Jumalani, näinkö todella olemme pilanneet kaiken, kysyy kirjailija Aleksandr Solzhenitsyn jättiläisteoksensa ”Vankileirien saaristo” päätteeksi.

Mitä meidän aikamme kysyy yhä lähemmäksi tulleen väkivallan keskellä?

Tsekkiläisen keskitysleirivanki Ankan. Anna Nathanovan sanoiksi kaikesta julmuudesta ja kärsimyksestä jäi kysymys ”Yritän vieläkin käsittää, miksi?”

Kirjailija Solzhenitsyn nimittää Neuvostoliiton jättiläismäistä, verkostoitunutta vankileirien kokonaisuutta viemärilaitokseksi putkistoineen, joiden läpi kansalainen joutui menemään syystä tai toisesta, enimmäkseen syyttä.

Kolmen keskitysleireillä raskaana olleen äidin kertomukset on tallennettu Wendy Holdenin viime vuonna ilmestyneeseen teokseen ”Äidiksi keskitysleirillä. Kolme selviytymistarinaa” (Minerva 2015).

Suurlähettiläs Rene Nybergin samoin viime vuonna ilmestynyt ”Viimeinen juna Moskovaan” on ollut tärkeä selvitystyö Suomen juutalaisen seurakunnan sekä suvun sukulaisten baltianjuutalaisten kohtaloiden tunnetuksi tekemisessä .

Pariisin ja Brysselin terroriteot liittyvät yhteen. Tekijöinä samoja tai läheisesti liittoutuneita henkilöitä, joihin voisi soveltaa myös ilmaisua ”terroriin sairastuneet”. Syitä tekoihin ei kokonaisuudessaan tarvinne etsiä taustoista eikä konteksteista vaan psykiatrisistä persoonista, joille on annettu tai jotka ovat saaneet vallan toteuttaa itseään ja joille on syntynyt riippuvuus väkivaltaan.

Neuvostoliitto ja Saksa toimivat omissa ”työ tekee vapaaksi” projekteissaan kuin kaksi marjaa. Molemmat muistot elävät edelleen myös Virossa elävinä. Virolainen Imbi Paju on kirjoittanut teoksessaan ”Torjutut muistot”, että natsi- ja neuvostojärjestelmä luottivat toisiinsa, sillä ne ymmärsivät toistensa vaikuttimia ja liikkeellepanevia voimia. Saksalaiset kävivät opiskelemassa Neuvostoliiton mallileireillä, ja niiden mukaan perustettiin samanlaiset keskitysleirit Saksan kyliin ”Arbeit macht frei” alle.

Stalinin ja Hitlerin totalitaariset järjestelmät olivat identtiset kaksoset, vaikka univormut olivat erilaiset, kuvaa Lennart Meri vuonna 1999 Tukholmassa pitämässään puheessa, jota Paju lainaa. ”Toinen oppi toiselta, toinen kehittyi toisen tukemana. Samanlaisuus näkyi rankaisukoneistossa”.

Vuonna 2007 toukokuun lopulla Oulussa pitämässään yleisöluennossa Arizonan yliopiston professori, tohtori Keijo Korhonen sanoi Yhdysvaltain uuskonservatiivisen ulkopolitiikan ideologien olevan entisiä vasemmistolaisia. Äärivasemmisto ja äärioikeisto kohtaavat ympyrällä toisensa. Molemmat edustavat totalitarismia, Korhonen kuvasi.

Paju korostaa, että historian lukemisessa eivät riitä pelkät tosiasiat, faktat. Hän korostaa kuolemanleirit tunteneen neurologin ja psykologin sanoin: ”me emme tarvitse Neuvostoliiton ja natsi-Saksan väkivallan kuvailemiseksi niinkään tietojen, faktojen, rationaalisen tietämisen tasoa, vaan niiden lisäksi – tai ensisijaisesti! – korkeaa tunne-elämän tasoa, korkeaa emotionaalista älykkyysosamäärää”.

Paju analysoi mielettömien julmuuksien tekijöitä samaan tapaan kuin Mirja Turunen valkoisia ja punaisia teloittajia kirjassaan ”Veripellot. Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918”. Paju kirjoittaa, että ”äärimmäisinä aikoina näkyviin tulevat ihmiset, jotka muuten peittävät ja tukahduttavat hämärät taipumuksensa. Rauhan aikana sellaisia ihmisiä ei tavallisesti oteta tosissaan. Heitä pidetään poikkeustapauksina ja ajatellaan, että heidän paikkansa on vankilassa tai mielisairaalassa. Mutta heti jos jossakin syttyy sota tai syntyy vallankumous, poikkeuksesta tulee sääntö. Tapahtumille alkavat antaa sävyä sellaiset ihmiset, jotka ennen eivät olleet esillä lainkaan”.

