Jos nykyinen aikamme on retuuttanut luterilaista kirkkoamme, on sitä retuutettu aiemminkin.

Radikaalia alkua oli oululais-turkulaista radikaalipietismiä edustanut Laurentius Ulstadius (noin 1650 – 1732), jonka ”kirkkopahennus” kesken Turun tuomiokirkon päiväjumalanpalvelusta 22.7.1688 on jäänyt kirkkohistoriaan ja saanut aiheen myös oopperaan ”Kirkko-ooppera Ulstadius”.

Ulstadiuksen poikkeukselliselle toiminnalle on selityksenä hänen henkilökohtainen psykoottinen elämänsä, mutta aikansa valtiokirkkojärjestelmän vuoksi hänen asiansa aiheutti oikeudenkäynnin ja asiasta tuli tunnettu. Elämänsä lopun Ulstadius vietti vankilassa Ruotsissa.

Ulstadius oli opiskellut ylioppilaaksi Upsalassa ja vihitty papiksi Turun hiippakunnassa Oulun papiston apulaiseksi. Hän oli myös opettajana Oulun triviaalikoulussa, jonka rehtori oli hänen isänsä Iin kirkkoherra Andreas Andreae Ulstadius. Laurentius Ulstadiuksen henkiseen romahtamiseen sanotaan olleen siinä syyn, että hänen hakemaansa Oulun kappalaisen virkaan valittiin toinen henkilö.

Biografiakeskuksen tietojen mukaan Ulstadius kokemansa tappion jälkeen alkoi ”valvoen ja paastoten” lukea entistä ahkerammin uskonnollista kirjallisuutta. Hän alkoi vieroksua maallisia opintoja ja räjäytti ruudilla isältä perimänsä kirjaston filosofiset teokset. ”Kuumeen kourissa” hän katui nuoruutensa syntejä ja ”sai pakonomaisen tarpeen julkiripin suorittamiseen” (SKS, Biografiakeskus/verkkojulkaisu).

Ulstadius erosi papin virasta ja opettajan toimesta. Matka jatkui Turkuun, jossa hän julkisesti sanoutui irti luterilaisen kirkon opista. Kirkon kannalta asian teki vakavaksi Ulstadiuksen luterilaisen kirkon opista poikkeavat oppikäsitykset, joille hän sai myös kannattajia.

Tunnetuimpia Ulstadiuksen kannattajia oli maisteri Petter Schäfer (1663 – 1729), joka maastakarkotusaikanaan teki Ulstadiuksen aatteet tunnetuiksi Euroopassa ja Amerikassa pietistien, mystikkojen, spiritualistien ja kveekarien keskuudessa. Kotimaahan palattuaan myös Schäfer joutui vankilaan. Hänen vankilansa muodostui nykyisen sosiaalisen median kaltaiseksi ”Schäferin kirjemyllyksi” kuten Teemu Kakkuri nimittää Schäferin laajaa kirjeenvaihtoa ja vilkasta viestien postitusta.

Keski-Euroopan suurten maltillisten herätysten, pietismin ja herrnhutilaisuuden, ohessa 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla Suomessa ilmeni runsaasti hurmoksellisia kansanherätyksiä, joista monien johdossa oli naisia tai jotka olivat saaneet alkunsa jonkun naisen kokemasta herätyksestä.

Useimmat hurmoksellisetkin herätykset tukeutuivat seurakuntansa papistoon, joka ryhdisti liikkeitä kirkolliselle linjalle, mutta huomattavan tunnettuina ilmeni myös herätyksiä radikaalissa muodossa.

Raahen nykyinen seurakuntapastori teologian tohtori Teemu Kakkuri on koonnut yksien kansien väliin kansanherätyksiä niiden syntypaikoilta Keski-Euroopasta ja kirjallisten vaikutteiden kautta Suomessa ilmenneinä (Teemu Kakkuri: Suomalainen herätys. Herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon”. Kirjapaja 2014.)

