Päiväkirjastani 10.10.2014
Voi, voi, voi! Voi, voi, voi! Voi, voi, voi!
Jokaisesta ihmisestä löytyy hänen oma kellariloukkonsa. Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski (1821 – 1881) on aidon ihmisyyden julistuksissaan – kirjallisessa tuotannossaan – pyrkinyt osoittamaan, ”Jos en uskoisikaan elämään, jos olisinkin pettynyt rakastamaani naiseen, kadottanut uskoni asioiden järjestykseen, jopa vakuuttunut siitä että kaikki päinvastoin onkin järjetöntä, kirottua ja kenties riivattua kaaosta, jos vaikka kaikki inhimillisen pettymyksen kauhut minua koettelisivat – niin siitä huolimatta minä haluan taas elää, ja kun kerran olen osunut tämän maljan ääreen, en riuhtaise itseäni pois ennen kuin olen tyhjentänyt sen kokonaan”.
Dostojevskin aikalainen ruotsalainen luterilaisen kirkon pappi rovasti Lars Levi Laestadius (1800 – 1861) oli yhtä peräänantamaton aikansa ilmiöiden ja tapahtumien, henkisen ja aineellisen ilmapiirin tarkasteluissaan. Häneltä ei jäänyt mikään näkemättä kuten ei jäänyt venäläiseltäkään hengen jättiläiseltä. Hän julisti ihmiskunnan toivoa luterilaiselta pohjalta. Dostojevski ortodoksiselta.
Mitä Dostojevski ja Laestadius olisivat sanoneet ihmisen sisimmästä kellariloukosta seuraavan tiedon äärellä?
Tieto on suora lainaus kuluvana vuonna ilmestyneestä kirjasta Wendy Lower: ”Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä”. Suomentanut Juha Sainio. Atena 2014.
”Sairaanhoitajat olivat se ammattiryhmä, jonka edustajina suurin joukko saksalaisnaisia joutui suoraan osallisiksi sotaan ja natsien kansanmurhaan, koska sairaanhoitajilla oli rotuun perustuvassa, kehittyvässä valtiossa koko joukko perinteisiä mutta myös uusia rooleja: He antoivat tavallisille naisille »rotuhygieniaa» ja perinnöllisiä sairauksia koskevia neuvoja. He osallistuivat mielisairaaloissa mieleltään ja ruumiiltaan vammautuneiden valintaan ja saattoivat nämä uhrit kohti kaasukammioita ja kuolemaa tai antoivat heille kuolettavan pistoksen. Itäisillä alueilla he hoitivat saksalaisia sotilaita ja olivat todistamassa neuvostosotavankien ja juutalaisten riistämistä ja murhaamista. He työskentelivät keskitysleirien sairaaloissa. He lohduttivat saksalaisia SS-poliisimiehiä ja sotilaita, joiden mieltä uhrien ampuminen lähietäisyydeltä oli alkanut kalvaa. He kävivät getoissa tekemässä virallisia terveystarkastuksia, mutta he kävivät niissä myös yksityisesti, uteliaisuudesta tai halutessaan saada jonkin esineen tai jotain palvelua. He seisoivat asemalaitureilla junanvaunuihin teljettyjen, karkotettujen juutalaisten rukoillessa apua. He olivat Euroopan holokaustin ensi käden todistajia, ja jotkut heistä syyllistyivät joukkomurhaan, kun eutanasiaohjelma ulotettiin Saksasta myös Puolaan. Keitä natsihallinnon sairaanhoitajat oikein olivat, ja missä olosuhteissa he lähtivät itään?”
Kirjan päähenkilöitä ovat kolmetoista naista, joiden kotitaustan, koulutuksen, elämänvaiheet ja osuuden natsiSaksan hirmutekoihin Lower kertoo. Teoksen historiatiedon keskellä naiset ovat teoksen “päähenkilöitä”, “todistajia”, rikoskumppaneita” ja “tappajia”.