Paju sanoo Viron kohtalosta, että siinä saivat kaikki sadismiin taipuvaiset ihmiset toteuttaa itseään vapaasti.

Turunen kertoo terroriin sairastuneista teloittajista, joita oli sekä punaisissa että valkoisissa. Heidän joukossaan oli myös puolta vaihtaneita takinkääntäjiä. Eräästä kymmenien valkoisten tappamisesta vastuussa olleesta punaisesta teloittajasta Turunen kertoo, ettei hän salannut tekojaan. Hän päinvastoin tappamisen jälkeen kerskui, tanssi ja nauroi.

Turusen mukaan Kouvolan punainen ja valkoinen väkivalta olivat sekä poikkeusyksilöiden mielivaltaa että organisaation johdonmukaista työtä. Surmia tehneet katsoivat toimineensa siinä tilanteessa oikein ja viisaasti. Mirja Turunen tarkastelee kirjassaan ”Veripellot” vuoden 1918 sodan teloituksista hurmaantuneiden persoonallisuutta. Kirjassa pohditaan, mitä he ovat siviilissä ja todetaan heidän rauhanoloissa olevan lähinnä psykopaatteja. Terroriin sairastuneet olivat poikkeusyksilöitä, mutta Turusen mukaan he olivat systeemille hyödyllisiä. He teloittivat ja riehuivat surmantöissä järjestelmän sallimina.

Väkivallalla on usein kontekstinsä. Ympäristössä ja asiayhteyksissä on jotakin sitä sallivaa. Euroopan sydämeen iskeneitten terrorien kotimaista ei ole kuulunut paheksuntaa. Yksikään arabimaista ei ole julkisesti paheksunut Eurooppaa soluttautuneiden terroristien tekoja!

Poikkeusyksilöt ottavat vallan työpaikalla ja yhteiskunnassa, jos esivalta on moraaliton tai jos se on muuten ammattitaidoton. Sama koskee työpaikkaväkivaltaa. Mikä on sellainen johtaja, joka ei tiedä, mitä talossa tapahtuu! Mikä se sellainen isäntä on, joka ei tiedä, mitä talossa tapahtuu, kommentoi isäntä Karjalasta kun hänelle puolusteltiin Stalinin tekoja väitteellä, ettei Stalin tiedä niistä.

Työyhteisön ja yleensä yhteiskunnan toisia ihmisiä alistavat, vahingoittavat ja traumatisoivat poikkeusyksilöt ovat aina äärimmäisen vakava ilmiö.

Allan Asplundin (1906 – 1961) kokemukset rangaistusleireiltä Itä-Karjalassa jatkosodan aikana ovat keskitysleirikuvausta, vaikka kerronnasta pyrkisi poistamaan kommunistisen propagandan ja fanaattisuuden. ”Säämäjärven polittiset vangit söivät yhteensä noin viisitoista mädäntynyttä hevosen raatoa. Muistot Säämäjärven helvetistä ovat hyvin synkkiä. Omalta kohdaltani voin ainakin sanoa, että koin siellä elämäni toistaiseksi pimeimmät hetket. Kokemani kauhut eivät ihan ensi tilassa häviä mielestäni.”

Ruokaa leiriläisten täytyi hankkia miten tahansa. Seuraavassa kuvaus Säämäjärven rangaistuslaitoksen keiton aineksista. ”Näin ollen Säämäjärven toverit keittivät 1.toukokuuta 1942 varsin makaaberin keiton. Keitto sisälsi yli sata sammakkoa, kolmetoista käärmettä ja kymmenisen sisiliskoa sekä jäätyneitä perunankuoria. Perunankuoret löytyivät ulkokäymälästä, johon vartijat olivat ne heittäneet…. .”

Natsi-Saksan tavat kohdella toisinajattelijoita näkyivät jo vuoden 1918 vapaus- ja sisällissodan aikana.

