22.1.2015 Päiväkirjastani
Itkevät sotilaat – äiti! äiti! – silmät seisoivat päässä – koko Suomi tekee kunniaa
”nuoret puna-armeijan sotilaat olivat maanneet maassa kädet korvilla ja itkeneet, kun suomalaisten puolelta oli alkanut kuulua tykkien lähtölaukauksia.”
Tapahtui Tali-Ihantalan taisteluissa Pyöräkankaan maisemissa kesä-heinäkuun vaihteen kahden viikon aikana kesällä 1944. Noina päivinä Pyöräkangas oli maanpäällinen helvetti sekä suomalaisille että varsinkin venäläisille. Suomalaisessa kirjallisuudessa ei juurikaan kerrota venäläisten joukkojen kärsimyksistä.
Historioitsija, tietokirjailija Mika Kuljun uusin teos on ”Kohtalona Tali-Ihantala Ihmisiä Suomen ratkaisutaisteluissa” (Gummerus 2014) on sotahistoriaa sekä henkilökohtaisia sotakertomuksia ja kohtaloita.
Tieto nuorten puna-armeijan sotilaiden kädet korvilla itkemisestä ovat tulenjohtajan hankolaisen reservin luutnantin Lars Holmströmin mukaan vangiksi saadun venäläisen kapteenin kertomaa kuinka noin 800 nuorta venäläistä täydennysmiestä oli marssinut suoraan keskitykseen Vakkilan tienhaaran pohjoispuolella. Tappiot tiellä olivat parisataa miestä ja jatkossa läheisellä metsäkannaksella menetyksiä tuli saman verran lisää. Lopulta etulinjaan selvisi ainoastaan 200 miestä, ”joiden hermot olivat valmiiksi riekaleina. Kaikkiaan suomalaisten tarkka tuli herätti venäläisissä kauhua” kirjoittaa Kulju Holmströmin sotakokemuksissa. ”Kapteeni oli nähnyt kuinka nuoret puna-armeijan sotilaat olivat maanneet maassa kädet korvilla ja itkeneet, kun suomalaisten puolelta oli alkanut kuulua tykkien lähtölaukauksia.”
Holmstömin kuvauksissa on seuraava kokemus heinäkuun ensimmäiseltä päivältä 1944: ”Pauke, meteli, sirpaleiden vonkuna, savu ja tuuli ja haavoittuneiden huudot olivat toistuvaa tuona päivänä. Raskaan kranaatinheittimen tulenjohtopaikan upseeri eräs luutnantti kärsi täyden hermoromahduksen ja alkoi huutaa äitiä. Hänet kuljetettiin taakse ja nyt oli tuokin tulenjohtaja poissa pelistä. Minusta tuntuu muuten, että kaikki olimme siellä seonneita päästämme. Kaikki olivat mustia ja likaisia ja silmät seisoivat tuijottaen päässä.”
Tuli Holmströmille omakin hetki itkeä. Hän oli jäänyt tulenjohtopaikkaansa yksin, kun radisti Kerkkäinen ja taistelulähetti Haapanen haavoittuivat yhteisessä poterossa. Haapanen näytti piikkisialta, sillä hänen käsivartensa oli pienten terävien sirpaleiden tikkaama. Kerkkäinen oli saanut sirpaleita kylkeensä ja selkäänsä. Kaikesta aiemmin sodassa näkemästään ja kokemastaan huolimatta Holmström järkyttyi nähdessään kavereidensa tilanteen. ”Luutnantti itki hiljaa samalla kun sitoi aseveljiensä haavoja.”
Jopa kenraali Karl Lennart Oeschin silmät kostuivat kun tuli tieto selviytymisestä, josta ei ehkä olisi voinut selvitä. ”Oesch liikuttui kuultuaan kenraalimajuri Vihman tilannekatsauksen ja vertasi Ihantalaa Talvisodan Taipaleeseen.”