Lower sanoo Saksan natsihistorian toteutumisesta, että “tämä natsien toteuttamaan kansanmurhaan liittyvä juonne ei olisi ollut mahdollinen ilman saksalaisen, naispuolisen hallintohenkilöstön ja saksalaisten äitien myötävaikutusta”. Esittelemästään esimerkistä Lower toteaa, että Pauline Kneisslerin tapaus on yksi parhaimmin tunnetuista saksalaisista tapauksista, joissa sairaanhoitaja oli myös tappaja”.
Joulukuussa 1939 poliisi oli määrännyt Kneisslerin ilmoittautumaan vuodenvaihteen jälkeen sisäministeriöön. Hänelle annettu osoite oli natsien eutanasiaohjelman päämajan osoite. Führerin kanslian edustaja Werner Blankenburg esitteli asian Kneisslerille ja noin 20 muulle paikalle kutsutulle sairaanhoitajalle. Sairaanhoitajat siirrettiin keskiaikaiseen Grafeneckin linnaan, joka oli noin 70 kilometrin päässä Stuttgartista. Linna oli toiminut kehitysvammaisten hoitolaitoksena. Kneisslerin tehtävänä oli käydä lähiseudun hoitolaitoksissa mukanaan luettelo potilaista, jotka oli päätetty siirtää Grafeneckiin.
Grafeneckiin saapui päivittäin noin 70 potilasta, ja Kneissler oli yksi heitä saattaneista sairaanhoitajista. Grafeneckiin saavuttuaan potilaat majoitettiin parakkeihin, ja kaksi lääkäriä tutki heidät pintapuolisesti. Lääkärit antoivat lausuntonsa tapahtuiko kuolema kaasuttamalla vai ei. ‘Useimmiten potilaat surmattiin vuorokauden sisällä saapumisestaan.’ Vuoden 1940 aikana Grafeneckissä surmattiin 9 839 ihmistä. Kneissler oli todistamassa kaasutuksia.
Lower kertoo, että varsinaisia tappajia naisista tuli sihteereistä ja vaimoista, ei opettajista eikä edes sairaanhoitajista. NatsiSaksan joukot olivat edenneet Itä-Eurooppaan ja valloitettujen alueiden, Ukrainan, Valko-Venäjän jne alueet muodostivat rotuideologian työmaita.
Saksalaisia naiset itse oli jo 1930-luvulla, ennen sodan syttymistä, olleet rotuhygienian kohteina. He myös olivat nähneet näkivaltaisen politiikan merkit jo Saksan kaduilla ja he myös olivat kuulleet Dachaun ja Buchenvaldin kaltaisten leirien terrorismista ja antisemitismi oli jo tuttua. Lower kirjoittaa, että kuitenkin he olivat valmistautumattomia siihen mitä he näkivät ja kokivat ylitettyään Kolmannen valtakunnan rajan ja siirtyessään Ukrainaan, Puolaan, Valko-Venäjälle ja Baltian maihin. Vaikka näitä saksalaisia naisia oli koulutettu ja aivopesty vuosikausia, vaikka he olivat nähneet radikaalin politiikan väkivaltaiset ilmenemismuodot Saksan kaduilla, vaikka he olivat kuulleet Dachaun ja Buchenwaldin kaltaisilla leireillä riehuvasta terrorista ja vaikka he olivat nähneet juutalaisvastaisuutta niin viranomaisten kuin kansalaistenkin teoissa, he eivät sittenkään olleet valmistautuneita siihen, mitä he näkivät ja kokivat ylitettyään Kolmannen valtakunnan rajan ja siirtyessään Ukrainaan, Puolaan, Valko-Venäjälle ja Baltian maihin. “Eikä kukaan olisi pystynyt kuvittelemaan, mitä jotkut heistä tulisivat siellä tekemään.”
Lowerin mukaan joukkomurhissa avustaneiden naisten määrä on paljon suurempi kuin niiden harvojen määrä, jotka yrittivät estää niitä.
