Joulukuun 22. päivänä 2015 julkaistu artikkeli uudelleen päivitettynä 25.2.2016

Kuinka moni muuttaja on muuttanut turhaan? Osa Suomeen turvapaikanhakijoina saapuneista on palannut takaisin lähtömaahansa. Kuluvana syksynä ilmestyneessä Veikko Erkkilän ja Pekka Iivarin kirjassa ”Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Lapin sodan monta historiaa” (Otava 2015) pidetään kokonaista Lapin sotaa turhana.

Lapin sotaa (1944 – 1945) käytiin Suomen maaperällä sodan koskettaessa paitsi Suomea ja Saksaa myös Ruotsia ja Neuvostoliittoa. Erkkilän ja Iivarin kirja sisältää arkistolöytöjä ja runsaasti henkilöhaastatteluja.

Kirjan takakannen esittelyssä sanotaan kirjan asettavan käsitykset Lapin sodasta uuteen valoon. ”Mitä löytyy Neuvostoliiton Suomeen kohdistamien miehitysuhkausten taustalta? Oliko uhka todellinen, vai käyttikö Stalin Lapin sotaa Suomen poliittiseen taivuttamiseen?”

Voimakkaimmin kirjassa koskettavat Lapin ja Pohjois-Suomen muualle Suomeen tai Ruotsiin evakkoon lähtevien henkilökohtaiset kokemukset. Haastatteluihin perustuvat kuvaukset ovat eläviä, mutta eivät sittenkään riitä viestimään esimerkiksi kokemusta lehmien itkusta. Kemijärveltä Pohjois-Suomen itärajalta perhekuntineen ja lehmineen sekä vähäisine omaisuuksineen evakkoon kohti Ruotsia koko kyläkulmansa kanssa jo Rovaniemen Viirinkylään ehtinyt nainen kertoo: ”Olimme melkein matkan puolivälissä, kun tulimme Viirinkylään. Siellä saimme levätä pidempään, kaksi tai kolme päivää. Odotimme alueen ihmisten, karjalaumojen, kärryjen ja autojen pääsevän eteenpäin ja jättävän tilaa tielle. Majoituimme Kuuselan taloon ja karja pääsi aitaukseen. Koin mielestäni jotain hyvin erikoista, sillä näin joidenkin lehmien itkevän. Ne eivät valittaneet, eivät huutaneet, mutta niiden silmistä tuli kyyneleet ja muut ulkoiset eleet toivat esiin itkun. Se oli järkyttävää. Lehmät olivat äärettömän väsyneitä ja … en tiedä, mitä muuta ne kokivat.”

Sama haastateltava kertoo myös kahdesta lehmästä, joiden aivan oikein arvattiin palanneen takaisin. Niin Kemijärveltä tulleessa kuorma-autossa karkurit olivat ja kuljettaja kertoi niiden olleen kotinavetan edessä. ”Ne olivat uineet Lehtosalmenkin yli koti-ikävän pakottamina.”

Haastateltu nainen, lehmien omistaja kertoo karanneista ja palautetuista lehmistä. ”Sitten näin lehmien käyttäytymisen toisen erikoisuuden. Kun karkulaiset oli tuotu aitaukseen, ne menivät omiensa luokse ja hieroivat kaulojaan ja päitään vastakkain. Ne osoittivat jälleennäkemisen iloa. Voi, kun se kosketti mieltäni.”

Evakosta palattiin lehmien kanssa. Kutturan ja Lisman miehet hakivat lapset ja naiset Suomen ja Ruotsin rajalta kevään ja kesän 1945 aikana. Lehmät saatiin kyliin vasta kesällä. Kutturan lehmät tulivat Rovaniemen kautta ja Lisman lehmät Muonion kautta. Kun Kutturan lehmät päästettiin Vuotson ja Purnukan tienoilla syömään, ”ne lähtivätkin kovaa vauhtia kohti Kutturaa niin, että taluttajien piti juosta perässä”. Lehmien käyttäytyminen oli kaikkien mielestä ihme. Lehmäthän oli viety evakkoon länttä kohden syksyllä. Paluumatka tapahtui etelän suunnasta ja kuitenkin lehmät osasivat suunnistaa suoraan kotiin pitkän matkan takaa.

Matkojen pituudesta saa kuvan esimerkiksi miten Lisman lehmät joutuivat kulkemaan. Lehmät tuotiin Muoniosta Pöntsöön, siitä Tepastoon ja sitten kohti Lismaa. Lehmien hakijoille tuli edestakaisin kävelymatkaa lähinnä metsissä ja poluilla melkein neljäsataa kilometriä. Aikaa kului enemmän kuin viikko, ehkä kaksi viikkoa, muistaa haastateltu Juhani Magga.
Eivätkä ainoastaan lehmät itkeneet, kirja kertoo saksalaisenkin itkun. Olivatko suomalaiset jo itkunsa itkenee, sillä evakkojunaa odotellessa lapset ihmettelivät junaa ja aikuiset miettivät ”ryssällekö tämä kaikki nyt jää”.

