Matti Klingen (1936 – ) uusimmasta päiväkirjasta ”Pinaatti ja Saint-Simon. Päiväkirjastani 2013 – 2014” seuraa mielenkiinnolla näkemyksiä Ukrainan ja Venäjän asiassa. Asian prosessoinnissa saavat kuulla kunniansa niin ”kalvinististen lahkokuntien maa” Yhdysvallat kuin jokainen aikamme tapahtumiin kynänsä pistävä historiaton kommentoija.

Klinge on historian tutkija, filosofian tohtori, professori, joka kuluvan vuoden aikana on debytoinut myös runoilijana lausuen erään runonsa säkeissä NATOlle mm. ”Yankee go home!”

Krimin kohtaloa surkutteleville Klingellä uudessa päiväkirjassaan on selvät sävelet. ”Pidän aivan ymmärrettävänä sitä, että Ukrainan jouduttua kaaokseen Venäjä käyttää hyväkseen tilaisuutta korjatakseen suureksi virheeksi osoittautuneen Krimin siirtämisen Venäjän federaatiosta Ukrainan neuvostotasavaltaan 1954. Krim on historiallisesti osa Venäjää, asukkaat pääosin venäläisiä, ja kyse on Venäjän laivastosta, Mustanmeren strategisesta merkityksestä. Asialla ei ollut merkitystä ennen vuotta 1991, ja sen jälkeisessä heikkoudentilassa Venäjä ei pystynyt valvomaan intressejään.”

Klinge kuittaa kannanottonsa loppulauseellaan ”Vastapäätä on hampaisiin asti NATO-aseistettu Turkki”.

Tataarien kohtaloa Klinge ei mainitse.

Vuoden 2014 huhtikuun 15. päivän päiväkirjamerkinnässään Klinge lausuu käsityksensä eroavan pääministeri Jyrki Kataisen näkemyksestä Suomen liittymiseksi NATOon. Kataisen painottaessa, ettei Suomen liittyminen Natoon olisi ketään, ei Venäjää vastaan, Klinge vastaa, että niin kauan kuin Venäjä ”asiallisesti ja julkisesti pitää NATOa viholllisenaan, ei riitä, että täällä vakuutellaan rauhantahtoa”.

”Ei ole rauhantahtoa, jos ei ole luottamusta, NATO ja Venäjä eivät luota toisiinsa. NATOn tuominen tänne on siis Venäjän vastaista politiikkaa.” Klinge huipentaa argumentointinsa: ”Venäjä arvioi itse, onko NATO sille vaarallinen. Toistaiseksi venäläiset eivät ole tulleet kysymään suomalaisten politiikkojen mieltä asiasta…”.

Klingen päiväkirjamerkinnöissä vuosina 2013 ja 2014 on uskonto mainittu eri yhteyksissä. Vuoden 2014 helmikuun 5. päivän merkintä matkalta Martti Häikiön kanssa Valko-Venäjän läpi Kiovaan kuuntelemaan tohtori Hellenbergin esitelmää Ukrainan tilanteesta Klinge sanoi heti saaneensa luennoitsijalta vastakaikua kysymykseensä uskonnosta, ”asiasta josta lehdistön ja television Ukrainan-raportointi ei ole sanonut sanaakaan”. Klinge sanoo Hellenbergin heti vastanneen, että asia on erittäin keskeinen, kumousaukiolla on joka päivä jumalanpalveluksia, ilmeisesti sekä ortodoksien että katolisten unitaattien. ”Ukrainan ortodoksitkin ovat hajaantuneet Moskovan patriarkan alaisiin ja niihin, jotka hyväksyvät aivan uuden Kiovan patriarkaatin.”

Kyseisen päivän 4.2.2014 päiväkirjamerkintään sisältyy ennakointi ”Heikki Talvitie ja muut korostivat, että Venäjä ei tee mitään ennen Sotshin talviolympialaisten alkua, ja jotkut arvelevat näitä kisoja koko oppositioliikkeen alkuun saattajaksi”.

Kuluvan vuoden 2014 helmikuun 18. päivän merkinnässään Klinge valittelee Ukrainan mellakointien aiheuttamia konflikteja ja kuolonuhreja. ”Samalla tuntuu siltä kuin ainakin EU:n piirissä ajateltaisiin taas hyvin kaavamaisesti, tuntematta historiaa ja uskonnollisia rajoja.”