Lowerin mukaan tuhannet Gestapon sihteerit olivat omin silmin todistamassa rikoksia ja hallinnollisesti myös avustamassa niiden toteuttamista. Lowerin mukaan pahimpia rikoksiin henkilökohtaisesti syyllistyneitä olivat naiset, jotka osoittivat vihaansa ja valtaansa epävirallisissa yhteyksissä. He olivat itään miehiään seuranneita, natsipuolueen, SS-joukkojen, poliisin ja miehityshallinnon korkea-arvoisten edustajien aviovaimoja.
Media on jo käsitellyt tänä vuonna ilmestyneen Lowerin teoksen yksittäisiä tapauksia, jossa nainen ase kädessä surmasi lapsia tai aikuisia, juutalaisia. Karmeaa on kirjasta lukea naisesta joka pudottaa lapsia parvekkeelta tai surmaa lapsen jaloista kiinni pitäen ja lyöden seinään tai ampumalla lapsia suoraan suuhun.
Kolmannen valtakunnan »eutanasiaohjelman» piiriin palkattiin sen alkuvaiheissa, ennen natsien hyökkäystä Puolaan, naiskätilöitä sekä lääkäreitä että sairaanhoitajia. Nämä ammatti-ihmiset murhasivat kaikkiaan yli 200 000 ihmistä Saksassa, Itävallassa sekä valtakuntaan liitetyillä Puolan ja Tšekin raja-alueilla. Lähes 400 lääketieteellisestä laitoksesta tuli pysyviä murha-asemia, joilla tehtiin rotuselvityksiä, rotuun perustuvia valintoja, raakoja kokeita, jouk- kosterilointeja sekä näännytettiin ihmisiä nälkään ja myrkytettiin heitä. Sisäministeriö vaati natsien Puolan-hyökkäystä edeltäneinä viikkoina lääkäreiltä ja kätilöiltä tietoja vastasyntyneistä vauvoista ja alle kolmevuotiaista lapsista, jotka olivat fyysisesti ja henkisesti vaikeavammaisia. Äitejä painostettiin luovuttamaan »sairaat» lapsensa niin kutsutuille lastenklinikoille, joista tuli käsittely- ja surmakeskuksia. Saksassa ja Itävallassa ehdittiin tappaa jopa 8 000 lasta, ennen kuin ohjelma ulotettiin koskemaan myös aikuisia.
Se siitä sisar, hento valkoisten maailmasta!
Olisiko tarpeellista mainita takavuosiemme Suomen rauhanajan sisar hento valkoiset? Kätilö, jota osa synnyttävistä äideistä osasi välttää ja palasivat synnytyskivuissaan ovelta takaisin nähdessään kuka kätilöistä on työvuorossa. Voi äitiä, joka ei kätilöstä etukäteen tiennyt! Loukattuna ja haavoitettuna hän vielä vuosien päästä aikuisen lapsensa syntymää muistellessaan itkee kipeissä traumoissaan.
Eivät siis naiset muualla päin maailmaa kuin Saksassa, vai? Eivät ainakaan Suomessa, vai?
Tässä kuvaus Suomen Lapin sodasta syksyllä 1944:
”Kemiläinen nuori tyttö joutui hankkimaan elatustaan kerjäämällä. Erään kerran hänen mentyään kerjuulle saksalaisten parakille, häntä kohtasi näky, jossa hänen tuntemiaan kemiläisiä naisia oli alasti saksalaisten parakissa, yhden naisista – humalassa – ollessa juuri tanssimassa pöydällä. Juuri tämän rouvan tyttö tunsi hyvin. Hän sai saksalaisilta pussillisen hyvää ja naisilta kiellon, ettei saa puhua näkemästään.”
Toinen lainaus. ”Oman näytöskappaleensa muodosti keskellä Tornion kaupunkia Rantakadun ja Eliaksenkadun kulmassa sijainneen saksalaisten upseerikerhon, Lipon talon, valtaaminen. Evakuoimaton Tornio toi paikalle kaupungin uteliaita asukkaita. Operaatiossa kaatui suomalaisia sotilaita, mutta talon saatua osuman ja alakerran sytyttyä palamaan talosta paenneet saksalaiset saatiin vangiksi lukuun ottamatta johtavaa upseeria, joka pihalla ampui itsensä. Talosta pihalle syöksyvien saksalaisten joukossa oli nuori raahelaisnainen pistooli kädessä.”
