Luokkaretken itsekin tehnyt Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe on tehnyt luokkaretkeilyn historiakirjan ”Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus” (Kirjapaja 2014).

Kolben ”Yläluokka” on johdatus myös olemisen sietämättömään keveyteen. Näkymättömän sanoittamiseen kykenevä Kolbe puhuu Suomesta myös piiloluokkayhteiskuntana jolloin itsekullekin mahdollistuu itsensä sijoittaminen johonkin kulttuurikehään, nimittäköön sitä nyt vaikka luokaksi.

Kolbe edustaa isänsä puolelta venäläistä yläluokkaa ja äitinsä puolelta suomalaista torppariyhteiskuntaa kuten hän itse kirjassaan luonnehtii. Ratkaiseva sysäys hänen omalle identiteetilleen muodostui yliopisto-opinnosta. ”Sain ammatin (tutkija) ja heimon (sivistyneistö, lukeneisto) ja neljännen perheen (Suomen ruotsinkielisen).” Hän avioitui Suomen ruotsinkielisen kanssa.

Kolbe kuvaa peittelemättä identiteettinsä saavuttamisen portaat. ”Oppisääty on kaltaiselleni siunauksellinen viiteryhmä. Se tarjoaa yleviä esikuvia ja suodattaa eritaustaiset ihmiset akateemiseksi sivistyneistöksi tai lukeneistoksi. Yliopisto on työpaikkani ja identiteettini, samalla kertaa. Alma Materista käsin olen saanut tarkkailla lähintä elämänpiiriäni, kaupunkia, tutkijana, kansalaisena ja järjestövaikuttajana. Olen oppinut, että rouhevankin julkisivun taakse kätkeytyy lukuisia inhimillisiä kohtaloita, monia kertomuksia, tunteita ja tuntemuksia.”

Kolbe aloittaa tutkimuksensa yläluokasta. ”Yläluokka pysyy ja eliitit uusiutuvat. On aika tarttua härkää sarvista ja katsoa luokkia silmiin. Olen viettänyt rutkasti aikaa edesmenneen helsinkiläisen, suomalaisen ja eurooppalaisen porvariston ja yliopistoeliitin parissa, katsellut sisään kaupungintaloihin ja esikaupunkihuviloihin, kartanoihin ja suuriin hotelleihin, akatemiasaleihin ja osakuntien juhlatiloihin. Olen kokenut yhtä ja toista uusista ja vanhoista eliiteistä, tieteen ja tiedon vallankäyttäjistä ja yhteiskunnan mahtimiehistä. Jokainen kokemus on raottanut todellisuuden monikerroksisuutta. Siksi ja siitä huolimatta katson ylpeydellä tohtorinhattuani kaapin päällä. En vapaudu nykyroolistani eliittihautomon eli yliopiston opettajana. Seminaarieni ja luentojeni kautta suomalaiseen yhteiskuntaan on siirtynyt koko joukko lahjakkaita maistereita ja tohtoreita, joille on tähdentänyt ’sivistyneistön roolia’. Opintie edustaa vapautta, mutta oppineisuus merkitsee vastuuta ja velvollisuuksia itseä ja yhteiskuntaa kohtaan.”

Identiteettinsä löytänyttä Helsingin yliopiston Euroopan historian professoria kuitenkin hirvittää kun hän tammikuussa 2014 on astumassa Helsingin Ritarihuoneelle avaamaan näyttelyä aateliston merkityksestä Suomen historiassa. ”Ulko-ovella torpparimummin perintö saa jalat heikoiksi, yhtäkkiä.”