Tali-Ihantalassa 1944 ratkaistiin Suomen kohtalo jatkosodassa. Suurimman yksittäisen torjuntavoiton jälkeen Neuvostoliiton suunnitelmat etenemisestä syvemmälle Suomeen alkoivat hiipua. Tietokirjailija Mika Kuljun teos kertoo suurtaistelun vaiheet päivä päivältä henkilötarinoiden kautta. Kirjan takakannen mukaan Tali-Ihantalan taistelun historia piirtyy niin suomalaisen jalkaväen kersantin, lääkintälotan, sotapelkuruudesta teloitetun, saksalaisen lentäjän, Neuvostoliiton marsalkan kuin ruotsalaisen vapaaehtoisen näkökulmasta. ”Lopputuloksena on kokonaiskuva, joka poikkeaa perinteisestä suomalaisesta sankarimyytistä” kustantaja esittelee.
Kuljun teoksen traagisiin kuvauksiin kuuluu Tali-Ihantalan viimeisiin ratkaisuihin kuuluneen Ihantalan tienhaarassa uhanneiden vihollisen panssarivaunujen tuhoaminen, jota seuramassa ollut 6. Divisioonan komentaja Einar Vihma kaatui. Vihma oli viimeinen Saksan jääkäri, joka kaatui taistelussa. ”Hyökkäyksestä tuli kohtalon oikusta eräänlainen henkinen päätös Pohjoismaiden historian suurimmalle taistelulle ja samalla kokonaiselle aikakaudelle.” Kulju kirjoittaa ”lauantaisiivouksesta”, että sen hinta oli kallis. Kenraali Vihman muistolaatta on kiinnitetty kallion lohkareeseen keskelle metsää. ”Muistolaatta kertoo koruttomalla tavalla karun miehen viimeisestä vaiheesta etulinjan lähimaastossa.” Kulju on merkinnyt kirjaansa karttapisteen, josta käsin Vihman muistolaatta löytyy.
Kulju kirjoittaa lämpimästi ruotsalaisista vapaaehtoisista, jotka taistelivat samalla isänmaallisuudella kuin taistelutoverinsa suomalaiset. Kovia taisteluja kokeneina ja lukuisia omia taistelutovereita menettäneinä väsyneet sotilaat tarpoivat metsässä ja eräs heistä mietti ääneen kokemuksensa, että luotettavimmat toverit olivat konepistooli ja puukko – ne eivät olleet jättäneet pulaan missään olosuhteissa. Samat varmaan olivat kokemukset suomalaisillakin sotilailla.
Äidin muisti myös haavoittunut nuori ruotsalainen houriessaan leikkauspöydällä. Välillä hän luuli olevansa kotonaan ja välillä taisteluissa. Välillä hän oli tajuissaan ja pyysi ilmoittamaan kohtalostaan äidilleen. ”Hän totesi, ettei koskaan enää näkisi äitiään.” Nuori ruotsalainen vapaaehtoinen ei kestänyt leikkauksen loppuun.
Monen potilaan hengen olisi pelastanut verensiirto, mutta verta ei ollut. Joskus lotat luovuttivat omaa vertaan pelastaakseen potilaan, Kulju kertoo.
Kulju on teoretisoinut myös syitä, miksi Neuvostoarmeija pääsi yllättämään Suomen Kannaksen puolustuksen sekä myös syitä, miksi Neuvostoliitto hyökkäsi ylivoimaisin materiaalein. Olihan Neuvostoliitolla valtavat taistelut Saksan kanssa meneillään aivan muualla. Suomessa muun muassa annettiin ajan kulua, koska liittoutuneilla oli kilpajuoksu Berliiniin.
Kuljun kirjan eräässä herkässä ja koskettavassa tapahtumassa – episodissa – Murokallion ja Hiihkallion leikkauksen maastossa metsän piilosta ilmestyi tielle venäläinen sotilas kantaen suomalaista haavoittunutta. Venäläinen laski haavoittuneen majuri Heikki Mikkolan eteen, teki kunniaa ja hyppäsi ojan yli takaisin metsään. ”Joku huusi Mikkolan takaa, että venäläinen piti ampua. Mikkola kääntyi, osoitti miestä konepistoolilla ja murahti: ’Huuras äijä uurestaan…”
Erityisen kipeän traaginen on tapahtuma, jossa sotaan väsynyt pohjois-suomalainen poika toistamiseen karkasi joukoista. Takana olivat rankat sotakokemukset. Hän oli huhtikuussa 1944 kotonaan lomalla ja kertoi jo isälleen olevansa väsynyt tappamiseen. Hän puhui myös aikeistaan loikata Ruotsin puolelle, mitä pojan isä ei hyväksynyt. Kulju kertoo perheen olleen lestadiolainen ja näin myös syvästi isänmaallisena isä ei hyväksynyt loikkaamista.