Lainaukset ovat Mika Kuljun teoksen ”Lapin sota 1944 – 1945” esittelystä.
Pauli Haapakoski on omina kokemuksinaan saksalaisten vankina kertonut suomalaisten naisten käytöksestä Lapin sodan aikana. Historian tutkija ja professori Jukka Nevakivi on kertonut vastaavista tapauksista Pudasjärven maisemissa syksyn 1944 sodassa.
”Samalla luja isku tömähti niskaani ja siinä rähmälläni maassa maaten vielä joku öykkäri painoi jalkansa niskaani.
Luulin tukehtuvani kuraan. ”
Samassa kajahti saksalaisten matkassa olleen suomalaisen naisen kirkas ääni hienosta autosta.
Haapakoski jatkaa kertomustaan: ”Ja sakuilla oli hauskaa. Muutama nainen oli sentään kyynelehtinytkin, kertoivat toiset myöhemmin, mutta lähinnä olevat donnat vain kikattivat ja ilkkuivat”.
Haapakoski nousi maasta ylös yrittäen samalla vältellä joka suunnalta tulevia potkuja…”
”Kokemuksia saksalaisten mukaan lähteneistä naisista oli näilläkin sotilailla.
Saksalaisten mukana oli ollut suomalaisia juovuksissa olleita naisia, jotka olivat sylkeneet ja pilkanneet haavoittuneita suomalaisia sotilaita.
Eivätkä näissä Pudasjärven taisteluissa olleet saksalaiset olleet edes ss-joukkoja.”
Molemmat lainaukset ovat seuraavasta sermones.fi:n linkistä:
Kaksi vihantilaista rintamaveteraania Einari Asumaniemi ja Reino Ranta-Eskola kertoivat kuluvan vuoden Raahen paikallislehden haastattelussaan Lapin sodasta erään tilanteen, jossa kohtasivat suomalaisia naisia (Raahen Seutu 25.4.2014).
”Ikävintä olivat suomalaiset naiset. He huutelivat Torniossa, Kemissä ja Rovaniemellä: saksalainen on ihminen ja suomalainen on konna.”
Torniossa suomalainen nainen ampui Asumaniemen vierestä kaverin, jolloin Asumaniemi joutui ampumaan naisen.
Kemissä naiset olivat ampuneet suomalaisia sotilaita ikkunasta.
Suomalaisten vaiko saksalaisten tappamia olivat ne kuolleet alastomat naiset, jotka kansanedustaja emeritus Väinö Raudaskoski kohtasi ensimmäisenä näkynään Lapin sodasta heti Tornion Röytän satamassa? ”Jo Lapin sodan ensinäky Röytän satamassa oli ollut karmea vasta 21-vuotiaalle nuorelle sotilaalle.”
Kirjailija Lowerin tutkimat Hitlerin ”raivottaret” ja heidän elämänkulkunsa muistelmat ja haastattelut kertovat keskenään samanlaisista nuoruudenkokemuksista. Päätettyään koulunsa nuorina aikuisina he halusivat tulla joksikin. Toive vaikuttaa kliseeltä, Lower toteaa, mutta tuohon aikaan se oli vallankumouksellinen. ”Nuoret, vaatimattomista oloista lähtöisin olleet naiset toivat itseään esiin lähtemällä kylistään, ilmoittautumalla konekirjoittaja- tai sairaanhoitajakursseille ja liittymällä poliittiseen liikkeeseen.”
Siis halu tulla joksikin.
Se oli myös koko fasistisen liikkeen halu. Halu tulla joksikin.
1800- ja 1900-luvun vaihteen fasistiset intellektuellit kokivat ajan hengen ja modernin maailmansa olevan kriisissä ja sairas. Tuli tavoitella uutta. Fasistiset intellektuellit kokivat oman aikansa henkisesti aneemiseksi. Fasistit kokivat elämänsä ja eksistentiaalisen olemisensa menettäneen taianomaisuutensa ja lumousvoimansa. Ne olivat tulleet verettömiksi ja latteiksi, niin he kokivat. (sermones.fi Päiväkirjastani 18.8.2014 ja 22.7.2014. Tarmo Kunnas, Fasismin lumous.)
