Ei edes hyvinvointivaltioilla ole kestävyyttä, koska ne ovat ihannevaltioita. Hyvään valtioon pyrkiminen sitä vastoin kestää. Ihanteiksi riittäisivät hyvä ihminen, hyvä yhteiskunta ja hyvä valtio. Ei tarvitsisi tavoitella ihanneihmistä, ihanneyhteiskuntaa eikä ihannevaltiota, niillä on aina ollut huono loppu ja tulee olemaan. Eikä myöskään minkään hyvän tarvitsisi olla ehdoton vaatimus, niiden pitäminen tavoitteina riittävät.

Suomi ja muut pohjoismaat lienevät vielä hyvinvointivaltioita, vaikka keskiluokkakin alkaa vajota ainakin alemmalle sosiaaliselle tasolle mitä tulee puhe- ja muihin käytöstapoihin. Sen keskiluokka on toki todennut jo aiemmin, etteivät lompakkoon ottoautomaatista otetut setelit siellä kauaa pysy, eivät sen vuoksi että niiden omistaja olisi erityisen löysäkätinen rahan suhteen vaan koska jokainen ostotapahtuma on kallis ja nielaisee välittömästi vähäisen 20:kin euron setelin. Rahalla ei ole ostovoimaa! Saa siinä ovelle saapuneelle yhteisvastuukerääjälle sekä kala- ja perunakauppiaalle päivitellä, ettei ole yhtään pientä.

Ihmiset kaikesta kasvatuksestaan, yhteiskunnan koulutuksesta ja valistustoiminnasta sekä omista itsensä kehittämispyrkimyksistään huolimatta eivät ole kyenneet poistamaan maailmasta pahaa eivätkä pahan seurauksia. Raamatun syntiinlankeemuskertomus on toteutunut ihmisten elämässä ja on totta. Ihminen ei ole ainoastaan hyvä ja heikko, hän on myös paha. Tämä on myös luterilainen opetus ihmisestä. Luterilaisuus ei pidä oikeana ihmiskäsitystä, jossa ihminen on hyvä ja korkeintaan heikko ja erehtyvä. Luterilaisuuden mukaan ihminen on paitsi hyvä ja heikko, myös paha.
Tämän päivän Irakissa, Syyriassa ja Egyptissä on arkipäivää elää mielentilassa, jossa joka hetki ovelle ovat tulossa kiinniottajat, pidättäjät, vankilaan viejät ja kiduttajat. Samoin piti juutalaisten Saksan natsien vainoissa elää ja venäläisten Stalinin vainoissa ja jo Leninin aikana kommunistista ihanneyhteiskuntaa perustettaessa.
Tämän päivän Lähi-Idän väkivaltaisen kulttuurin periaattein ovat eräät turvapaikanhakijat lähteneet toteuttamaan ihanneyhteiskuntaansa nyt Raahessa.
http://www.raahenseutu.fi/Uutiset/1195020500076/artikkeli/kulttuurit+tormasivat+alusasuliikkeessa+siina+mentiin+epamukavuusalueelle+.html

Raahelainen naisten alusasuja myyvän SiroAsu OY:n liiketilaan keskellä Raahen kaupunkia hyökkäsi ulkomaalainen miesjoukko. Toistakymmenen miehen joukosta yksi juoksi suoraan takahuoneen WC:hen, yksi miehistä alkoi pudotella myyntiartikkeleita, naisten alusvaatteita lattialle. Liikkeen omistaja yrittäjä Pia Bergström on kertonut miesten isoon ääneen puhuneen vierasta kieltä, liikkuneen levottomasti ja aiheuttaneen hämmennystä. Kukaan heistä ei puhunut englantia. Bergström oli saanut miehet ulos huutamalla.
Bergström sanoo miesten joka kerta ”tietyllä tavalla” osoittavan mieltään kulkiessaan silloin tällöin liikkeen ohi. Turvapaikanhakijat ovat siis mahdollisesti juuri Raahessa asuvia.
Mellakointi raahelaisessa naisten alusvaateliikkeessä on tapahtunut viime vuoden puolella joulun alla. Bergström ei ole tehnyt väkivallanteosta rikosilmoitusta, mutta vastaavan tapahtuessa hän aikoo sen tehdä. Turvapaikanhakijoiden maahanmuuttoviranomaisiin hän on ottanut yhteyden.
Olisi olettanut, että viranomaiset ja Ruukin vastaanottokeskuksen johtajat olisivat tehneet ilmiannon. Luulisi poliisin saaneen ainakin ilmoituksen tapahtumista. Viimeistään Raahen Seudun lehtiartikkelin odottaisi saavan poliisit (RS 2.3.2016) ottamaan tapahtuman käsiteltäväkseen.