Viimeisellä lomallaan poika soitti kotinsa pikkukammarissa selloa, ja viimeisestä musiikkihetkestä pikkusiskolle jäi mieleen ”Karjalan kunnailla”, Kulju kertoo. Loman jälkeen soittajapoika palasi yksikköönsä, joka siirrettiin Itä-Karjalasta Ihantalaan ja siellä väsynyt sotilas teki päätöksensä ja lähti omille teilleen. Tämä tapahtui toistamiseen ja kenttäoikeus tuomitsi hänet kuolemaan.
Kulju kertoo sotilaspappi Kauko Mäntylän ja teloitettavaksi tuomitun sotilaan keskustelleen hengellisistä asioista. ”Tuomittu puhkesi äänekkääseen itkuun, minkä jälkeen hän pyysi kaikkia rikkomuksiaan ja syntejään anteeksi.” Sotilaspastorin mukaan tuomittu rauhoittui synninpäästön ja siunauksen jälkeen. Teloitusta odottaessa he veisasivat virsiä ja jatkoivat keskustelua uskonasioista. Viimeisten keskustelujen jälkeen sotilas käveli sotilaspastorin seurassa teloituspaikalle. Ennen teloitusta pastori siunasi tuomitun vielä kerran. ”Teloitettava meni polvilleen ja lausui viimeisinä sanoinaan: ’Jääkää Jumalan rauhaan, pojat!”
Tuomittu sotilas kirjoitti ennen tuomion täytäntöönpanoa kotiväelleen kirjeen, jonka pastori Mäntylä toimitti omaisille. ”Kiväärien laukaukset kajahtivat ja tappamiseen väsynyt mies oli poissa”, Kulju toteaa.
Kulju on kertonut kirjassaan vain sotilaasta, jonka nimen julkaisemiseen hän mahdollisesti on saanut omaisilta luvan. Teloitettavaksi tuomittuna oli toinenkin nuori sotilas, joka lysähti maahan pastori Mäntylän keskustellessa toisen kanssa. Maahan lysähtänyt itkien huusi, että hänkin on uskovaisten vanhempien lapsi ja ”minä tiedän, että kaikkein tärkein asia tässä nyt on, että saisi syntinsä anteeksi”. Haastateltu Mäntylä kertoo tapahtumasta: ”Minä sain häntä tällä samalla evankeliumilla siunata ja Jumala auttoi hänet uskomaan”. (Kauko Mäntylän haastattelu Ranuan, Reisjärven ja Jämsän kristillisten kansanopistojen pääsiäislehdessä ”Pääsiäissana 2000”.)
Mäntylä kertoo Pääsiäissanan haastattelussa, että pojat pyysivät ehtoollista ja hän jakoi sen heille. Tämän jälkeen pojat halusivat kirjoittaa kirjeet kotiin. Pastori Mäntylä tulkitsi poikien olevan rauhallisella mielellä. ”Pojilta oli hävinnyt kuolemanpelko. Heillä ei ollut katkeraa mieltä. He kertoivat ….. he Jumalan suuresta armosta pääsevät taivaaseen.”
Sotiemme kuvauksissa on harvoin tuotu esille sielunhoidollisia keskusteluja ja tapahtumia, jotka myös ovat kuuluneet sekä talvisodan että jatkosodan vaiheisiin. Tietokirjailija Kulju on nyt tallentanut niistä yhden. Ville Kivimäen tutkimuksessa ”Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1944” (WSOY 2013) mainitaan myös sotilaat, joita askarruttivat uskonnolliset kysymykset ”potilaalla on ankara synnintunto ja tarvitsee sielunhoidollista apua”.