Sermones.fi kirjoittaa 20.11.2009: ”William Shakespearen viimeisintä tragediaa Macbethia on pidetty niin julmana, ettei sen nimeä ole aina ääneen lausuttu. Kuitenkin Macbeth on pieni tekijä Belgian kuninkaan Leopold II:n, Hitlerin, Stalinin, Maon ja Saddam Husseinin rinnalla.
Kenen muun rinnalla Macbeth on pieni tekijä?
Mitä on tapahtunut ihmisessä, kun hänestä on tullut todella paha? Mitä tapahtuu ihmisessä, kun hän antaa kiusaajalle kalleimpansa, sielunsa, kuten kuningas Macbeth kuvaa muuttumistaan?
Onko luonnevikakin lopulta moraalinen valinta? Ihminen erottaa oikean ja väärän, mutta kuitenkin toimii tunteettomasti. Macbethin sanoin ”yhtä vaikeaa on palata kuin jatkaa eteenpäin”.
Voiko vallanhalu tehdä ihmisestä paholaisen? Valitseeko paha ihmisen vai ihminen pahan?
Onko Macbethin tarina samalla 1900-luvun tyrannien elämänkäsikirjoitus?
Onko Macbethin tarina myös työpaikan hirviöiden ja jokaisen vallankäyttäjän elämäntarina, sillä myös he murhaavat lähimmäisen sielun ja hengen ja jättävät ne Jerikon tien varteen lyötyinä ja revittyinä.”
Macbeth-suomennoksen esipuheen kirjoittajan Ralf Långbackan mukaan Macbethia ei riivannut niinkään pahuus vaan mahdollisuus tulla joksikin. (William Shakespeare: Macbeth. Suom. Matti Rossi. WSOY, 2004.)
Mahdollisuus tulla joksikin!
Kunnas viittaa teoksensa alkusanoissa nykyiseen aikaamme. ”Fasismin aatteellisten juurien etsintä auttaa ymmärtämään myös nykyistä maailmaamme, joka monessa suhteessa heijastaa ’fasistisista’ ihanteista luopumista ja samalla kuitenkin jatkaa suuren ja kovan politiikan perinnettä ja joskus myös vaikeiden totuuksien lakaisemista maton alle. Vallantahto, aatteellinen manipulaatio ja usko illuusioihin ja suuriin poliittisiin johtajiin ei väijy vain fasistista, vaan kaikkea poliittista toimintaa. Moralisointi ei ole paras tie totuuteen.”
Syyriassa ja Irakissa toimiva jihadistijärjestö, ISIS, pitää tavoitteenaan islamilaista valtiota, mutta mikä sitä perimmältään motivoi? Teot ja toimintatavat rinnastuvat kansallissosialismiin. Miten teot ja tavoitteet sopivat yhteen?
Adolf Hitler haaveili bunkkerissaan Ukrainassa:
“Saksalaisten uudisasukkaiden tulisi asua hienoilla, avarilla maatiloilla. Saksalaiset palvelut sijoitetaan upeisiin rakennuksiin, hallinnosta vastaavat istutetaan palatseihin… Venäjän alueet tulevat olemaan meille sitä, mitä Intia oli Englannille. Kunpa vain saisin Saksan kansan ymmärtämään, mikä merkitys tällä tilalla on meidän tulevaisuutemme kannalta! Siirtomaat ovat epävarmoja omistaa, mutta tämä maa on lujasti ja varmasti meidän. Eurooppa ei ole maantieteellinen kokonaisuus; se on rodullinen kokonaisuus.” (Lainaus on Lowerin teoksesta).
Fasismin ja kansallissosialismin ydin oli pakanallinen. Niitä hallitsi avoimesti sosiaalidarwinismi ja taistelullinen elämänkäsitys.