Wendy Holden on kirjoittanut kolmen naisen perheiden ja erityisesti heidän itsensä, keskitysleirillä raskaina olleiden äitien tarinan (Wendy Holden, ”Äidiksi keskitysleirillä. Kolme selviytymistarinaa”. Englannin kielestä kääntänyt Maikki Soro. Minerva Kustannus Oy 2015.)

Äidit olivat etniseltä taustaltaan juutalaisia, natsien mielestä ali-ihmisiä.
Holdenin kokoamat etnisen taustansa takia saksalaisten kuoleman sotureiden kiduttavaan käsittelyyn joutuneiden juutalaisten kohtalon vuodet, jotka alkoivat siitä että omaan kotiin, toisille paikkakunnille, kuka minnekin, piiloutuminen ei pelastanut natsien kuoleman sotureilta. Sinne joutuivat isät ja äidit, mummot ja papat, lapset ja lastenlapset, miniät ja vävyt. Pedot keksivät keinon jos toisenkin juutalaisten hävittämiseksi.
Holdenin kirjan äideistä yksi oli puolalainen Rachel Aramczyk. Perhe asui ghetossa, jonka tuli toistamiseen luovuttaa osa väestöstä. Holden kuvaa natsien raakuutta ja toimintatapoja. ”Ennen jokaista kuljetusta saksalaispoliisit ja gheton suojelupoliisin miehet lähtivät metsästämään ’tuoretta lihaa’. Yhteislaukausten kuuluessa tiedettiin, että joku oli vastustellut ja joutunut teloitetuksi. Heti kun uusi erä karkotettavia oli valittu nimilistoilta, univormupukuiset miehet lähtivät matkaan kuorma-autolla ja saarsivat karkotettavien kerrostalon. Sitten he raahasivat kaikki ulos vaikka yövaatteisillaan. Jos joku ei avannut oveaan vapaaehtoisesti, se potkaistiin sisään.”
Miten Rachelin perheen onnistui piileskellä? Rachelin isä Saiah Aramczyk pidensi heidän asuntonsa väliseinän koko huoneen levyiseksi ja rakensi sen eteen puisen kaapin. Sitten hän teki kaapin takaseinään salaoven, josta hänen perheensä saattoi pujahtaa väliseinän taakse aina kuullessaan poliisin ja SS:n tulevan. Tytär kertoi isän ripustaneen seinälle taulujakin, että se vaikuttaisi kiinteältä. Pahuuteen sitoutuneet etsijät tavoittivat perheen jäsenet myöhemmin. Perheen äidin ja isän kuolinvuodeksi tuli viimeinen keskitysleirisyksy 1944. Rachelin aviomiehen Tibor Löwenheimin kuolinaika oli vuoden 1945 alku kuolemanmarssin kärsimyksissä.
Kaikki tämä oli saksalaisen ihanneyhteiskunnan rakentamista, joka lopulta oli vahva todistus siitä, että ihminen ei ole ainoastaan hyvä ja heikko, hän on myös paha. Tämä ei ollut uutta ihmiskunnan historiassa. Ei mitään uutta auringon alla!