Kivimäen tutkimuksessa mainitaan myös sotilaiden itkemisistä. Potilaskertomuksissa on runsaasti kuvauksia, kuinka sotilaat purskahtivat itkemään puhuessaan vaimostaan, lapsistaan, koti-ikävästään ja perhehuolistaan. Perheettömällä saattoi olla ”lisäksi äitiä ikävä”.
Sotien ajan uskonnollisista ja sielunhoidollisista keskusteluista ja tapahtumista on kerrottu sermones.fi:n artikkeleissa, niitä on löydettävissä muun muassa hakusanalla ”Toivo Määttä.” Hakusana viittaa teokseen ”Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo. Toimittanut Toivo Määttä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. 4. Täydennetty painos 2007.
Tässä auttoi Herra-teokseen liittyvän artikkelin osat I, II ja III on julkaistu sermones.fi:ssä 19.2.2009, 27.2.2009 ja III osa 6.3.2009
Teoksessa ”Tässä auttoi Herra” sodan sukupolvi kertoo henkilökohtaisia kokemuksiaan talvisodasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta. Kirjan keskeisenä sisältönä ovat muistelut, kirjeet ja päiväkirjat sekä eräät muut aikalaislähteet. Elämä kotirintamalla ja evakossa saa myös kuvauksensa. Teosta esitellään sen takakannessa ”Kirja tuo puhuttelevasti esille sen, kuinka Jumala auttoi vaikeina aikoina”. Teoksessa on 448 sivua lähdeaineistoineen.
Puna-armeijan Moskovan ja Leningradin puolustuksen johtotehtävissä ansioitunut sekä sitä ennen talvisodan Karjalan kannaksella kokenut, sittemmin Neuvostoliiton marsalkka Leonid Govorov (1897 – 1955) oli valittu murtamaan Suomen puolustus kesällä 1944.
Govorov saavutti kesäkuun 9. ja 10. päivien suurhyökkäyksessä alussa yleisesti tunnetun menestyksen. Govorov ylennettiinkin ansioistaan 18. päivänä kesäkuuta Neuvostoliiton marsalkaksi korkeimman neuvoston käskyllä ja neuvostohallituksen päätöksellä. Govorovin lähimmät miehet Andrei Zdanov ja Dmitri Gusev ylennettiin kenraalieversteiksi samana päivänä. Kulju toteaa tämän kertovan siitä painoarvosta, mikä Suomen valloitukselle oli annettu. Mutta saman tien Kulju jatkaa: ”Govorov sai paistatella maineensa kukkuloilla vielä muutaman päivän, mutta Viipurin valloituksen jälkeen sotamarsalkan ilonaiheet olivat vähissä”.
Stalin aloitti jo heinäkuun neljäntenä päivänä kuluneimpien divisioonien ja raskaiden panssariyksikköjen siirrot Baltian suuntaan. ”Se oli lopullinen merkki siitä, että Govorovin tie Suomeen oli tyssännyt Ihantalassa.”
Puna-armeija oli 27.6. – 3.7.1944 kärsinyt Tali-Ihantalan suunnalla 18 000 miehen tappiot. Seuraavalla viikolla puna-armeijan tappiot Ihantalassa olivat lähes 4000. ”Ajan hengen tuntien ei ole ihme, että neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa Kannaksen suurhyökkäys näytti päättyneen Viipurin valtaukseen.
Teoksensa ”Kohtalona Tali-Ihantala. Ihmisiä Suomen ratkaisutaisteluissa” loppupuolella Kulju esittelee torjuntavoiton isänä Suomen puolustusta Karjalan kannaksella kesällä 1944 johtaneen kenraali Karl Lennart Oeschin, todeten hänen eläneen hyvin erikoisen elämän, ”joka hakee monella tapaa vertaistaan suomalaisten suurmiesten joukossa”.
Erikoista on heti se, että hän on Jalmari Finnen lastenkirjasarjan ”Kiljusen herrasväki” poikien esikuvista yksi.
Mannerheim komensi Oeschin Kannaksen joukkojen komentajaksi 14. Kesäkuuta 1944, jolloin puna-armeija oli murskannut suomalaisten asemia ja edennyt jo viisi päivää. Lähtiessään Äänislinnasta Kannakselle Oesch näki edessään kaksi vaihtoehtoa: ”Tässä tehtävässä minun on onnistuttava tai minua ei ole”.