Valloitettujen alueiden ihmiset olivat ali-ihmisiä, jotka orjan asemassa palvelisivat aitoja arjalaisia.
Kunnas rinnastaa fasismin suuren illuusion leninistis-stalinistiseen utopiaan. ”Kyse oli romantiikasta, illusionismista, mutta myös utopiasta, jolla ei ollut todellisuudessa vastinetta.
Kunnas pitää Dostojevskin romaania ”Riivaajat” ja sen päähenkilön Stavroginin sekä poliittisten toimijoiden, anarkistien, sosialistien ja nihilistien kuvausta mainiona analyysina poliittisten johtajien ja poliittisen karisman onttoudesta. Kunnas pitää Dostojevskin romaania profetiana 1900-luvun totalitarismien ja niiden johtajien valheellisesta poliittisesta imagosta ja näennäisestä karismasta. ”Se kuvaa tulevaa totalitarismia kuin kaikkeen ’karismaattiseen’ poliittiseen kulttuuriin liittyvää vaaraa.”
Onko ISIS-joukkojen ja natsismin raakuus lopulta sitä samaa, josta vihantilaiset veteraanit kertoivat omana kokemuksenaan?
”Yksi partioreissu Kivennavalla ei lähde mielestä. Seurasimme partisaanien latua eräälle talolle, johon oli ammuttu äiti ja kolme lasta. Viattomien, syyttömien ihmisten kuolema oli pahinta.” (RS 25.4.2014.)
Lieksassa partisaanit tappoivat perheen 5.syyskuuta 1944 eli 4. syyskuuta solmitun aselevon jälkeen. (Ilta-Sanomat 5.9.2014)
Artikkelin ensimmäiset sanat, voi huudot ovat sermones.fi:n artikkelista 17.12.2008.
Hitler oli myös Amerikan Lännen lumoissa. Hän ilmaisi Lowerin mukaan suorasukaisesti, että saksalaisilla oli velvollisuus saksalaistaa itä muuttamalla sinne ja suhtautua alkuasukkaisiin kuin punanahkoihin.
Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin mies oli Heinrich Himmler, jonka valvonnassa olivat sekä turvallisuuskoneisto että yhteiskunnan uudelleenjärjestely. Himmlerin suuren suunnitelman nimenä oli Generalplats Ost, Yleissuunnitelma Itä, jonka mukaan kahdenkymmenen vuoden aikana oli tarkoitus surmata tai karkottaa 30–50 miljoonaa slaavilaista “ali-ihmistä” tarkoituksena saada tilaa saksalaisille uudisasukkaille. (Tiedot Lowerin teoksesta.)
Hitlerin ja Himmlerin unelmien loppu oli karu:”Röytän satamassa rantasomerikolla teki kuolemaa saksalaisten entinen komendantti, rautaristin mies, kookas majuri…. Upseeritoverit korskeissa univormuissaan seisoivat majurin ruumiin ympärillä … He itkivät. He eivät ojentaneet kättään yläviistoon eivätkä huutaneet: Sieg Heil. Heidän hartiansa hytkyivät … ” (Mika Kulju, Tornion maihinnousu 1944, s. 217).
Saksalaiset upseerit olivat Tornion taisteluissa joutuneet vangiksi ja heidät luovutettiin Neuvostoliitolle, jonka painostamana suomalaisten tuli tyhjentää Suomi saksalaisista. Viimeiset saksalaiset palasivat Neuvostoliiton vankileireiltä kotimaahansa vuonna 1955. Samana vuonna Neuvostoliitto vapautti myös viimeiset suomalaiset vangit. Artikkeli ks. sermones.fi 14.11.2009.
Kirjailija Lower sanoo teoksensa Jälkisanoissa: “Me emme tule koskaan tietämään kaikkea natsismista, toisesta maailmansodasta ja holokaustista. Mikään yksittäinen tarina ei pysty kertomaan siitä kaikkea, ja esiin kaivamamme palaset eivät välttämättä sovi toisiinsa toivomallamme tavalla.”
Wendy Lower: ”Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä”. Suomentanut Juha Sainio. Atena 2014.