Päiväkirjastani 2.12.2014
Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski (1821 – 1881) sanoo tyrannista, että hänessä on tuhoutunut ihminen ja kansalainen ainiaaksi. Paluu ihmisarvoon, katumukseen ja uudestisyntymiseen käy hänelle melkein mahdottomaksi.
Dostojevski on myös sitä mieltä, että parhainkin ihminen voi tottumuksen voimasta raaistua ja tylsistyä aivan petoeläimen asteelle. ”Veri ja valta juovuttaa; raakuus ja tapainturmelus kehittyvät yhä pitemmälle, järki ja tunne hyväksyy lopulta tyranniuden ja mitä luonnottomimmat ilmiöt tuntuvat mieluisilta.”
Dostojevski oli vankilaan tuomittuna Siperiassa vuosina 1849 – 1854. Sepän takomat ja niittaamat kahleet jaloissa Dostojevski suoritti työrangaistustaan satojen muiden vankien kanssa. Vuosina 1860 – 1861 kirjoittamassaan romaanissa ”Muistelmia kuolleesta talosta” Dostojevski kertoo epäsuorasti omista kokemuksistaan siperialaisessa vankileirissä.
Seuraavassa lainaus Dostojevskin vankileirimuistelmista. Henkilökohtaisesti hän kohtasi ruoskittuja ja hakattuja vankeja ollessaan itse sairaalassa. Hän näki ja kuuli vankien tuskan, sillä rangaistuja vankeja tuotiin toipumaan samaan sairaalahuoneeseen, jossa hän itse oli.
”Muistan myös tehneeni erään kummallisen huomion, jonka todenperäisyyttä en tosin takaa, mutta jota vankien antamien todistusten yhtäpitävyys voimakkaasti tukee: raipat, jos niitä annetaan paljon kerrallaan, ovat meillä käytetyistä rangaistustavoista kaikkein raskaimmat kestää. Tämä tuntui ensi näkemältä järjettömältä ja mahdottomalta. Mutta kuitenkin viisisataa, jopa neljäsataa raipaniskua voi viedä hengen ihmiseltä ja yli viisisataa tappaa varmasti. Tuhat raipaniskua lopettaa kerralla kaikkein voimakasrakenteisimmankin ihmisen. Sen sijaan viisisataa kepiniskua voi kestää kuka tahansa pelkäämättä henkensä menetystä. Tuhat kepiniskua voi kestää vaaratta, vaikka ei olisikaan erityisen voimakasrakenteinen. Ei edes kaksituhatta kepiniskua pysty ottamaan hengiltä kohtalaisen voimakasta ja terverakenteista miestä. Kaikki vangit sanoivat, että raipat ovat pahempia kuin kepit. ’Raipat iskevät makeammin, tuska on suurempi’, vangit sanoivat. Tietenkin raipat ovat tuskallisempia kuin kepiniskut. Ne ärsyttävät voimakkaammin, käyvät pahemmin hermoihin, kiihottavat rajattomasti, vapisuttavat aivan mahdottomasti. En tiedä miten on nykyisin, mutta ei ole kovin pitkää aikaa siitä, kun oli vielä sellaisia gentlemanneja, joille mahdollisuus pieksää uhriaan tuotti samanlaista nautintoa kuin se tuotti aikoinaan markiisi de Sadelle ja de Brinvilliers’lle. Luulen, että tässä tunteessa on jotakin, joka saa noiden gentlemannien sydämen jähmettymään samalla kertaa hivelevästi ja kipeästi. On ihmisiä, jotka himokkainen kuin tiikerit nuolaisevat verta. Se joka kerran on nuolaissut tätä valtaa, tätä rajatonta herruutta itsensä kaltaisen ihmisen ruumiin, veren ja sielun yli, ihmisen, joka on luotu Kristuksen lain mukaan hänen veljekseen; se