Molière katsoo ja näkee. Toinen silmä paikallaan, toinen ylempänä kaikkea. Sillä näkee. Sillä näkee ihmisten sisuskaluihin saakka. Silmällä normaalilla paikalla, ovat apuna leveänä avautuvassa suussa – pakotetusti hymyilevässä – korostuneiden huulien takana irvihampaat. Irvailija. Irvileuka.

Viisas näkee takaraivollaankin, onhan siellä silmät, viisaalla. Kaikkinensa liukas kala. Ainakin näyttää siltä ja niin on sanottu ranskalaisesta näytelmäkirjailijasta Jean-Baptiste Poqueliniasta (1622 – 1673), Molièresta. Viiva ja liike, Paavo Tolosen (1936 – 2009) taiteen ytimet. Ihmisen näkijä.

Mikäli taloudellisesti olisi ollut mahdollista Tolonen olisi taiteilijana profiloitunut kuvanveistäjäksi. Sepän ominaisuuttaan hän on toteuttanut joissakin töissään ja juuri Molieren muotokuvassa yhdistäen maalauksen ja veistoksen kuvakielen kuten on tapahtunut teoksessa ”Kunnianosoitus Molièrelle”.

Taitelija Paavo Tolonen itse Pohjolan Molière! Mutta näkee todellisen ihmisen, arvokkaan, pyhän. Ihminen on pyhä, ihmisyys hänessä.

Tolonen on tehnyt taiteilijantyötään sapekkaana aikana. Kuin Molière hän ironisoi pinnallista elämää ja yhteiskunnallisia epäkohtia tarttumatta kuitenkaan edes 1960- ja 1970-luvulla vihan aseisiin, hän tarttui rakkauteen. Ei Juri Nummelin toimittamassaan kirjassa ”Misantropian historia” (ks. sermones.fi 20.6.2013), ihmisvihan käsikirjassa, jätä myöskään Molièren Alcesteä vihan haltuun, vaikka teoksen sisältönä on esitellä ihmisvihaajia. Alceste edustaa kevytvihaa rakastettunsa Celimenen kautta, Nummelin arvioi. Tolonen edustaa pyhää rakkautta kuvattaviensa kautta, olkoonkin että jokin ”Yöperhonen” teoksen kaltainen ajattelu yhdistää hänet Molièren tapaan pilkata kanan aivoilla varustettua Celimeneä.

Jos katsoo Tolosen teosta ”Pirttikahvilassa” vuodelta 1975, kohtaa esteettisen tihentymän, itsensä 1970-luvun ihmisen. Poliittinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri ovat vielä vauhkossa laukassa, mutta mitä se näille ihmisille kuuluu, heidän pitää elää ja pitää huoli itsestään sekä lähimmäisistään tuonakin aikana. Tolonen näkee syvälle. Hän maalaa ”Pirttikahvilassa” teoksen. Hän näkee kahvilassa istuvan väen sieluun, hän näkee pyhän ihmisyyden. Kirjailija Milan Kundera väittää esseekokoelmassaan ”Esirippu”, että vain romaani kykenee tavoittamaan elämän olemuksen, substanssin, elämän an sich, elämän itsensä, mutta hän ei ole elänyt taiteilija Paavo Tolosen elämää eikä katsellut maailmaa hänen silmäaukkojen kautta eikä ole ajatellut havaitsemaansa ja kokemaansa Paavo Tolosen ajattelun ja tunteiden kautta. Milan Kundera huokaa esseissään ”On hetkiä, jolloin suuren romaanin puuttuminen on korvaamaton menetys”.

Vielä on mahdollista pysähtyä Tolosen taiteen äärelle.

Pudasjärven kaupungintalolla kuluvana kesänä esillä olleen Tolosen taiteen retrospektiivisen näyttelyn esitteessä todetaan: ”Tyylillisesti ja sisällöllisesti ehyt kausi on todennäköisesti tämän aikakauden kattavin elämäntavan kuvaus Suomessa”. Esittely tarkoittaa juuri 1970-luvun luomiskautta, jossa on runsaasti huumoria, vapaita muotokuvia, ilmaisuvoimaisia persoonallisuuksia, arkipäivän askareita ja kansantaiteilijoita. Ihminen sinänsä, ihminen an sich.

Nummelin sanoo esittelemästään Molièrestä, että hän etsi ihmistä sinänsä, an sich. Tolonen pitää vaikuttavimpana omakuvanaan teostaan ”Vaeltaja”, jossa ihminen – hän itse – kulkee lyhty kädessä analogiana antiikin filosofille, joka etsi ihmistä lyhty kädessä.