Keskitysleiriajan viimeisillä hetkillä lapsensa synnyttäneet nuoret äidit Priska, Rachel ja Anka olivat omissa perhepiireissään ja suvussaan lähes ainoita pelastuneita. He pelastuivat pysyttyään sikäli terveinä ja voimakkaina, että kykenivät täyttämään työvelvollisuudet, joihin joutuivat, vaikka paino loppuajasta oli noin 30 kiloa kuten muillakin vielä hengissä olleilla siinä vaiheessa, kun venäläiset tai amerikkalaiset pelastivat heidät keskitysleireiltä. Pelastuminen oli myös sen ansiota, etteivät he paljastaneet raskauttaan ja jopa tietty löysä vaatetus auttoi. Jokainen naisista oli nuori aviovaimo ja he odottivat lasta omille rakastamilleen aviomiehilleen, joista yksikään ei pelastunut keskitysleirikäsittelyn lopputarkoitukselta eli kuolemalta.
Vaikka keskitysleirin ja työleirien kidutus oli takana, posttraumaattiset oireet eivät jättäneet kirjan päähenkilöitä, äitejä, mutta eivät muitakaan keskitysleireiltä elävinä palanneita. ”Kukin sai selvitä parhaansa mukaan pelottavista takaumista, joita milloin mikäkin ärsyke palautti heidän mieleensä. Se saattoi olla kiviporan ääni tai pakoputken paukahdus; korkea kivimuuri tai ohi rymistelevä tavarajuna; saksankielinen lause tai kärähtäneiden hiusten tuoksu; sekainen vaatekasa tai koiran haukunta. Eräs mies ahdistui valtavasti, kun parturi otti esiin sähköisen hiustenleikkuukoneen siistiäkseen hänen hiuksensa. Jotkut alkoivat pelätä vainoharhaisesti hyönteisiä ja lihakärpäsiä. Jotkut saivat paniikkikohtauksen täpötäydessä metrossa. He totuttelivat elämään ilman pelkoa, mutta heiltä puuttui normaali suhteellisuudentaju.”
Holdenin historiallinen kolmen keskitysleirillä synnyttäneen äidin elämänhistoria päättyy kolmeen eloon jääneeseen aikuiseksi kasvaneeseen vauvaan, joiden hienosta yhteydenpidosta ja tapaamisista valokuvineen kerrotaan kirjan lopulla. Keskitysleirin ”rääpäleet” Eva, Mark ja Hana olivat pelastuneet viime hetkillä ja täyttävät tänä keväänä, huhti- toukokuun vaihteessa 70 vuotta.
Pelastuneet suhtautuvat eri tavoin keskitysleirimuistoihinsa. Yksi äideistä, tsekkiläinen Anka, Anna Kauderová, sittemmin Nathanová kuolemanmarssilla tammikuussa 1945 ammutun aviomiehensä Bernd Nathan mukaan, luki kaiken mahdollisen kirjallisuuden natsijohtajien elämästä. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän, hän vastasi ”Yritän vieläkin käsittää, miksi”.
Miksi juutalaiset eivät nousseet näyttävään vastarintaan natseja ja vangitsijoitaan kohtaan? Mitä vastauksia on tähän kysymykseen?