Evakkojen vastaanotto Ruotsiin ei ollut itsestään selvää. Ruotsille suomalaisten siviilien vastaanottaminen oli poliittisesti ja sotilaallisesti vaikeaa ratkaistavaksi. Ruotsilta oli kysytty suomalaisten vastaanottoa heti tulitoiminnan loputtua Suomen rintamalla 5. syyskuuta 1944. Ajateltiin siviiliväestön Ruotsiin siirtymisen toimivan Neuvostoliitolle kutsuna Suomeen tunkeutumiselle. Tarkkailtiin sitäkin ylittääkö Neuvostoliitto Suomen rajan. Lopullinen päätös evakoiden vastaanottamiseksi Ruotsiin tuli kymmenen päivän kuluttua tulitoiminnan päättymisestä.

Ensimmäiset ryhmät Ruotsiin siirtyivät 15. päivän illalla, mutta virallisesti väestön kuljettaminen rajan yli alkoi seuraavan päivän iltana.

Evakuointi tapahtui järjestelmällisesti. Erkkilän ja Iivarin kirja kertoo, että ensiksi Haaparannan evakuointitoimisto kirjasi saapuneiden lukumäärän. ”Haaparannan asemalla pitkien pöytien takana istui ruotsalaisia sotilaita, krenatöörejä ja suomalaisia virkapukuisia poliiseja, jotka ottivat ylös tulijoiden nimen, syntymäajan ja kotipaikkakunnan. Jokaisen junan evakkomäärä laskettiin ja arkistoitiin. Evakot saivat hätäpassin henkilöllisyystodistukseksi sekä henkilökohtaisen tunnistusnumeron, joka kulki mukana papereissa. Karjan taluttajat kirjattiin erikseen ylös, ja karja ajettiin noin parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle karjaleirille.”

Onko Suomeen kuluvankin vuoden aikana vastaanotettujen turvapaikanhakijoiden vastaanotto ollut yhtä järjestelmällistä kuten Suomen siviiliväestön vastaanottaminen Ruotsiin syksyllä 1944? Sen kuvan ja käsityksen mukaan, mitä turvapaikanhakijoiden Suomeen saapumisesta on tiedotettu, näin ei ole ollut.

Ruotsissa kysyttiin Suomen evakoilta, turvapaikanhakijoilta, myös henkilökohtaisia ja intiimejä kysymyksiä, kirja kertoo. Kysyttiin muun muassa ”onko täitä”. Kyselyihin oli alistuttava kuten siihenkin, että oli kuljettava täisaunan kautta. Vaatteet vietiin kuumaan tilaan syöpäläisten tuhoamiseksi. Ruotsalaiset sotilaat valvoivat täisaunaa. Alle kouluikäiset rokotettiin. Evakkojen ensimmäinen majoituspaikka oli vähän etäämmällä sijaitseva parakkialue.

Suomen evakkojen vastaanotto Ruotsissa on mielenkiintoinen verrattaessa vuonna 2015 turvapaikanhakijoiden saapumista Suomeen, muualle Pohjoismaihin ja muualle Eurooppaan.
Onko vastaanotto tapahtunut naiivisti ja ymmärtämättömästi käsittämättä, mitä riskejä huteraan vastaanottoon voi kätkeytyä.

Vastaanottokeskuksesta siirrettiin ensin sairaat, vanhukset ja lapset. Osa siirrettiin junalla etelä-Ruotsiin Gävleborgin, Västernorrlandin ja Västerbottenin lääneihin. Osa jäi Norrbottenin lääniin. Majoituspaikkakuntiin saapumisen jälkeen kaikille määrättiin vähintään kahden viikon karanteeni. Haluttiin estää sairauksien leviäminen.

Evakuoinnin alkaessa saksalaiset olivat suomalaisten siviilien apuna. Syksyn 1944 tapahtumien edetessä ja Lapin sodan todella syttyessä välit kiristyivät. Suomalaiset ja saksalaiset tappelivat evakkojunista.

Evakuoiduksi tuleminen oli raskas tapahtuma, vaikka oman kodin raunioille ja rauhan aikaan oli mahdollista palata. Henkilökohtaisina kokemuksina saksalaisista jäi myös hyviä muistoja. Evakkojen vastaanoton tungoksesta Ruotsin puolella on jäänyt tieto, että suomalaiset käyttäytyivät rauhallisesti ja olivat hiljaisia ja tyytyväisiä.

Jatkuu …..   artikkeli on kesken…..

Veikko Erkkilä Pekka Iivari: Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Lapin sodan monta historiaa (Kustannusosakeyhtiö Otava 2015)