Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö teki sen, mitä Suomen presidentin tulee kyetä tekemään. Hän saattoi toiminnallaan itsensä yhdessä Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa saman pöydän ääreen jalat saman pöydän alla keskustelemaan kasvoista kasvoihin, face to face. Näin toimii luterilaisen etiikan läpäisemä suomalainen kulttuuri, sen brändi keskustelukulttuuri, jonka ytimenä on ihmisarvo ja sen ytimenä vastapuolessakin ihmisyys sinänsä. Kysymys on suomalaisesta kulttuurista, jota kaikki suomalaisetkaan eivät tunne tai eivät pidä tärkeänä pitää sitä esillä.

Suomen asioiden hoitamisesta ulkovaltojen kanssa tai yhteisesti tulee välistä ikäviä uutisia, mutta nyt ei tullut ei Venäjän eikä Ukrainan tapaamisesta. Suomen brändi, etiikka, oli tosikäytössä.

Presidentti Niinistö kulkee nyt samoissa huikeissa sfääreissä, joista presidentti Martti Ahtisaari palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla. Presidentti Niinistön kunnioittava ja arvostava toimintatapa on sitä samaa, mistä presidentti Ahtisaari vaikeaa vaikeammassa tilanteessa tuli tunnetuksi.

Maailmanmenomme on pelottavassa vaiheessa. Rauhankyyhkyille toivotaan menestystä ja uusille rauhankyyhkyille on tarvetta. Presidentti Ahtisaaren perustama Crisis Management Initiative-konfliktinratkaisujärjestö, CMI, on yksi luotettavista Ukrainassa tällä hetkellä työskentelevistä yksityisistä rauhanjärjestöistä. CMI:n tavoitteena on osallistaa Ukrainan koko kansakuntaa samoin kuin sen toimintatapoihin kuuluu muissakin kansainvälisissä kohteissa. Asenteet ja ajattelutapa lähtevät näkemyksestä , että tulevaisuudesta päättäminen kuuluu paikallisille kansalaisille. CMI on Ukrainassa toiminut eri osapuolten yhteen saattamiseksi.

Mutta tarvitaan lisää Niinistöjä ja Ahtisaareja!

Näyttäisi siltä, ettei maailman kaikissa konflikteissa perääntyminen ole mahdollista. Kun yksi ongelma tulee ratkaistuksi, toinen ongelma syntyy … korppi tervatulla sillalla. Vastaavuus 1800- 1900-lukujen vaihteen anarkistiseen ilmapiiriin ei ole vähäinen.

Vuosisadan vaihteen ajan henki koki modernin maailmansa olevan kriisissä ja sairas. Tuli tavoitella uutta.

Mitä tämän hetken, vuoden 2014, ajanhenki tavoittelee, ainakin vatsa on täynnä – useimmilla? Onko aikamme henkisesti aneeminen kuten fasistiset intellektuellit kokivat oman aikansa? Ovatko elämämme ja eksistentiaalinen kokemuksemme menettäneet taianomaisuutensa ja lumousvoimansa ja tulleet verettömiksi ja latteiksi kuten fasistiset intellektuellit kokivat oman aikansa?

Vuosisadan vaihteen, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun sekä myöhempien vuosikymmenten eurooppalaiset intellektuellit – kirjailijat, yleensä taiteilijat, ajattelijat – uskoivat, että fasismi palauttaisi Eurooppaan traagisen myytin ja traagisen sivilisaation, “elämänilon, jossa elämänriemu, kovuus ja kärsimys olisivat yhtä”. Kuitenkin oli myönnettävä, että saavutettiin vain “kovuus ja kärsimys”. (Tarmo Kunnas, Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Atena Kustannus Oy 2013)

Adolf Hitlerin tavoitteet olivat intellektuelleja konkreettisemmat. Hänen mukaansa Saksan oli “tehtävä tilit selväksi” marxilaisuuden, juutalaisuuden ja monipuoluejärjestelmän kanssa sekä “korjattava Versaillesin rauhan vääryys”.

Kunnaksen tutkimusteos “Fasismin lumous” on kaikessa perusteellisuudessaan ilmiömäinen, samalla raskaasti haltuunotettavissa. Fasististen intellektuellien ja Saksan kansallissosialismin suhde ei ehkä täydellisesti avaudu niin positiivisilta näyttäviä – kiehtovia, siis lumoavia – olivat intellektuellien tavoitteet ja niin hirvittävänä näkyy kansallissosialismi myös äskettäin julkistetussa Wendy Lowerin teoksessa “Hitlerin raivottaret” (Atena Kustannus Oy 2014):

Kirjailija Lowerkin sanoo teoksensa Jälkisanoissa: “Me emme tule koskaan tietämään kaikkea natsismista, toisesta maailmansodasta ja holokaustista. Mikään yksittäinen tarina ei pysty kertomaan siitä kaikkea, ja esiin kaivamamme palaset eivät välttämättä sovi toisiinsa toivomallamme tavalla.”