Kakkurin teoksen nimi vie siinä mielessä harhaan, että kirjassa on esitelty myös Suomen luterilaisen kirkon luterilaiset herätysliikkeet, mikä olisi ollut hyvä mainita kirjan nimessä. Vanhat herätysliikkeet rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus järjestäytyivät omiksi liikkeiksi 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ja toimivat kirkon sisäpuolella. Niitä ei voi rinnastaa kansanherätyksiin, joissa saattoi olla luterilaisuuden harhaoppina pitämää pyhityskristillisyyttä ja sisäisen sanan oppia. Viides herätysliike edellisistä poiketen on osaksi anglo-amerikkalainen, kalvinismitaustainen.

Radikaalipietistit edustivat sisäisen sanan oppia, johon uskonpuhdistaja Martti Luther aikanaan otti ankaran kielteisen kannan. Luther korosti, että uskon korkein ohje on Raamattu.

Radikaalipietistit hakivat innoitusta mystikoista ja halveksuivat kirkkolaitosta ja sen ulkoisia tuntomerkkejä, kuten jumalanpalvelusta ja sakramentteja, Kakkuri selventää esittelemäänsä radikaalia uskonnollisuutta Suomessa. ”Radikaalipietistien uskonoppiin tuli mielenkiintoinen ristiriitaisuus: toisaalta se oli lakihenkistä ja pyrki säätelemään eettisesti kristityn ajallista elämää, toisaalta se pyristeli irti kaavamaisesta jumalanpalveluselämästä ja korosti hengellistä vapautta.”

Tunnettu 1700-luvun sisäisen sanan oppia edustanut radikaalipietistinen ryhmä olivat Eriksonin veljekset ja heihin liittynyt kannattajien joukko Kälviällä. Eriksonin veljekset olivat olleet sotilaina kuningas Kaarle XII armeijassa asettuen sitten asumaan isältään Kälviän kirkkoherralta Erik Esseviukselta perimäänsä Penttilän taloon.

Kälviäläisten suurin auktoriteetti oli mystikko Jakob Böhme (1575 – 1624), jonka tekstejä kopioitiin Suomessa. Böhme oli saksalainen suutari, jonka kotikaupunki oli Görlitz Neisse-joen rannalla. Böhmen opetus oli sekoitus luterilaista synnin ja armon oppia sekä alkemistien ja mystikkojen ihmiskäsitystä ja maailmanselitystä. Kakkuri nimittää hänen opinkäsityksiään teosofiaksi, jonka kälviäläiset Eriksonin veljekset omaksuivat ja vierautuivat luterilaisesta kirkosta entisestään.

Kakkuri toteaa Kälviän veljesten separatismin olleen oululaista jyrkempää ”ja he hylkäsivät kirkon sakramentit. Välirikosta tuli täydellinen, kun Jakob Erikinpojan viides lapsi kastettiin vastoin vanhempien tahtoa. Virkavalta riisti usean miehen joukkovoimalla lapsen äitinsä sylistä ja kuljetti kirkkoon kastettavaksi. Tapauksen jälkeen papit olivat Erikinpojille Kristuksen vihollisia, joilla oli ’suden sydän’”.

Saksassa 1500-luvulla sisäisen sanan opin kannattajat, spiritualistit, tavoittelivat väkivalloin ihanneyhteiskuntaa Tuomas Müntzerin johdolla. Luther nimitti Müntzeriä ”pääperkeleeksi”, jonka kuva kuitenkin 1970-luvulla kelpasi DDR:n viiden markan rahaan. Luther ei hyväksynyt väkivaltaa yhteiskunnan muuttamisen välineenä.

Myös Eriksonin veljekset etsivät itselleen paikkaa ihanneyhteiskunnaksi, pyhien siirtolaksi. Heidän toimintatavoissaan ei ollut väkivaltaa. He nousivat laivaan kotirannastaan ja erilaisten etappien kautta Saksan kautta palasivat Tukholman saaristoon, Skevikin kartanoon Värmdön saarella. Pyhien siirtolan etsintä tapahtui pakon edessä, sillä uskonnollinen ryhmä oli karkotettu maasta. Karkotuksen aikana oli uskonnonvapauden sallimisessa tapahtunut muutoksia ja pieneksi supistunut ryhmä sai palata Ruotsiin. Eristyneen uskonyhteisön seuraajia ja jälkeläisiä eli Skevikissä aina vuoteen 1832 saakka.