Kolbe sanoo kuitenkin selviytyneensä hienosti aatelin talon vaativasta sisäänkäynnistä, raskaista ovista ja purppuranpunaisen maton peittämästä portaikosta. ”Hiivin vapisematta ohi rautaporttien, Kustaa II Adolfin pystin ja R. W. Ekmanin hienon maalauksen, joka koko seinän korkuisena kuvaa vuoden 1863 valtiopäivien avajaisjuhlaa. Käännös oikealle … Nyt hiki nousee kämmenpohjiin. Kutsuvieraat ja persoonalliset näyttelyesineet lomittuvat salissa. ”Tuossa seisoo tunnettu aatelinen asianajaja. Tuolla näyttelijä, ja tuolla kokoontuvat kartanonomistajat. Keskellä ovat kauniit ja tyylikkäät liike-elämän aateliset. Tunnen lähes ensimmäistä kertaa elämässäni jonkinmoisen luokkakokemuksen, ja se kumpuaa toden totta syvältä. Suomen historia muuttuu nyt näkyväksi, ja sen edessä minä, luokkaretkeläinen ja oppinut yliopistonousukas menen hiljaiseksi…. Päähäni puskee koko kansallinen historia. Vanha yläluokka on tässä. Se on ehkä köyhtynyttä, asemansa menettänyttä ja marginalisoitunutta, mutta yhtä kaikki: se on yhä olemassa.”

Kolbe on kirjannut teokseensa ”Yläluokka” lukemattomia luokkakokemuksia niin vanhaa kuin uutta eliittiä, keskiluokkaisuutta, tavallista suomalaisuutta, sosioteetteja laidasta laitaan. Kolben kuvauksista ei erotu yhtä tai nimettyä yläluokkaa, sitä on kasvanut eri taustoista. Yhdistäviksi tekijöiksi hän nimeää koulutusväylät ja sosiaalisen pääoman silloinkin kun luokkaretkeläinen tulee maalta ja maaseutuoloista. Aateliset ja maataloustilailliset vertautuvat keskenään ominaisuuksiensa perusteella. Kirkon papistosta Suomeen on versonut virka-, ammatti- ja kulttuurivaikuttajia.

Historian kerrokset tunteva Yläluokka-tutkija kertoo kokemuksistaan Helsingin ruotsalaisella klubilla. ”Istun hyvin tärkättynä ja edustushymy kasvoillani Helsingin Kruunuhaassa Svenska Klubbenilla – on alkamassa klubin herrojen sakettilounas ja siihen kuuluva esitykseni Helsingin historiasta. Paikalla on noin viitisenkymmentä hyvin pukeutunutta herrasmiestä. Tunnelma on leppeän miellyttävä ja naisvierasta kohtaan huomaavainen. Kevyt ja täyteläinen puheensorina täyttää ilman. Tunnistan monia ruotsinkielisiä vaikuttajayksilöitä: ikkunan edessä on nouseva poliitikko, tuossa seisovat kamarineuvokset, tilanomistaja ja hallitusneuvos. Heidän takanaan on maisteri, toimitusjohtaja, lisensiaatti ja lakimies… muutama vieras Tampereen klubimaailmasta. Seremoniamestari ohjailee vieraita oikeille paikoille. Ollaan pääkaupungin porvariston vanhimmassa tilassa: ruotsalaisessa tilassa….Tunnen siirtyväni ajassa yksitoista vuosikymmentä taaksepäin. Eikä tuo tunne ole paha. Historioitsijan ammattitauti.”

Mutta sitten eliittiä ja yläluokka, joka ei ole aatelia eikä Helsingin tai Suomen ruotsinkielistä porvaristoa. Hän on opetusministeriön kansliapäällikkö emeritus, ministeri Jaakko Numminen (1928), jonka Kolbe kuitenkin näkee eliittinä, eteläpohjalaisen heimon eliittiedustajana. ”Hänessä on sitä ’sivistyneistön roolia’ ja virkamiesyläluokkaa, jonka johdolla Suomea rakennettiin sotien jälkeen.”

Nummisen Sipoon kodissa on noin 600 hyllymetrin kirjasto ja valtava lehtileikekokoelma. Kotirakennus on Lapualta peräisin oleva kaksifooninkinen pohjalaistalo. Kokonaisuuteen kuuluvat luttirati, luhtalato, puutarhamaja ja kaarisilta, vanhojen piirustusten mukaan rakennettuina. Perityt tai itse hankitut talonpoikaishuonekalut astiakaapista luodinreikäiseen keinutuoliin ovat niille kuuluvilla kunniapaikoilla, kuvaa itsekin Nummisen tavoin poliittisiin vaikuttajiin kuuluva Kolbe.