Yrjö Jääskelä sanoo kirjassaan ”Henkipattona Suomessa”, että sen jälkeen kun Raahen punavankileirille tuotiin vankeja Tampereelta, ruoka huononi entisestään. Päiväksi annettiin vain parin sormen levyinen ohut leipäkipene, joka sekin oli usein jotain pellavansiementä. Keitossa, joka saatiin kerran päivässä, oli yleensä vain muutama sillin ruoto tai vanha kesäinen särki.

Jääskelä kertoo Tampereelta tuotujen vankien syöneen nälissään, mitä ikinä löysivät. He kaivoivat käymälän ulosteiden seasta kalojen perkausjätteet, vetivät kuran sormien lävitse ja söivät suolet. He söivät myös puista käpyjä ja maasta pilkottavat ruohon oraat.

Jääskeläinen kertoo Raahen leirillä haudatun joukkohautaan myös yhden elävän vangin. Sermones.fi on saanut artikkelistaan 17.6.2008 kommentin, jonka mukaan elävänä haudattuja olisi ollut useampia. ” tuon elävän hautaamisen olen myös kuullut, silloinen Saariahon kenkäkauppias puhui asiasta isälleni, oli ollut pikkupoikana katsomassa kun teloitettuja oli haudattu yhteishautaan, osa oli kuulemma ollut hengissä vielä lapioidessa. Ampuminen olisi tapahtunut vanhassa kaupungin makasiinissa (jossa nyt museon tilat) tai sen seinää vasten. Virallinen historiankirjoitus kylläkin kieltää tapahtuneen.”

Rangaistuksena Raahen leirillä käytettiin seisottamista päivä tynnyrin päällä koulun pihalla. Sillin varastanut joutui seisomaan silli poikittain suussa ja puukon varastanut puukko hampaissa.

Tynnyrin päällä seisotettiin pääasiassa Tampereelta tuotuja, jotka rangaistuksen jälkeen järkiään kuolivat, Jääskeläinen kertoo.

Jääskeläinen kuvaa myös, miten Raahen porvari- ja kauppakoulun, jossa punavankileiri sijaitsi, saunalla kidutettiin vankia.

Vanki komennettiin saunan eteisen lavitsalle vatsalleen ja neljä muuta vankia pitämän häntä jaloista ja käsistä. Yhden vangeista piti toimia piiskurina. Makaavaa piti hakata sormen vahvuisilla noin 80 cm:n mittaisilla tuoreilla puukepeillä kahden johtajan valvoessa toimitusta. Ellei piiskaava vanki lyönyt riittävän lujaa, häntä uhkasi joutuminen itsekin lavitsalle.

Jääskeläinen kertoo ensimmäinen nälästä heikon piiskaajan väsyneen, ja uupuneen tilalle komennettiin toinen vanki. Näin jatkettiin, kunnes nälästä pöhöttyneen pieksettävän miehen selkänahka oli riekaleina. Pian rääkkäyksen jälkeen pieksetty mies kuoli laverilleen – ritsilleen – koulutalon saliin.

Raahen Porvari- ja kauppakoulu oli punaisten vankileirinä vuoden 1918 kevättalvesta saman vuoden syksyyn.

Lahden kaupungin valtaamisessa toukokuussa 1918 saksalainen yliluutnantti Hans Tröbst kyseli vangittujen punaisten kohtelusta, oliko tarkoitus tappaa vangit nälällä, mutta strategia osoittautui liian hitaaksi. Vangit saivat ruoakseen päivittäin puolikkaan silakan ja nyrkin kokoisen palan leipää. ”Vankeja kohdeltiin tarkoituksenmukaisesti näin, koska haluttiin mahdollisimman suuri prosenttimäärä kuolleita. Näin tästä roskajoukosta päästäisiin eroon”, Tröbst kirjoittaa päiväkirjassaan. ”Koska joukko oli kuitenkin sitkeätä eikä tahtonut kuolla nälkään, alettiin taas reippaasti ampua.”

Tröbstin havainnot mahdollisimman vähäisestä ruoasta muistuttavat olosuhteita Raahen punavankileirillä keväällä 1918. Raahen porvari- ja kauppakoulun rakennuksissa pidetyssä vankileirissä oli vankina myös Yrjö Jääskelä, joka on kirjassaan ”Henkipattona Suomessa” kuvannut leirin oloja.