Klinge kertaa historiaa, joka sekä valtiollisena että kirkollisena tulisi tiedotusvälineissä tuntea. Bysantin ja Rooman raja kulkee Ukrainan halki. ”Ukrainan jakaminen liittovaltioksi olisi kuitenkin vaikeaa: ainakin pitäisi enimmältään venäjänkielisestä pääkaupungista tehdä belgialaiseen tapaan yhteinen.”

Suomen ja länsimaiden kannanottojen, median ja virallistenkin, Klinge näkee olevan puolueellisia, russofobisia. Ukrainalaisten uskonnollisuudesta hän mainitsee Kiovasta esimerkkinä yhteisneuvottelun, jossa kaikki osallistujat tekivät ristinmerkin. ”Se yhdistää uniaatteja, Moskovan patriarkaatin ortodokseja ja epävirallisen Kiovan patriarkaatin ortodokseja.

Klingen mittava historiallinen pääoma sisältää oivallisia esimerkkejä henkilötasolla. Yhdysvallat varautui Neuvostoliiton johtajan, SNTL:n ministerineuvoston puheenjohtajan Nikita S. Hrustsevin matkaan Yhdysvaltoihin syyskuussa 1959 asianmukaisin vartioinnein. Varotoimet alkoivat kuitenkin ärsyttää Neuvostoliiton päämiestä ja lopulta hän ”räjähti”, mikä ”vapaa maa” tämä muka on, jossa häntä estetään tapaamasta kansaa, puristamasta tavallisten ihmisten kättä, hyväilemästä lapsia, avaamasta ikkunoita kuten Klinge luettelee.

Eräässä amerikkalaisen ihmisen kohtaamisessa kalifornialainen liikemies otti vapauden opettaa Neuvostoliiton päämiehelle, mitä ”vapaa maailma” on: hän oli aivan köyhästä immigranttipojasta ylennyt suurfirman pääjohtajaksi. Klinge kertoo Hrustsevin kuunnelleen ja onnitelleen miestä, mutta sitten jatkaneen kertomalla miten hän oli vielä paljon vaatimattomammista oloista päässyt suurvallan johtajaksi.

Nikita Hrustsev syntyi Venäjällä 1894, mutta lapsuudesta saakka varttui Ukrainassa. Hän kuoli 1971 sydänkohtaukseen.

Klinge palaa päiväkirjansa eri päiväyksissä ja eri valtioiden ulkopoliittisissa linjauksissa uskontoon. Hän ei jätä mainitsematta, että myös Etelä-Afrikan valkoinen väestö oli kalvinistista, samoin Hollannin ja Ranskan hugenotit. Klinge arvioi, ettei kalvinismin uskonnon keskeisenä osana ole yleinen toisten ymmärtämisen ja anteeksiantamisen sanoma. Amerikassa vallitsee kalvinistinen traditio, Venäjällä ortodoksinen, hän muistuttaa.

Sanoopa Klinge mielipiteensä kirkkoasustakin joulukuun 5. päivän 2013 huomioissaan. ”ETLA oli jälleen kutsunut meidät Vanhaan Kirkkoon hienoon joulukonserttiin, juniorijouset soittivat, kaksi solistia, urkunumeroita – ei puheita eikä virsiä tai muuta yhteislaulua. Kaunista tilaisuutta häiritsi – kirkkoon saapuneiden! – monien yhteiskunnallisten vaikuttajien ja miljonäärien korostetun rahvaanomainen pukeutuminen, eihän kirkkoon tulla suoraan lannanajosta tai muista sinänsä välttämättömistä puuhista. Mitä nämä superrikkaat ja teollisuusliittojen pomot haluavat tällä ylimielisyydellään viestittää? Ettäkö että heillä on ’kanttia’ asettua kaiken yläpuolelle, olla välittämättä Herran huoneen ja kauniin musiikin arvosta ja sanomasta, kun on niin paljon rahaa?