”Ristiltä otto” vuonna 1961 ja räjäyttävä keltainen valo ”Damaskon tiellä” vuonna 1963. Taideopinnot Suomen taideakatemiassa olivat päättyneet vuonna 1960. Tolonen oli 24-vuotias. Elämänvirrat kulkivat syvältä. Nuoruuden näky valaisi elämän sen traagiseen, sairauden uuvuttamaan loppuun saakka vuonna 2009. Sydämenkristityn lämpö ja valo avasivat taiteilijan näkemään ihmiset niin kuin he olivat sisimmältään, an sich. Hän maalasi teokset ”Hiiltynyt nuotio” vuonna 1962 ja ”Virta” vuonna 1963.

Tolosen 1970-luvun ihmetöitä olivat ”Rante-Joonas”, ”Pakkasaamu”, ”Muotokuva kehitysalueelta”, ”Tupakkitauko”, ”Valoilmiö Särkivaaran taivaalla”, ”Kotiinpaluu”, joita haluaa katsoa yhä uudestaan. Niin realistisia kuin ne ovatkin, niin sydämellisiä ne ovat. Pyhä rakkaus kuvattavien kautta. Tolonen on ohittanut Molièren!

”Pää vadilla” saa purskahtamaan nauruun, sillä niin totta ovat sen elämäntragiikka ja -huumori, joita 1970-luvun ihmetöissä on jo ollut koettavissa yllin kyllin. Että se voidaan sanoa noinkin! Surukin! Kauhu! Taiteilija teki tuonkin! Tosisepän työ! Naurun purskauttaa katsojan samaistuminen Pää vadilla-kokemukseen. Sitähän se hänenkin elämänsä on ollut ja on. Ja muiden. Yhtä taiteilua. Internetin hakukone löysi ”pää vadilla” ilmaisuja elävästä elämästä, jossa milloin kenenkin poliitikon pää voi olla vadilla milloin minkin paljastuksen takia. Syyllistä tai selitystä etsittäessä, kostoa janotessa, huomion kohteena olevan pään voidaan sanoa olevan vadilla. Kaikki tämä siitä, että Johannes Kastaja otti kantaa aikansa maallisen regimentin, esivallan, elämäntapoihin, osoittaen sanansa jopa esivallan, neljännesruhtinas Herodes Antipaksen, omalletunnolle: ”Sinun ei ole lupa elää veljesi vaimon kanssa.” Vaimo Herodias riehahti nuhteista ja halusi saada tässä ja nyt Johannes Kastajan pään nähtäväkseen.

Tolonen viihtyi luonnossa. Siellä syntyneet taideteokset voisivat olla oman näyttelynsä aihe. Retrospektiivisen näyttelyn aulassa pyörivässä videossa Tolonen kertoo myös tästä puolestaan. Näyttelyn seinällä oli nähtävissä hurmaava muurahaisten maailma – niin inhimillinen:

Kalavesien sovellusta on yhteiskunnallinen ”Kännikala”.

Toloselle läheiset viiva ja liike ovat oikeuksissaan teoksessa ”Kimalaisen lento”.

Tolonen on merkittävä muotokuvataiteilija. Lisäksi hän työskenteli kuvaamataidon opettajana Pudasjärven koululaitoksessa. Taiteilijan työ oli hänen varsinainen elämäntehtävänsä.

Suurissa sakraalitöissä eri kirkoissa ja uskonnollisissa toimitiloissa Tolonen toteutti ruohonjuuritason teologiaa, samaa, mikä oli hänen omaansa. Kristinuskon pelastussanoma Kristuksesta on teosten teema, mutta teeman sovellus ei jää korkeuksiin eikä hierarkian portaisiin vaan on alhaalla arjen ihmisissä, tavassa, jolla he kävelevät ja missä asennossa – miten pukeutuneina – he kävelevät, mitä he katsovat ja mitä he sanovat, mitä juuri nyt, mitä äsken ja mitä ehkä seuraavaksi, kaikkien jalat samalla maaperällä.

Tolosen omaperäisyys ja syvällisyys ovat huipussaan teoksessa ”Viisi leipää ja kaksi kalaa”. Ne vain ovat, siinä ei enempää hurskastella.

Paavo Tolonen, Retrospektiivinen näyttely Pudasjärven kaupungintalo 28.6. – 28.7.20013.

Näyttelyn järjestäjänä toimi Paavo Tolosen säätiö. Näyttely sisälsi Tolosen maalauksia, reliefejä ja veistoksia kaikilta hänen tyylikausiltaan.