Kakkurin ”kootut”, historiateos Suomen kansanherätyksistä 1600-luvun lopulta alkaen voisi toimia alkuna uskonnollisen yleissivistyksen maailmaan. Etsiessään elämänsä tarkoitusta ihminen toimii myös uskonnollisesti.

Kakkuri on aloittanut kansanherätysten kokoomateoksensa 1600-luvun lopun nälkävuosista, kuolonvuosista, edeten Suuren Pohjansodan (1700 – 1721) Suomessa toteuttaman pitkitetyn kansanmurhan ja terroriajan kuvauksiin ja niiden vaikutukseen ihmisten mielissä ja sielunmaisemissa. Lissabonin maanjäristys oli 1755, jolloin Turussa Aurajoessa vaihtui virran suunta.

Kuvataiteilija, kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen (1734 – 1821) vaikuttavat helvettikuvaukset ainakin Haukiputaan ja Paltamon kirkossa olivat omiaan vain lisäämään kauheiden aikojen kauheutta ja ahdistusta, jotka kanavoituivat myös uskonnollisiin kokemuksiin. Toppeliuksen oma isä Kristoffer Toppelius on juuri se pieni poika, jonka venäläiset kasakat veivät 7-vuotiaana Venäjälle, mutta joka ihmeen kaupalla palasi kotimaahansa. Juuri hänestä Sakari Topelius on kirjoittanut sadun ”Koivu ja tähti”.

Yksi isonvihan tavoitteista Suomessa oli ollut pakkotyövoiman hankkiminen Venäjälle, erityisesti Pietarin rakentamiseen. Pelkästään Pohjanmaalta vietiin yli 4 500 henkeä, joista suurin osa oli lapsia, Kakkuri kertaa tilastoja. Osa pääsi palaamaan kotiinsa. Miehittäjävalta oli erityisen raaka Pohjanmaan rannikkoseudun ihmisille. ”Oulunsalon piinaviikolla kasakat eivät vain surmanneet pohjalaisia talonpoikia vaan kiduttivat heitä kuoliaaksi. Surmattavia häväistiin ja kiusattiin. Talojen asukkaita, naisia ja lapsia surmattiin sekä palelluttamalla hankeen että paistamalla uunissa tai polttamalla palavilla saunavastoilla. Kiduttamisen perustoimia oli roikottaminen, jossa kädet sidottiin selän taakse, köysi heitettiin pirtin kurkihirren yli ja sitten ihminen hilattiin ilmaan ja kiikutettiin. Kiduttaminen oli myös huvittelua ihmisten hädällä ja avuttomuudella.” Kakkuri kertaa historiasta tunnettua terrorismia. Kuolemanleikkiä, Kakkuri arvioi. ”Saadessaan vallan toisen elämästä ihminen voi muuttua sadistiksi, joka astuu sellaisten rajojen yli, joita ei normaalisti ajatella olevan edes olemassa.”

Mikael Toppeliuksen ei tarvinnut kaukaa etsiä malleja kirkkojen helvettimaalauksiinsa.

Kauheuksien ilmeneminen myös ihmisten uskonnollisissa kokemuksissa oli selvää.

Oma historiansa on Suomen ratsuväen sotimisella uskonsotien aikana 1600-luvulla Keski-Euroopassa. Kakkkuri sanoo saksalaisten kirkkorukouksiin jääneen vuosisadoiksi pyynnöt varjeluksesta suomalaisten hakkapeliittojen hävitykseltä.