Osiossaan ”Barokki” Heinolan barokkinäyttelyä ja Helsingin barokkiorkesteria varten 28.4. 2014 Klinge päätyy kirkkojen ja jumalanpalvelusten 1600-luvun barokkiajan oratorioiden rinnakkaiseen juonteeseen. Omaksi suureksi virtaukseksi näytti alkaneen kehittyä askeesin, köyhyyden, ankaruuden, eristäytymisen, hiljaisuuden ja mietiskelyn kulttuuri. Katolisen askeesin, jansenismin, aikana protestanttisella puolella kehittyi dogmaattinen ortodoksia, puhdasoppisuus. Klingen mukaan kalvinismin maailmassa, esimerkiksi Rembrandtin tuotannossa Vanhan Testamentin sanomalla oli keskeinen merkitys. ”Uskonsuunnan ankaruus ja suorastaan kulttuurinen saituus tuli vaikuttamaan kalvinismin ja puritanismin maailmassa, Sveitsissä, Hollanissa, Skotlannissa ja Yhdysvalloissa.”

Klingen kritiikki uskonnon huomiotta jättämiseen koskee nykyistä mediaa erityisesti sekä Venäjän ja Ukrainan asian ratkaisuyrityksiä. Mutta siinä Klinge ainakin kalvinismin kritiikissään menee liian pitkälle, että hän näkee Keski-Euroopassa virinneen uskonnollisen liikehdinnän olevan samaa, mikä Suomessa tunnetaan pietisminä. Klinge nimittää ”meillekin” pietismin levinneen lahkojen ja hurmosliikkeiden muodossa. Klingen tieto ei pidä paikkaansa. Pietismissä oli korostuksia, myös radikaalipietismiin päin, mutta yleisesti ottaen se oli kirkollista ja maltillista sisältäen speneriläisyyttä, franckelaisuutta ja Suomessa kartanopietisminä tunnettuna herätysliikkeenä. Pietismin rinnalla kulki uskonvanhurskautta korostava herrnhutilaisuus, joka tuli Suomeen jo 1700-luvun alussa, mutta erityisesti valtasi Ruotsin etelästä pohjoiseen.

Klingen Suomen kirkkohistorian vähäinen tunteminen on johtanut hänet eräässä aikaisemmassa päiväkirjassaan nimittämään lestadiolaisuutta kalvinismiksi, mitä perusluterilainen herätysliike ei ole. YleRadio 1:n Aristoteleen kantapää-ohjelmaa jäljitellen professori Klingelle määrättäköön kotiläksyksi tutustuminen kaikkeen siihen tutkimukseen ja kirjallisuuteen, mitä rovasti Lars Levi Laestadiuksesta on kirjoitettu lukuun ottamatta Lapin yliopistolle tutkimuksen tehneen Jan Hanskan rovasti Laestadiuksen pastoraalitutkimuksen analysointi, jossa on käytetty työkaluna Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin kristillisen oikeiston hurmossaarnojen kaavoja.

Reaganin ja Laestadiuksen persoonat ja saarnat ovat eri maailmoista. Laestadius (1800 – 1861) oli suuri hengen mies verrattavissa venäläiseen kirjailijaan Fjodor Dostojevskiin (1821 – 1881), jonka aikalainen hän oli. Aidon ihmisyyden tutkijoita molemmat. Ruotsin luterilaisen kirkon pappi rovasti Laestadius ei ollut amerikkalainen lahkolaissaarnaaja.

Tutustuttaan Laestadiuksesta tehtyihin tutkimuksiin (uusinta mm. rovasti, FT Seppo Lohen tutkimukset, vähän aikaisempaa Helsingin yliopiston kirkkohistorian professorin Jouko Talosen tutkimukset) professori Klinge voisi ottaa käteensä Laestadiuksen uskonnonfilosofisen ja –psykologisen laajan tutkimuksen ”Hulluinhuonelainen”.

Professori Matti Klinge historioitsijana on erityisen selkeästi ottanut kantaa Juhani Suomen presidentti Urho Kekkonen- ja Marsalkka Mannerheim-tutkimuksiin. Kesäkuun alussa 1944 tapahtuneesta Kannaksen yllätyshyökkäyksestä Klingellä on teoria, jonka hän sanoo olleen vain Paavo Haavikolla. Klinge teoretisoi, ettei Mannerheimillä ollut muuta keinoa saada armeijaa perääntymään ja kansaa suostumaan menetyksiin kuin sallia raskas tappio. Tämä tarkoittaa siis sitä, että Mannerheim olisi tiennyt Neuvostoliiton hyökkäysvalmisteluista, mutta taktisista syistä hän piti ajatuksensa salassa kaikilta muilta. Teoria on täysin toinen kuin mitä sermones.fi on tuonut esille esimerkiksi artikkelissaan 9.6.2014

http://www.sermones.fi/2014/06/paivakirjastani-5/

Klingen teoretisointi poikkeaa myös siitä, mitä Mikkelin Päämajassa kolme vuotta työskennellyt jalkaväenkenraali, saksalainen yhteysupseeri Waldemar Erfurth (1879 – 1971) kirjassaan ”Sotapäiväkirja vuodelta 1944” (WSOY 1954) kirjoittaa kesäkuun 11. päivänä 1944. ”Marsalkalle nousi häpeänpuna poskille tämän suomalaisen rykmentin menettelyn johdosta.”