Natsi-Saksan tavan kohdella toisinajattelijoita ja ihanteisiin kuulumattomia ihmisiä sanotaan olevan lähtöisin Turkin raakalaisuudesta Turkin armenialaisia kohtaan. Armenian pääkaupungissa sijaitseva armenialaisten kansanmurhan muistomerkki ja muistopaikat ovat kuin holokaustin museoista. Adolf Hitler oli sotilaana ensimmäisessä maailmansodassa ja tiesi Turkin asenteet. Hitler sovelsi armenialaisten kohtelun juutalaisiin ja muihin ei-arjalaisista ihanteista poikkeaviin ihmisiin. Osmannien maailmasta alkunsa saanut raakalaisuus ja antisivistys ketjuuntuivat Saksan kautta Suomeen ja Raaheen asti.

Miten tämä kaikki on saanut tapahtua? Ihmiset voivat liian hyvin. Seuraavassa linkkejä sermones.fi:n artikkeleihin:
http://www.sermones.fi/2014/05/keskiluokan-hyvatuloiset-katselevat-maailmanmenoa-kuin-teatterinaytosta-ja-tv-viihdetta-%E2%80%93-yhteiskunnalliseen-toimintaan-he-ovat-liian-mukavuudenhaluisia-seuraukset-voivat-olla-vakavat-2/

http://www.sermones.fi/2009/09/maailmalla-palaa-ja-suomen-kirkolliset-piirit-ovat-hiljaa-kuin-hiiri-%E2%80%93-ruotsin-ja-tanskan-autopalot-ja-riehumiset/

Mikä on se fasismiin verrattavissa oleva haave ja visio, jota kohti länsimaat ovat kiirehtineet ja jonka vallassa he ovat rakentaneet hyvinvointiyhteiskuntaa periaatteella ihanneyhteiskunta? Myös natsi-Saksa ja Leninin sekä Stalinin Neuvostoliiton tavoitteena oli ihanneyhteiskunta. Ja monella muulla. Kuitenkin ihanneyhteiskunnille on aina käynyt huonosti. Samoin ihanneihmiselle! Ks. sermones.fi:n artikkelit Euroopan intellektuelleja innoittaneesta fasismista! Tarmo Kunnas, Fasismin lumous. Tässä linkit: http://www.sermones.fi/2014/06/paivakirjastani-1962014/

ja http://www.sermones.fi/2014/07/paivakirjastani-22heinakuuta-2014/

P.S. Wendy Holdenin kirja ”Äidiksi keskitysleirillä. Kolme selviytymistarinaa” kertoo juutalaisten vainojen keskellä kolmesta keskitysleirillä raskautensa salanneesta naisesta Priskasta, Rachelista ja Ankasta, jotka kulkivat Auschwitz-Birkenaun portista täynnä pelkoa vuonna 1944. Heillä oli pelkoonsa vielä tavallista suurempi syy, sillä jokainen heistä oli raskaana, mikä tiesi polttouunia tai ainakin lapsen surmaamista leirillä. Nuorten äitien aviomiehet oli pidätetty myös ja kuljetettu työ- ja tuhoamisleireille sekä lopuksi kaksi heistä kuolemanmarssille, jonka yhteydessä he kuolivat. Lapset syntyivät niin lähellä keskitysleirien vapauttamispäivää, että jokainen äideistä onnistui salaamaan raskautensa ja lopulta lapsensa joidenkin ystävällisten ihmisten tukemana. Keskitysleirillä keväällä 1945 syntyneet Eva. Mark ja Hana ovat vuonna 2015 täyttäneet 70 vuotta. He ovat pitäneet yhtä ja heidän lapsensa myös järjestäen raskaitten aikojen muistotapahtumia yhdessä myös amerikkalaisten vapauttajien kanssa.

P.S. Liittoutuneiden, amerikkalasten sotilaiden ja neuvostosotilaiden, lähestyessä työ- ja keskitysleirejä kirjan esittelemät äidit lastattiin pitkän junan avovaunuihin tarkoituksena piilottaa suuri vankien joukko. Kuusitoista päivää ristiin rastiin Eurooppaa risteilleen junan ihmisrauniot vietiin lopulta Mauthausenin keskitysleirille, jossa vankeja uhkasi joka päivä myös pudotus sileäseinäiseltä jyrkänteeltä jota natsit kutsuivat laskuvarjohyppääjien kallioksi. Vartijat nauroivat ja huusivat ”Achtunng! Fallschirmspringer!” (Huomio! Laskuvarjohyppääjä!) aina työntäessään reunan yli uhrinsa, joka murskaantui kiviin tai hukkui kallion juurella olevaan seisovavetiseen lampeen. Ne, jotka eivät menehtyneet heti, jätettiin tekemään kuolemaa, joskus useaksi päiväksi. Juna etsi pakopaikkaa liittoutuneiden lähestyessä. Se saapui Mauthausenin asemalle sunnuntaina 29. toukokuuta 1945. Ankan lapsi syntyi keskitysleirin portilla hevoskärryissä kuolevien ja täisten räsyisten olentojen kasassa, jolle junasta vaivoin laskeutunut maahan lyyhistynyt Anka heitettiin päällimmäiseksi.