Numminen kirvoittaa vuonna 1957 syntyneen Kolben muistelemaan kasvamistaan aikuiseksi maailmassa, ”jossa valtion vahvat ja karismaattiset virkamiehet pitivät julkisuutta käsissään ja samalla valvoivat yleisen hyvän toteutumista”. ”Suomessa on ollut, niin pitkälle kuin muisti kantaa, Nummisen kaltaisia virkamiehiä, joiden sanaa on tapana kuunnella, kun he astuvat julkisuuteen.”

Kolben kuvaamien eliittien ja yläluokkien rinnalle voisi yrittää sovittaa äskeistä itsenäisyyspäivämme valtiollista juhlaa Linnan itsenäisyysjuhlaa 6.12.2014. Linnan juhlaan tuli Mariankadun puolelta presidentti Sauli Niinistöä ja rouva Haukiota kädestä tervehtien myös suomalainen näytösjulkisuus, jonka arvioinnista Kolbella on kirjassaan saksalaisen sosiologin Jürgen Habermasin näkemys. Näytösjulkisuus jää kauaksi Habermasin hahmottelemasta demokraattisen julkisuuden ihanteista. ”Sen mukaan julkisuus ei ole eliitin tai ’julkkisten’ näyttäytymistä vaan tasa-arvoisten kansalaisten julkista järjenkäyttöä, kriittistä arviointia, harkintaa. Parhaiten perustellun näkemyksen pitäisi voittaa,…”

Mariankadun puolelta linnanjuhliin saapuneita näytösjulkkiksia ei voi edes verrata ministeri Nummisen vertaisiin sivistyksen jättiläisiin. Kuitenkin eliitin määritelmän mukaan hekin ovat eliittiä joskin omissa ympyröissään. Näytösjulkkisten käytös- ja elämistavat voivat tavoitella vanhojen yläluokkien elämäntapaa makuinen ja valintoineen, mutta se on vain jäljittelyä.

Suomalainen yhteiskunta on tarjonnut koulutusväylillään ja yhteiskunnallisilla muutostrendeillään mahdollisuuksia luokkaretkiin ”alemmista” yhteiskuntakerroksista ylempiin ja alempiinkin on menty.

Kolben ”Yläluokka” teoksessa toistuu luokkaretken ylöspäin vievänä väylänä koulutus. Kolbe korostaa, että luokka ei edelleenkään ole vain taloudellinen tekijä, vaan siihen liittyvät status, vaikutusvalta ja valta. Luokkatausta ilmenee harrastuksissa, kuluttamisessa ja makumaailmassa. Se on tapoja, tilanteiden hallintaa ja käyttäytymistä. ”Todellinen yläluokkaisuus ei olekaan vain rahan vaan turvallisen koti- ja kasvuympäristön perinteiden ja arvostusten tuottamaa.”

Todellinen jysäys virinneelle luokkakeskustelulle oli mielenosoittajien ”Luokkaretki lähiöst linnaan” presidentti Niinistön linnanjuhlien aikaan.

Virikettä suomalaiseen luokkakeskusteluun antanevat myös kuvat Suomen itsenäisyysjuhlallisuuksien osanottajista verrattuna vähän myöhemmin Ruotsin kuninkaallisen Nobel-gaalan osanottajiin ja interiööriin.

Suomen itsenäisyyspäivän juhla, linnan juhla 2014:

http://areena.yle.fi/tv/2525766

http://areena.yle.fi/tv/2525765

Ruotsin kuninkaallinen Nobel-gaala:

http://www.svt.se/nobel/se-program/nobel-2014-prisutdelningen-nobel-2014-prisutdelningen?autostart=true

http://www.svt.se/nobel/har-ar-nobelbankettens-hojdpunkter

http://www.svt.se/nobel/hyllningen-till-sverige-hor-pristagarnas-tacktal-under-nobel-2014

http://www.svt.se/nobel/se-program/nobel-2014-prisutdelningen-nobel-2014-prisutdelningen?autostart=true
Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Kirjapaja 2014.