joka on maistanut valtaa ja täydellistä mahdollisuutta alentaa toista olentoa, joka kantaa Jumalan kuvaa itsessään, ei enää voi vapaasti hallita omia tunteitakaan. Tyrannius on tottumusta, sillä on kyky kehittyä, se kehittyy ja lopulta muuttuu sairaudeksi. Olen varma siitä, että parhainkin ihminen voi tottumuksen voimasta raaistua ja tylsistyä aivan petoeläimen asteelle. Veri ja valta juovuttaa; raakuus ja tapainturmelus kehittyvät yhä pitemmälle, järki ja tunne hyväksyy lopulta tyranniuden ja mitä luonnottomimmat ilmiöt tuntuvat mieluisilta. Tyrannissa tuhoutuvat ainiaaksi ihminen ja kansalainen, paluu ihmisarvoon, katumukseen ja uudestisyntymiseen käy hänelle melkein mahdottomaksi. Esimerkki tällaisen omavaltaisuuden mahdollisuudesta leviää tarttuvasti koko yhteiskuntaan – tällainen valta on viekoittelevaa. Yhteiskunta, joka suhtautuu välinpitämättömästi tähän ilmiöön, on jo saanut tartunnan perustukseensa. Sanalla sanoen, ruumiillisen rangaistuksen oikeutus, joka on annettu yhdelle toisten yli, on yhteiskunnan pahimpia mätäpaiseita, se on kaikkein tehokkaine keino hävittää siitä pieninkin hyveen itu, jokainen kansan sivistämisen yritys, se on suorin tie yhteiskunnan ehdottomaan ja väistämättömään rappeutumiseen.” Fedor Dostojevski, Muistelmia kuolleesta talosta. Suomentanut Lea Pyykkö. Karisto Oy 2008. Lainaus on teoksen sivuilta 303 – 305.
Pentti Haanpään vuonna 1928 ilmestynyt asevelvollisuuskokemuksia sisältävä kirja ”Kenttä ja kasarmi. Kertomuksia tasavallan armeijasta” oli aikanaan kohu teos. Oli arviointi, jossa Haanpään kirja nähtiin taiteena (Huugo Jalkanen). Oli arviointi, jossa Haanpään teosta pidettiin aiheellisena sotaväessä ilmenneiden epäkohtien korjaamiseksi (V. A. Koskenniemi). Kiihtyneissä arvioinneissa Haanpää nähtiin armeijan vastaisena ja Haanpää itse marxilaisena. Kirjan arviointeja puolesta ja vastaan oli eri julkaisuissa. Anssi Sinnemäki on lukenut aikalaisarviot ja julkaissut oman arvionsa ja analyysinsa niistä nimellä ”Sota Kentästä ja kasarmista” (Paasilinna 2014).
Sinnemäen teoksen arvioinnissaan Kari Sallamaa Kalevan artikkelissa (1.12.2014) toistaa myös lääkintäkapteeni H.G.Haahden arvion Haanpään teoksesta. Sallamaa pitää Haahden tekstiä Sinnemäen kirjan löytönä. Sitä se onkin. Teksti on Haahden väitöskirjasta ”Armeija terveydellisenä tekijänä yhteiskunnassa” (1928).
Sotilaslääkäri, lääkintakapteeni Haahti osoittaa väitöskirjassaan tilastotieteellisesti, että asevelvollisten kuolleisuus oli Suomessa suurempaa kuin missään muualla, josta tilastoaineistoa oli saatavissa.
”Ja nämä olivat läpäisseet kutsunnat, joissa kustakin vuosiluokasta karsittiin 40 prosenttia. Tuberkuloosi ja aliravitsemus olivat pääasialliset raakkaussyyt. Sotaväessä kuoltiin vilustumissairauksiin, tapaturmiin, simputukseen ja itsemurhiin.”
Kari Sallamaa, Kynällä sotaväen kriisiä päin. Pentti Haanpään romaani ja H.G.Haahden väitöskirja paljastivat armeijan sairauden. Kaleva 1.12.2014.