Yksi äideisstä oli Rachel, joka opasti keskitysleirillä syntynyttä ja jo terveenä varttunutta kostolla uhoavaa poikaansa (aikoi isona tappaa niin paljon saksalaisia kun voi): ”Me menetimme kaiken omaisuutemme ja kaikki läheisemme. Jos kadotamme vielä inhimillisyytemmekin, kadotamme sen ainoan asian, joka meillä voi olla jäljellä.”

Vasta viimeisinä elinvuosinaan Rachel myönsi sen sukupolven jo kuolleen, joka oli vastuussa Euroopan silloisista tapahtumista.

P.S. Kaupunki, jonka rata-asemalle vankeja kuljettaneen junan oli pakko pysähtyä liikenne-esteiden vuoksi oli nimeltään Horni Briza länsi-Böömissä. Kaupungin lämminsydämiset asukkaat toivat vangeille ruokaa. Natsivartijoiden vastustuksesta huolimatta asemapäällikkö sai tahtonsa toteutettua ja jopa erään majatalon palveluilla auttamaan ihmisraunioita. Majatalon henkilökunta tuli töihin vapaapäivänään sunnuntaina. He leipoivat kaikkiaan 5 000 leipää ja valmistivat muita leipomuksia ja pannukaupalla kahvia. Sairaille vietiin pusseittain pehmeitä sämpylöitä ja monta korillista kovaksi keitettyjä kananmunia. Asemapäällikkö Antonin Pavlicek partioi alueellaan ja kävi katsomassa vankeja toivoen saavansa puhua joidenkin kanssa kahden kesken. Hän sai selville, että he olivat enimmäkseen tsekkejä mutta oli muitakin kansallisuuksia, myös kreikkalaisia.Vangit pyysivät, että ruoka annettaisiin heille suoraan eikä vartijoille, koska nämä varastaisivat sen eikä heille jäisi muruakaan. Tieto kauhistutti Pavlicekiä.

Eräs vanki muistelee lähes kaikkien vankien saaneen illalla keittoa ja leipää. He itkivät onnesta ja sanoivat: ”Me tulimme Ukrainan, Puolan, Unkarin, Itävallan, Saksan ja Ranskan kautta, eikä kukaan nähnyt meitä!  Vasta täällä Tsekkoslovakiassa ihmisillä on sydän….. Me emme koskaan unohda Horni Brizaa……. Koko kylä tuli tuomaan keittoa ja leipää….. se tuntui ihmeeltä. Me ajattelimme, että nyt me olemme kotona; nämä ovat meidän väkeämme ja me heidän.”

Mutta kun juna lähti liikkeelle, heitä vietiin Mauthausenin keskitysleirille, jota pelättiin kuin Auschwitzia. Siellä ihmiset pakotettiin louhimaan kiveä ja nousemaan lastin kanssa noin sataviisikymmentä askelta, teloituksen uhalla. Työssä uuvuttamisen lisäksi Mauthausenin kirjanpidossa on mainittu yli kuusikymmentä murhaamistapaa, kuten hakkaaminen, ampuminen, hirttäminen, lääketieteelliset kokeet, bensaruiskeet ja erilaiset kidutusmuodot. Leirikompleksissa kuolleiden lopullista määrää ei tiedetä, koska monet tapettiin kuorma-autossa tai vietiin läheiseen linnaan, jossa heidät murhattiin kaasulla.

Mauthausenin keskitysleiri oli rakennettu korkealle kukkulalle lumoavista maisemistaan tunnetulle ylängölle, josta avautui näkymä kauas Ylä-Itävallan osavaltioon, etelässä aina Salzburgiin asti.

Amerikkalaiset sotilaat saapuivat muutaman päivän kuluessa ja illalla 5. toukokuuta 1945 Mauthausenin leirin vangit olivat virallisesti vapaat.