottuna suureen halliin valmiina kaasutukseen. Siellä heidät tapettiin, kuten minulle kerrottiin, syanidihapoksi kutsutulla aineella.”

Eichmann ei nähnyt varsinaisia tappamistapahtumia, mutta kuljetusten suunnittelemisen ja järjestämisen roolissa hän kuitenkin tiesi, mistä on kysymys. On totta, että Eichmann ei nähnyt paljoa, kommentoi myös Arendt, mutta käynnit suurimmassa ja kuuluisimmassa kuolemanleirissä Auschwitzissa olivat toistuvia. Auschwittz, joka peitti lähes kahdeksantoista neliömailin alueen Ylä-Sleesiassa, ei suinkaan ollut ainoastaan tuhoamisleiri. Se oli valtaisa järjestelmä, jossa oli satatuhatta vankia, mukaan lukien ei-juutalaisia ja orjatyöläisiä, jotka eivät olleet kaasutuksen kohteena. Murhaamiseen suunniteltujen rakennuksien välttely oli helppoa, ja leirinjohtaja Höss, johon Eichmannillla oli hyvät välit, säästi hänet julmilta näyiltä. Vaikka Eichmann ei nähnyt joukkoteloituksia eikä kaasutuksia eikä myöskään töihin kykenevien valintaa, hän näki tarpeeksi tietääkseen, miten tuhoamiskoneisto toimi: tappaminen suoritettiin kahdella eri tavalla, ampumalla ja kaasuttamalla; Einsatz-joukot hoitivat ampumisen ja kaasutus tehtiin leireillä joko kammioissa tai liikkuvissa kaasuautoissa. Leireillä suoritettiin mutkikkaita toimenpiteitä, joiden tarkoitus oli pitää uhrit tietämättöminä kohtalostaan loppuun saakka.”

Eichmannin poliisikuulustelujen nauhoja, kuultiin oikeudenkäynnin kymmenennellä kokoontumiskerralla, oikeuden kokoontuessa kaikkiaan satakaksikymmentäyksi kertaa.

Arendtin mukaan Eichmannin ääni nauhalla oli sieluton.

Kaikki juutalaiset itsekään eivät olleet syyttömiä. Juutalaisilla oli paikkakuntakohtaisesti keskuudestaan valitsemat juutalaisneuvostot, joita natsit käyttivät hyväkseen käskyttämällä neuvoston johtajia laatimaan luettelot poiskuljetettavista ihmisistä. Myös arvokkaimmat juutalaiset olivat paremmin turvassa kuin he, joista ei ollut natsi-Saksalle hyötyä. Omaisuus ei suojellut juutalaisia. Se riistettiin natsi-Saksan hyväksi.

Ottaessaan puheeksi myös juutalaisten rikkomukset Arendt ravistelee pahuutta niin, ettei se ole missään turvassa. Pahuutta on kaikkialla missä ihmiset lakkaavat pohtimasta, mitä he ovat tekemässä ja mitä siitä seuraa.

Artikkeli on kesken. Jatkuu lähiaikoina…..