Kälviän Eerikinpoikien maastakarkotus ei ollut kitkenyt separatismia Pohjanmaalta. ”Separatistisia pesäkkeitä” – kuten Kakkuri tulkitsee historiaa – oli myös etelämpänä Laihiallla, Vöyrissä, Pietarsaaressa ja Ähtävällä. Merkittävin separatistien johtaja oli uusikaarlepyyläinen Catharina Asplund, josta tuli separatistien johtaja Eerikinpoikien karkotusvuoden jälkeen vuonna 1736.

Suuren Pohjansodan jälkeinen Oulun separatismi oli nuorisoherätystä, Kakkuri nimeää. Oulun separatistit edustivat tyypillisiä radikaalipietismin käsityksiä, hän kuvaa. Kirkon järjestämä jumalanpalvelus oli separatistien mielestä tapakristillisyyttä ja lasten kastamisen tuli tapahtua vasta sitten kun he itse olivat siitä päättämässä. Virkapappeja he vieroksuivat ja hylkäsivät kirkollisen avioliittoon vihkimisen.

Oulun separatistit pitivät yhteyksiä Tukholmaan ja Kälviän Eerikinpoikiin. Tultaessa 1730-luvulle Oulun, Keski-Pohjanmaan ja Tukholman välille oli syntynyt separatistien ja mystikkojen kolmio.

Oulun nuorten separatistien joukkoon kuului muun muassa lapsivuoteeseen kuollut Elsa Christina Holmsten (1709 – 1735), jonka runo on nykyisen virsikirjamme virsi 307. Hänen aviomiehensä oli toinen nuori separatisti oululainen Johan Wacklin (1705 – 1766).

Separatistien kanssa samankaltaisen liikkeen muodostivat Etelä-Pohjanmaan mystikot. He ovat separatisteja myöhäisempi ilmiö. Liike alkoi Vaasan seudulla ja Vähänkyrön Merikaarron kylästä tuli yksi sen keskuksista. Mystikot eivät toiminnallaan herättäneet huomiota. Heidät tunnetaan kirjojen jäljentäjinä.

Mystikoita olivat myös colliaanit ja Wallenbergin Fälly-usko. Wallenbergin kuoltua liikettä jatkoi vasulaisuus, jossa wallenbergilainen mystiikka oli muuttanut muotoaan. Nimensä liike sai kuortanelaisesta Isak Vasumäestä (1783 – 1854). Fälly-uskossa oli ollut tapana virttä veisatessa jaloilla tömistellen polkea ”käärmeenpäätä littuun”. Vasulaisten seuroissa tanssittiin ja lyötiin rytmikkäästi käsiä yhteen. Tanssia kutsuttiin taivaan hypyksi, Kakkuri tietää kertoa.

Suomeen olivat Saksasta saapuneet jo maltilliset pietismi ja herrnhutilaisuus. Pietismi oli speneriläistä ja franckelaista eli hallelaista. Ruotsin armeijan jouduttua Suuren Pohjansodan Poltavan taistelussa 1709 Siperian vankeuteen heräsi upseerien joukossa herätystä, joka vankeudesta palaavien upseerien kartanoista tunnetaan kartanoherätyksenä. Tunnetuimpia suomalaisia karoliinipietistejä oli aatelinen majuri Carl Johan Creutz (1687 – 1757). Hänen kartanonsa Suur-Sarvilahden kartano Pernajassa oli yksi kartanopietismin keskuksia. Kartanopietismiin liittyi myös muun muassa kenraali Carl Gustaf Armfelt (1666 – 1736).

Maltillisten herätysten ohella Suomessa oli 1700-luvulla kansanherätyksiä, joiden erityispiirteenä olivat ekstaattinen hurmoksellisuus sekä naisten johtava asema ja toimiminen hengellisinä opettajina. Kirkon piirissä ja kirkon piiriin juurtuneista herätyksistä ensimmäisiä oli Kalantin Santtion kylän Liisa Eerikintytär, jonka herätys vuonna 1756 laajentui naapurikylään ja vähitellen laajasti Lounais-Suomessa. Kakkuri luettelee lukuisan määrän pitäjiä, joihin herätys seurakuntien pappien tilastoimina laajentui kolmen vuoden kuluttua sen syntymisestä.