Aleksandr Solzenitsyn pohtii vastarinnan problematiikkaa kirjassaan ”Vankileirien saaristo. Vankeusteollisuus. Ikuinen liike.” Miksi venäläiset taipuivat öisiin kotiintunkeutujiin ja vangitsemisiin? Viemärien putkistoon kun joutui, siitä ei liene ollut pääsyä.

Jos alkaa etsiä kysymykseen Solzenitsyn vastausta kirjan alkupuolelta, ensimmäisiä otsikoita on ”Viemärilaitoksemme historia”. Viemärilaitos tarkoittaa Neuvostoliiton jättimäisen vankilaverkostoa, viemärilaitosta putkistoineen, joiden läpi kansalainen joutui menemään syystä tai toisesta, varmimmin enimmäkseen syyttä.

Ennen tunnettujen vuosien 1937 – 1938 kansalaisten siirtovirtoja olivat jo vallankumousvuosien 1917 – ja sen jälkeiset Leninin puhdistukset. Lenin nimitti puhdistettavia hyönteisiksi. Heitä olivat ensin ”tietenkin” zemstvojen jäsenet, osuuskuntaväki, kaikki talonomistajat, ”runsaasti hyönteisiä oli myös kimnaasinopettajien keskuudessa”. ”Kirkkojen seurakuntaneuvostoissa istui pelkkiä hyönteisiä, kirkkokuoroissa lauloivat hyönteiset. Hyönteisiä olivat kaikki papit ja varsinkin kaikki munkit ja nunnat…….”. Leninin mielestä ”erittäin” paljon hyönteisiä oli piiloutunut rautatieläisen virkapukuun, niin ”että niitä oli pakko nyppiä ja välistä jopa kopautella, ja lennättimien työntekijät….”. Jne.
Leninin viemärilaitoksen putkistossa virtasivat niin poliittiset kuin kansalliset ihmisryhmät, intellektuellit ja vallankumouksellisten mielestä vain vallankumouksellisuutta teeskennelleet ihmiset.
NKVD:n 30.8.1938 päivätty ohje suuntasi ponnistelut ”kaikkien valkokaartitoimintaan sekaantuneiden ehdottomaan ampumiseen”. Mutta miten vetää raja oikein, Solzhenitsyn kysyy ja mainitsee kesän 1920, jolloin kansalaissota ei ollut vielä kokonaan eikä kaikkialla ohi, mutta Donilla oli jo päättynyt. Juuri Donilta, Rostovista ja Novotsherkasskista, lähetetään runsaasti upseereja Arkangeliin ja sieltä edelleen proomuilla Solovetskiin, niin onko tämä vielä kansalaissotaa vai jo rauhanomaisen rakentamisen alkua, Solzhenitsyn kysyy. Sitä paitsi kerrotaan useita proomullisia hukutetun Vienan mereen, samoin kuin oli hukutettu Kaspian mereen, Solzhenitsyn kertoo suluissa. Pohtiessaan ”laillisen” ja laittoman tappamisen välistä linjaa hän mainitsee esimerkkinä raskaana olleen naisen teloittamisen Novotsherkasskissa miehensä, upseerin, piilottamisesta. Niin, mihin kategoriaan tämä teloitus on sijoitettava, Solzhenitsyn ivailee.
Solovetskiin lähetettiin nunnien joukossa prostituoituja, jotka oli tuomittu helpon pykälän perusteella vain kolmeksi vuodeksi. ”Uskovaisilta taas paluutie lasten luo ja kotiseudulle oli suljettu ikiajoiksi.”
Solovetskissä joutuivat olemaan myös monet intellektuellit, 1920-luvulla muun muassa Pietarissa syntynyt akateemikko, filosofi Dmitri Lihatshev (1906 – 1999), joka on myöhemmin jättänyt lähtemättömät jäljet Venäjän kulttuurielämään. Lihatshev korosti Venäjän eurooppalaisuutta ja puhui myös kotikaupunkinsa eurooppalaisuudesta ja avoimuuden puolesta. Presidentti Vladimir Putinin arvostelijoiden tulisi ottaa tämä huomioon. Presidentti Putin on arvostanut Lihatshevia ja hänen ukaasillaan vuosi 2006 omistettiin venäläistä kulttuuria tutkineelle akateemikolle.
Pietarin Marmoripalatsissa Lihatshevin 100-vuotissyntymän kunniaksi järjestetyssä juhlakongressissa todettiin, että hänellä on paljon annettavaa nyky-yhteiskunnan niukkaan arvokeskusteluun.
Sermones.fi:ssä on Dmitri Lihatsheviä tarkastelevia artikkeleita.
http://www.sermones.fi/2008/08/ei-pida-ruveta-ryssittelemaan-%E2%80%93-russofobialle-vaihtoehtona-tavallista-kanssakaymista-%E2%80%93-venalaisyyden-juuret-ovat-myos-eurooppalaisuudessa/

http://www.sermones.fi/2008/01/tsaari-iivana-julma-oli-muinais-venajan-naurumaailman-omaperainen-edustaja/