Govorovin toisen kerran pysäyttänyt Oesch lyötiin Mannerheim-ristin ritariksi jo 26. Kesäkuuta. Tosin Oesch itse ei pitänyt ritariksi lyömistä ajankohtaisena, koska ratkaisutaistelu oli vasta alussa ja työ siis kesken.
”Ensimmäinen tilanne oli Ihantalassa suomalaisten hallinnassa jo 30. Kesäkuuta, jolloin Ihantalan suunnan joukot olivat lopulliseksi jääneessä puolustusasemassaan. Erityisen tärkeäksi päiväksi muodostui 3. Heinäkuuta. Hei aamuyöllä venäläisten voimakas hyökkäys oli jäänyt suomalaisten tykistön ansiosta ryhmistysalueelle. Kaikki hyökkäykset oli torjuttu ja vihollinen oli kärsinyt tappioita. Oesch liikuttui kuultuaan kenraalimajuri Vihman tilannekatsauksen ja vertasi Ihantalaa Talvisodan Taipaleeseen.”
Oesch ei halunnut olla ylioptimistinen tilanteiden jo ratkettua. Varmuuden vuoksi hän teki tarkan suunnitelman puolustustaistelun jatkamisesta niin pitkään kuin mahdollista. Hän teki esityksen välirauhan aikana rakennetun taemman puolustuslinjan vahvistamisesta ja esitti sille nimeksi Suomen salpa. Linjaa alettiin kutsua Salpalinjaksi. Myös ”torjuntavoitto” on Oeschin käyttöön ottama sana.
Kannaksella puna-armeijan torjunut Oesch sai huomata, että sodan jälkeisessä yhteiskunnassa ”tuuli puhalsi idästä”. Oesch koki venäläisten ja kommunistien valtapyrkimykset anarkiaksi ja erosi armeijan palveluksesta syyskuussa 1945. Kuukauden päästä hän sai vihjeen tulevasta pidätyksestä ja yritti paeta Ruotsiin. Pako epäonnistui, Oesch ilmoittautui poliisille ja päätyi seuraavana päivänä Riihimäen keskusvankilaan.
Kiittämättömyys on maailman palkka, voi todeta.
Tosiasiassa häntä syytettiin neuvostovankien kohteluun antamistaan ohjeista marraskuussa 1941. Syytteen mukaan hän oli antanut luvan niskuroivien sotavankien teloittamisesta. Oeschin tuomio oli 12 vuotta kuritushuonetta, jonka korkein oikeus alensi kolmeksi vuodeksi vankeutta. ”Se oli palkka Suomen pelastamisesta” Kulju kuittaa.
Kahdessa sermones.fi:n artikkelissa on esitelty Antti Kujalan teosta: Vankisurmat. Neuvostovankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.
Artikkelit on julkaistu sermones.fi:ssä 9.1.2009 ja 16.1.2009.
Kulju antaa kenraaliluutnantti K.L. Oeschille täyden tunnustuksen ja kunnioituksensa. Hänen ammattitaitoaan tarvittiin talvisodan loppuvaiheessa Viipurinlahdella ja kesällä 1944 Karjalan kannaksella. ”Molemmissa kohtalonhetkissä hän nousi sotapäällikkönä muiden yläpuolelle.”
Oesch oli Mannerheimin luottomies, jota elämäkerran kirjoittaja Helge Seppälä luonnehti Suomen pelastajaksi.
Kirjan kuvituksessa Mannerheim ja Oesch ovat tervehtimässä toisiaan, jälkimmäisen tehdessä kunniaa. ”Ruotsinkielinen entinen tsaarin armeijan upseeri C.G.E Mannerheim ja sveitsiläiset sukujuuret omannut K.L. Oesch. Suuria suomalaisia molemmat.” Kuvateksti tekee kunniaa.
Koko Suomi tekee kunniaa Tali-Ihantalan sotilaille!
Mika Kulju: Kohtalona Tali-Ihantala. Ihmisiä ratkaisutaistelussa. Gummerus 2014.