Kakkurin lainaamien Irma Sulkusen tutkimusten mukaan Liisa Erkintyttärestä syntynyt herätys saattoi temmata herätykseen sadoittain kylän ja lähiseudun ihmisiä. ”Herätyksissä iski voimakas kokemus tuonpuoleisuuden todellisuudesta keskelle maalaisyhteisön arkitodellisuutta.”

Kalannin kappalainen Johan Gottleben on kirjannut seuraavat muistiinpanot herätyksen vaikutuksesta kylien ihmisiin: ”…. joutuivat pian sen jälkeen kaikki mainitun kylän asukkaat samanlaiseen tilaan, niin ettei sieltä, sen taloista ja pihoilta, pelloilta ja niityiltä kuultu muuta kuin surkeaa ja tuskaista kirkumista, huutoa, valittamista ja itkemistä heidän jumalattoman ja epäkristillisen elämänsä vuoksi.”

Toisin kuin Pohjanmaan separatistit, Länsi-Suomen heränneet kunnioittivat pappejaan.

Kirkkoherra Johan Laihiander on kirjannut Euran seurakunnan inventaariokirjaan vuonna 1758 seuraavan tapahtuman, jossa hänen pappilaansa saapui kolmetoista ihmistä. Ihmiset syleilivät häntä, toiset menivät polvilleen, osa seisoi kädet taivasta kohti. ”Kaikki huokailivat äänekkäästi ja pyysivät papilta apua ja neuvoja. Säikähdin ensin luullen hullujen minun piirittäneen. Mutta sitten muistin muutamaa päivää aikaisemmin kuulleeni kerrottavan jostain ihmeellisestä liikkeestä ja herätyksestä lähipitäjissä ja silloin päättelin näidenkin ihmisten tulleen Herran käden kautta herätykseen.”

Kakkurin mielestä ekstaattiset ilmiöt eivät olleet suomalainen ilmiö. Suomeen oli levinnyt hartauskirjallisuutta, jota lukutaitoiset suomalaiset lukivat. Hartauskirjallisuus aiheutti protestanttisen kulttuurin keskellä laajalti eri puolilla Eurooppaa samankaltaisia hurmosilmiöitä.

Kakkuri sanoo hurmosilmiöiden muistuttaneen joukkosuggestiota. Hurmoksessa äännähdeltiin ja huudahdeltiin, oli eläinten äänten jäljittelyä sekä hyppäämistä ja tanssia. Kielillä puhuminen oli yleistä. Sitä esiintyi vielä sen jälkeen kun muut ekstaattiset ilmiöt loppuivat. Kun ei ollut ekstaattisia ilmiöitä, syntyi ilmestyksiä ja ennustuksia.

Vuonna 1726 tuli voimaan hartauskokoukset, konventikkelit (seurat), kieltävä laki konventikkeliplakaatti. Kansanherätyksissä kuitenkaan ei ollut suuria joukkokokouksia. Toiminta oli sielunhoidollisia keskusteluja. Kakkurin mukaan herrnhutilaisuuden mukana levisi puheiden ja laulujen vuorottelu.

Kansanherätysten sielunhoitajat olivat useimmiten naisia. He myös saarnasivat. Radikaalipietistien keskuudessa Saksassa ja mystikoiden keskuudessa Englannissa oli naisia johtavissa asemissa. Kakkurin käsityksen mukaan Suomen separatistit omaksuivat näiltä myönteisen asenteen naisten saarnaamiseen.

Suomalaisten naissaarnaajien joukossa oli unessa tai horroksessa saarnaavia. Kakkuri kertoo myös, että myös kuulijat saattoivat joutua horroksiin. Esimerkiksi Oriveden herätyksessä joukkoilmiön tapaan ”täysistä tuvista lähipelloille asti ulottuva seuraväki tanssi, hyppi ja ääntelehti omituisesti”.