Erfurth kirjoittaa kyseisen päivän päiväkirjamerkinnässään kenraali Heinrichsin kertomana, että venäläisten läpimurtoa oli edeltänyt niin valtava rumputuli, etteivät suomalaiset olleet milloinkaan sellaista ennen kokeneet. Samanaikaisesti oli 600 – 1000 lentokonetta jatkuvasti matalalla lentäen ahdistanut läpimurtoalueelle johtavia teitä, minkä johdosta kaikki liikenne keskeytyi. Heinrichs myönsi Viljasen rykmentin joutuneen ankaran kauhun valtaan rumputuleen tottumaton kun oli. Rykmentin rippeet kerättiin etäällä selustassa taemman aseman tasalle mutta se on vieläkin täysin taistelukyvytön. Marsalkalle nousi häpeänpuna poskille tämän suomalaisen rykmentin menettelyn johdosta. Tappiot arvioidaan toistaiseksi melkoisen vähäisiksi. Mutta 10. Divisioonan tykistön pääosa on menetetty. Tämä taisteluvaihe on tullut suomalaisille täydellisenä yllätyksenä ja on herättänyt Päämajassa suurta hämminkiä.

Edellä suora lainaus Erfurthin sotapäiväkirjasta. Lainauksen jälkeen teksti jatkuu seuraavassa kappaleessa: Marsalkan aikomuksena oli nyt yrittää tukkia läpimurtoaukko; kenties yritetään asemia parantaakin paikallisin hyökkäyksin. Mutta vanhan pääpuolustuslinjan takaisinvaltaamisesta hän ei tahdo nyt puhua. Täytyy sitä paitsi odottaa tilanteen kehittymistä siksi, kunnes kaikki voimat on koottu paikalle.

Klinge torjuu omassa päiväkirjassaan ”Pinaatti ja Saint-Simon. Päiväkirjastani 2013 – 2014” kaikki marsalkka Mannerheimiin kohdistuneet arvostelut. Jo se, että Mannerheim oli kaartinupseeri, selittää sen, että Mannerheim oli sisäisesti aivan muuta kuin arkisilla mittapuilla mitattuna luulisi. Historioitsija Juhani Suomesta Klinge sanoo, ettei hän tule ajatelleeksi sellaisia käsitteitä kuin velvollisuus ja velvollisuudentunto. ”Hän ei tunnusta tai luultavasti ollenkaan välitä tuntea aristokratian tai upseerin eetosta, moraalisia ihanteita ja traditioita. Ylevä on hänelle pejoritiivinen sana. Hän ei myöskään tunne tai myönnä Mannerheimille ja hyvin suurelle osalle Mannerheimin ikäluokkaa tunnusomaista monarkkistista ajattelua – olihan lähes kokonaan monarkkisesta Euroopasta vain kolmattakymmentä vuotta. Suomi ei, niin kuin ei myöskään esimerkiksi Jörn Donner, ymmärrä mitä merkitsi olla kaartinupseeri.

(pejoratiivinen, halventava, väheksyvä)

Marsalkka Mannerheimin substanssista saanee todellista tietoa Helsingin kirjamessuillakin syksyllä esitellystä kirjasta Chevalier-kaarti.

Klingen päiväkirjasta ilmenee 23. joulukuuta 2013 kirjattuna presidentti Sauli Niinistön mielikirjailijaksi Gogol, teokset Kuolleet sielut ja Reviisori. Klinge tietää, että Gogol oli myös presidentti Paasikiven mielikirjailija.

Presidenttien lempikirjailija ei heitä kauas Dostojevskista, sillä Dostojevski kirjoitti siitä, minkä Gogol oli aloittanut.

Matti Klinge, Pinaatti ja Saint-Simon. Päiväkirjastani 2013 – 2014. Siltala 2014.