Akateemikko, filosofi Dmitri Lihatshevin kohtalo osoittaa, ketkä Leninin mielestä olivat yhteiskunnallisesti vaarallisia. Jos kysyttäisiin, mikä tässä maailmassa edustaa alhaisuuden huippua, kysymykseen voi vastata: Leninin poliittisen opin ja sen toteuttamisen perusteet. Samaan kysymykseen antavat vastauksen Stalinin hommat, ”puhdistukset” ja vainoharhaisuudet.
Solzhenitsyn torjuu historiaan pinttyneitä tietoja, että puhdistukset koskivat erityisesti vuosia 1937 ja 1938. ”Vaikkei minulla ole tilastoa käsillä, en pelkää erehtyväni kun sanon: vuosien 1937 – 1938 virta ei ollut ainoa eikä edes tärkein vaan kenties ainoastaan yksi kolmesta suurimmasta virrasta, jotka pullistelivat vankilaviemärimme synkkiä löyhkääviä putkistoja. Ennen sitä oli vuosien 1929 – 1930 hyvinkin Ob-joen suuruinen virta, joka lykkäsi tundralle ja taigaan viitisentoista miljoonaa musikkaa (ellei enemmän). Mutta musikat olivat puhekyvyttömiä ja kirjoitustaidotonta väkeä, he eivät kirjoitelleet valituksia eivätkä muistelmia. Heidän kanssaan tutkijat eivät rehkineet yökausia, heihin ei tuhlattu pöytäkirjoja – kyläneuvoston päätös riitti. Virta meni menojaan, imeytyi ikuiseen routaan, kaikkein kuumimmatkaan aivot eivät juuri muistele sitä. Ikään kuin se ei olisi haavoittanutkaan venäläisen omaatuntoa. Mutta sen pahempaa rikosta Stalinin tunnolla (meidän kaikkien tunnollamme) ei ollutkaan.”
Solzhenitsyn jatkaa Neuvostoliiton ”viemärilaitoksen” historiaa. ”Ja MYÖHEMMIN tuli vuosien 1944 – 46 virta, hyvinkin Jenisein pituinen: viemäriputkia myöten juoksutettiin kokonaisia kansallisuuksia ja lisäksi miljoonia ja taas miljoonia (meidän syytämme!) sotavankeudessa olleita, jotka oli viety Saksaan ja jotka sitten palasivat. (Stalin poltti haavat, jotta ne olisivat rupeentuneet nopeasti, mutta myös estääkseen koko kansan ruumista saamasta levähtää, hengähtää, toipua.) Senkin virran väki oli enimmäkseen tavallista kansaa eikä kirjoitellut muistelmia.”
”Mutta jos Krimin tataarille, kalmukille tai tsetshenille mainitsee vuoden kolmekymmentäseitsemän…”
Seuraavassa linkki sermones.fi:n artikkeliin Krimin vaiheista 1.11.2010.
http://www.sermones.fi/2014/07/krimilla-voit-uida-veressa-syoda-veripellon-kasvattamaa-leipaa-ja-asua-talossa-joka-on-veren-hinta-%E2%80%93-krimi-on-parasta-mita-on-jos-haluat-ylellisen-oloista-lomailevaa-joutilaisuutta-ihastutt-2/

Solzhenitsyn jatkaa Neuvostoliiton historian analyysia vankilaverkoston viemäriputkistosta. ”Ja eivätkö vuodet 1948 – 49 olleet uusijoille tai Baltian maiden asukkaille raskaampia?” ”Putkistoilla oli sykkeensä: paine oli vuoroin suunniteltua korkeampi, vuoroin alempi, mutta milloinkaan vankilakanavat eivät olleet tyhjillään. Veri, hiki ja virtsa – joiksi meidät oli puristettu – loiskuivat niissä koko ajan.”

Solzhenitsyn Neuvostoliiton hirveyksistä vankileirien saaristosta, ihmisiä kuljettavien ”viemäriputkistojen” verkostoista kertovan suurteoksen viimeisellä sivulla Solzhenitsyn kysyy ”Jumalani, näinkö todella olemme pilanneet kaiken?”

Seuraavassa linkissä on Gulagin, vankileirien kartta osoitteesta www.gulag.fi

Karttaa klikkaamalla avautuu uuteen ikkunaan suurempi kartta.
Kartta on vankileiriltä pelastuneen Niilo Koljosen laatima. Hän on kirjoittanut myös julkaisemattoman muistelman vankeusvuosistaan ja laatinut 1950-luvulla ensimmäisen suomalaiskartoituksen Gulagista (ilmestynyt nimellä Suomalainen vankileiriraportti, 2004).
Vankileirin saariston, viemäriverkoston kartta:
http://www.gulag.fi/kartta.html