Seuraavassa lainaus sermones.fi:n artikkelista ”Sivistystietoinen paikkakunta on myös historiatietoinen” (17.6. 2008):
”…Yrjö Jääskelä sanoo kirjassaan ”Henkipattona Suomessa”, että sen jälkeen kun Raaheen tuotiin vankeja Tampereelta, ruoka huononi entisestään. Päiväksi annettiin vain parin sormen levyinen ohut leipäkipene, joka sekin oli usein jotain pellavansiementä. Keitossa, joka saatiin kerran päivässä, oli yleensä vain muutama sillin ruoto tai vanha kesäinen särki.
Jääskelä kertoo Tampereelta tuotujen vankien syöneen nälissään, mitä ikinä löysivät. He kaivoivat käymälän ulosteiden seasta kalojen perkausjätteet, vetivät kuran sormien lävitse ja söivät suolet. He söivät myös puista käpyjä ja maasta pilkottavat ruohon oraat.Jääskelän tietojen mukaan Raahen leirillä kuoli vankeja 10. 4. – 4. 6. 1918 välisenä aikana yhteensä 163.
Enimmillään Raahen punavankileirillä oli 772 vankia. Kesäkuun 7. päivän 1918 jälkeen heitä oli 129.Jääskelän antamien tietojen mukaan Raahesta lähetettiin Tammisaareen ensimmäinen yli 400 vangin erä 6. tai 7. kesäkuuta 1918 ja toinen noin 70 vangin erä – johon Jääskeläinenkin kuului – heinäkuun alussa samana vuonna.
Jääskeläinen kertoo Raahen leirillä haudatun joukkohautaan myös yhden elävän vangin.
Rangaistuksena Raahen leirillä käytettiin seisottamista päivä tynnyrin päällä koulun pihalla. Sillin varastanut joutui seisomaan silli poikittain suussa ja puukon varastanut puukko hampaissa.
Tynnyrin päällä seisotettiin pääasiassa Tampereelta tuotuja, jotka rangaistuksen jälkeen järkiään kuolivat, Jääskeläinen kertoo.
Jääskeläinen kuvaa myös, miten porvari- ja kauppakoulun saunalla kidutettiin vankia.
Vanki komennettiin saunan eteisen lavitsalle vatsalleen ja neljä muuta vankia pitämän häntä jaloista ja käsistä. Yhden vangeista piti toimia piiskurina. Makaavaa piti hakata sormen vahvuisilla noin 80 cm:n mittaisilla tuoreilla puukepeillä kahden johtajan valvoessa toimitusta. Ellei piiskaava vanki lyönyt riittävän lujaa, häntä uhkasi joutuminen itsekin lavitsalle.
Jääskeläinen kertoo ensimmäinen nälästä heikon piiskaajan väsyneen, ja uupuneen tilalle komennettiin toinen vanki. Näin jatkettiin, kunnes nälästä pöhöttyneen pieksettävän miehen selkänahka oli riekaleina. Pian rääkkäyksen jälkeen pieksetty mies kuoli laverilleen – ritsilleen – koulutalon saliin
Raahen Porvari- ja kauppakoulu oli punaisten vankileirinä vuoden 1918 kevättalvesta saman vuoden syksyyn.”
Sermones.fi on saanut Raahen punavankileiriä koskevan kommentin, jossa mainitaan mm.
”… tuon elävän hautaamisen olen myös kuullut, silloinen Saariahon kenkäkauppias puhui asiasta isälleni, oli ollut pikkupoikana katsomassa kun teloitettuja oli haudattu yhteishautaan, osa oli kuulemma ollut hengissä vielä lapioidessa. Ampuminen olisi tapahtunut vanhassa kaupungin makasiinissa (jossa nyt museon tilat) tai sen seinää vasten. Virallinen historiankirjoitus kylläkin kieltää tapahtuneen.”