Fasismin ihalijat niin Italiassa kuin Keski-Euroopassa ja Suomessakin olivat kuin asukkaita monimuotoisessa talossa, Kunnas kuvaa. Muun muassa heidän politiikka-käsitteensä oli laaja valikoima kulttuurifilosofisia, eettisiä, psykologisia, taiteellisia ja uskonnollisia mielipiteitä. “Vetovoimaisia kohteita olivat ennen kaikkea rationalismin ja positivismin kritiikki, traagisen elämän palvonta ja traaginen ihmiskuva, ‘vaarallinen elämä’, eksistentialismia lähellä oleva historianfilosofia, pelko eurooppalaisen sivilisaation rappiosta, sankarillisuuden ihailu, tämänpuoleinen mystiikka, nietzscheläinen moraali, mutta myös uhrivalmius, yhteisöllisyyden kaipuu, sota ‘aristofobiaa’, kademielistä keskinkertaisuuden vallanhimoa ja kaikilla elämänalueilla hegemoniaan pyrkivää materialismia ja rahavaltaa vastaan.” (Kunnas s. 634)

Fasistien politiikkakäsite oli siis hyvin laaja, se ulottui kaikille elämänaloille. Filosofi Hannah Arendtin mukaan – jota Kunnas lainaa (s. 571) – siinä olikin syy, miksi kansallissosialismi siitä kiinnostui. “Kansallissosialisteja miellytti fasismin politiikka-käsitteen laajuus ja kokonaisvaltaisuus ja totaalisuus, mutta myös sen dynaamisesti venyvä moraali ja valmius tarttua myös koviin keinoihin – asenteet, jotka eivät olleet poissuljettuja marxilaisuudenkaan perinteestä. He ihailivat kollektiivista innostusta ja haltioitumista, jolle niin fasismin kuin kommunisminkin menestys rakentui. Myös liberalistisen individualismin kritiikki oli heille keskeistä, kuten myös tietyn kollektiivisen yhteisöllisyyden etsintä.”

Fasistiset liikkeet edustivat toivetta Euroopan kulttuurin renessanssista. “Euroopan intelligentsia kävi omia taisteluitaan piittaamatta ‘salamasodasta’, El Alameinista ja Stalingradista” Kunnas kuittaa.

Valtioideologia ei fasistisia inellektuelleja kiinnostanut, mutta he näyttävät olleen pelto, jossa sai kasvaa veristä viljaa.

Kunnaksen omana kantana voisi kirjata fasismin ja marxilaisuuden vastainen mielipide ja näkemys, ettei kaikkea voida totaalisesti politisoida, Esimerkiksi lääketiede sinänsä ei ole poliittista kuten ei ole teknologiakaan. Molemmat olivat natsismin välineitä tavotteittensa toteuttamiseksi. Molempia kuitenkin voidaan subjektiivisin perustein tulkita ja selittää poliittisina, Kunnas painottaa.

Marksilaisuus määrittää politiikan fasismin tavoin kaikki elämänalueet kattavaksi, kokonaisvaltaiseksi ja totaaliseksi. Politiikka ei siis olisi yhteisten asioiden hoitamista. Carl Schmitt oli kansallissosialistien suosima oikeusoppinut fasistisen politiikkakäsitteen argumentoijana.
Kunnaksen mukaan Schmittin ajattelussa oli sosiaalidarvinismia hänen katsoessaan, että yhteiskunnassa ja politiikassa on aina mukana jännitettä ja kamppailua, ystävän ja vihollisen välinen dynamiikka. Kunnas päättelee Schmittin tämän käsityksen juontuvan fasismin traagisesta ihmiskuvasta (s. 263). Fasismin ja kansallissosialismin elämänkäsitys oli taistelullinen ja siihen liittyi traaginen ihmiskuva.

Poliittinen ja ideologinen leimaaminen ei siis ole vain marxilaisten “monopoli”, Kunnas tiivistää. Sen tekivät myös fasistit, Kunnas kuittaa ja argumentoi sen puolesta, että “on olemassa sellaista korketasoista henkistä toimintaa, jota politiikka ei saa helposti haltuunsa ja josta ei johda porttia tai edes salaovea poliittiseen todellisuuteen: esimerkiksi logiikka, laajat matematiikan, fysiikan ja kemian alueet ja suurin osa siitä, mitä filosofiassa kutsutaan analyyttiseksi filosofiaksi.” (Kunnas s. 149).

Kunnaksen luetteloon on lisättävä teologia, johon fasismin, Schmittin tai marksilaisuuden politiikkakäsitteestä käsin ei ole ovea. On kysymys yhteismitattomuudesta. Voisiko mahdottomuutta verrata käytettyyn ilmaisuun “joidenkin ihmisten aivokemiat eivät sovi yhteen”. Kysymys kuitenkin on siitä, että ihmiset eivät sovi yhteen. Aivot ovat vain väline epäonnistuneissa kohtaamisissa. Ihmiset, eivät aivot, ovat vuorovaikutuksessa tai eivät ole.

Fasismin varhaisessa tutkimusperinteessä fasistisia liikkeitä on luonnehdittu anti-intellektuaalisiksi. Romanialainen absurdin teatterin luoja Eugène Ionesco piti fasismia absurdina, puoli-intellektuellien “sarvikuonojen” luomana liikkeenä. Hän viittaa sarvikuonoilla omaan näytelmäänsä, joka pilkkaa poliittiseen hurmaan langenneita totalitarismin ihailijoita. (s. 329)

Kunnas lopettaa teoksensa “Anti-intellektualismi” osion päätelmään “Toimintakultti ja anti-intellektualismi eivät johtaneet ketään vääjämättä fasismiin, mutta tuona aikana ne ovat tehneet lähentymisen siihen helpommaksi” (s. 347).

Esseen alkuosa julkaistu Päiväkirjassa 22. heinäkuuta 2014.