Oriveden herätys alkoi naisjohtoisesti, mutta sen johtoon herätyksen puhjettua tuli pietisteihin lukeutunut pappi Isaac Utter.

Irma Sulkusen tutkimuksen mukaan naisvaltaisuus oli selvempää läntisessä Suomessa. Suomen itäisemmissä herätyksissä johtohahmona oli useammin miehiä.

Suomen luterilaisen kirkon luterilaisista herätysliikkeistä vanhimman, rukoilevaisuuden, synty ajoittuu 1700-luvun naisjohtoisten ekstaattisten kansanherätysten aikaan Lounais-Suomessa. Rukoilevaisliikkeen johtaja Abraham Achrenius (1706 – 1769) oli nuorena liittynyt kartanopietismiin. Valmistuttuaan papiksi hän sai papin viran Keski-Pohjanmaalta Ähtävän kappalaisena. Uudessa virkapaikassaan hän joutui kohtaamaan radikaalipietismin liittyen lopulta itsekin heihin. Hän jätti tai joutui jättämään papin virkansa ja muutti Ruotsiin.

Achrenius tutustui Ruotsissa herrnhutilaisiin, jotka vaikuttivat häneen maltillistavasti. Tätä Kakkurin kirkkohistorian kirjassa ei mainita. Achrenius palasi Suomeen, sai papin viran Turun läheltä Nousiaisista. Puolin ja toisin Achrenius ja lähipitäjien herätykset kiinnostuivat toisistaan ja Achreniuksesta tuli hurmosliikkeiden kirkollistaja, kirkollinen johtaja.

Abraham Achrenius tunnetaan paitsi rukoilevaisuuden johtajana myös virsirunoilijana.

Herrnhutilaisuus oli saanut Ruotsissa voimakkaan jalansijan. Kirkon taholta heihin otettiin kantaa. Tukholmassa heitä nimitettiin 1700-luvun alussa johtajansa mukaan Zinzendorfilaiseksi lahkoksi. Kun pietistit korostivat katumusta, herrnhutilaisuus korosti uskoa Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa.

Pietismi korosti uskon henkilökohtaisuutta, mutta Kakkurin mukaan uskon henkilökohtaisuus ehkä jopa syveni siirryttäessä pietismistä herrnhutilaisuuteen. Herrnhutilaisuuden johtaja kreivi Ludvig von Zinzendorf (1700 – 1760) oli kulkenut speneriläisyyden ja franckelaisuuden kautta teologiseen käänteeseen oleskeltuaan ja opiskeltuaan Wittenbergissä, jossa hän tavoitti jotain reformaation alun evankelisesta uskosta, Kakkuri kuvailee.

Herrnhutilaisten laulukirja Sions Sånger on vaikuttanut Suomen kaikkiin herätysliikkeisiin. Herrnhutilaisuus oli laulavaa uskonnollisuutta. Kakkurin arvion mukaan herrnhutilainen hengellisyys oli kuin luotu lauluja varten. Lestadiolaisuuden juuret ovat suoraan Ruotsin herrnhutilaisuuden lukija-liikkeessä.

Kakkurin teos ”Suomalainen herätys” on 240-sivuinen. Sivuja ei ole runsaasti, mutta asiaa on sitä enemmän. Esitellyksi edellä on tullut vasta osa. Teos ulottuu uskonnollisine liikkeineen ja herätyksineen 2000-luvulle saakka, josta Kakkurilla on erityisasiantuntemusta.

Kakkurilla on erityisosaamista evankelisuudesta ja viidennestä herätysliikkeestä. Väitöskirjassa hän tarkastelee sotien jälkeistä evankelisuutta yhteiskunnassa ja kirkossa. (Teemu Kakkuri: Evankelinen liike kirkossa ja yhteiskunnassa. Joensuu 2011). Teologian maisteritutkinnon lopputyö pro gadu tarkastelee uuspietismiä.

Teemu Kakkuri: Suomalainen herätys. Herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon”. Kirjapaja 2014.