Tsekkiläisen keskitysleirivanki Ankan, Anna Nathanován sanoiksi kaikesta julmuudesta ja kärsimyksestä jäi kysymys ”Yritän vieläkin käsittää, miksi?” Solzhenitsyn sanoiksi surullisen runon jälkeen jäi kysymys ”Jumalani, näinkö todella olemme pilanneet kaiken?” Pohdiskeluissaan hän ihmettelee ihmisten alistumista viemäriverkostoon viemisen edessä. Yhden ihmisen reagoinnin kuvauksessa on ihailua. Mies hyppäsi ikkunasta kuultuaan oven takana hakijoiden olevan tulossa. Mies pakeni kauas Siperiaan, hän ei alistunut. Samaa ihmettelyä on juutalaisten lannistumista ajatellessa. Myöskään ei uskottu, että paha todella voisi tapahtua ja juuri minulle!
Veikko Erkkilän ja Pekka Iivarin teoksessa ”Jätetyt kodit. Tuhotut sillat. Lapin sodan monta historiaa” on pohdittu Lapin sodan tarkoituksellisuutta. Ihmisen pahuus ilmeni siinäkin, että Ruotsiin evakkoon paenneiden omaisuutta saatettiin Suomessa vahingoittaa, poltettiin jopa talo. Myös vartioimatta olleita evakosta saapuneiden omaisuutta otettiin omin luvin ennen kuin sen omistajat ehtivät viedä ne tarkoittamaansa paikkaan. Ihmisen pahuus on käsittämätöntä, se ei tunne sääliä, sillä ei ole kykyä tuntea empatiaa.
Pohjoissuomalaisten evakuoinnissa saattoi tapahtua erehdyksiä ja ymmärtämättömyyttä, inhimillistä harkinnan puutetta, sillä Pohjois-Lapissa monin paikoin vieläkin ihmetellään, miksi evakkoon piti lähteä ja varsinkaan Utsjoelta tai Inarinjärven takaa.
Turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien päästämistä Suomeen ilman asiakirjoja on ollut naiivia ja hurskastelevaa lähimmäisenrakkautta. Liittokansleri Angela Merkel Saksassa ja pääministeri Juha Sipilä ovat ylihengellisessä innossaan toteuttaneet kristillistä lähimmäisenrakkautta, josta on puuttunut uskonpuhdistaja Martti Lutherin korostama terveen järjen käyttö. Myöskään Uuteen Testamenttiin sisältyvää Jeesuksen vuorisaarnaa ei tule soveltaa yhteiskunnallisen elämän periaatteiksi. Se on tarkoitettu kristittyjen keskinäiseen käyttöön.
Yhdysvaltain kristillisen oikeiston kalvinistinen etiikka on teokraattisvetoista ja siellä jopa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan on vaikutettu poliittisella  teologialla, jota ei tule soveltaa luterilaiseen yhteiskuntaetiikkaan.
Suomen pakolaispolitiikassa on nyt luterilaisella esivaltaopilla käyttöä. Kahden regimentin eli hallintovallan opissa erotetaan hengellinen hallintovalta, jota käyttää Jumalan sana. Maallinen hallintovalta eli yhteiskunnan ja valtion järjestysorganisaatio on järjestyksen ylläpitämiseksi sekä heikon ja arvokkaan puolustamiseksi. Esivaltaopin ydintä on ihmiskäsitys, joka luterilaisuudessa tarkoittaa sitä että ihminen ei ole ainoastaan hyvä ja heikko, hän on myös paha.
Wendy Holden, Äidiksi keskitysleirillä. Kolme selviytymistarinaa. Minerva Kustannus Oy 2015.

Aleksandr Solzhenitsyn, Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG 1918 – 1956). Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Suomentanut Esa Adrian. Wahlström & Widstrand Tukhomassa 1974.

Veikko Erkkilä Pekka Iivari, Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Lapin sodan monta historiaa. Otava 2015.

sermones.fi VALITTAA ARTIKKELIN KAPPALEJAON PUUTTUMISTA. KYSYMYS ON TEKNISESTÄ VIASTA, JOSSA OHJELMA PAKOTTAA RIVINVAIHDON POIS. VIKAA KORJATAAN.