Kova kommunisti Leif Salmén ei ole enää kommunisti. Elämä ja historia, jonka kirjoja hän on lukenut niin paljon kuin on ikinä ehtinyt ja vaeltanut paikoille missä niitä vain on hänelle ollut, ovat tehneet hänessä tehtävänsä. Esseessään ”Tappavat utopiat” (sisältyy esseekokoelmaan ”Maanalainen moskeija” 2013) hän käy läpi tunnetuimpia maallisia ja uskonnollisiakin utopioita osoittaen niiden kelvottomuuden ihmisten maailmaan. Salmén on päätynyt arvioinneissaan ja ajattelussaan tosiasiaan, että totalitaristinen ihannetila tai –yhteiskunta ovat mahdottomuus. Hänen hylkyjensä joukossa on myös kommunistinen yhteiskunta.

Salmén yhtyy historioitsijaan, joka näkee ihanneyhteiskuntien perustuvan ajatukselle, että olisi olemassa yksi tai muutama keskeinen arvo, jotka olisivat yleispäteviä aina ja kaikkialla ihmisten maailmassa. Näin kuitenkaan ei ole. ”Sekä luokattoman yhteiskunnan kokeilu että germaanien tuhatvuotinen valtakunta nojasivat tähän ajatukseen, joka lähemmin tarkasteltaessa osoittautuu täysin kestämättömäksi ja ahistorialliseksi.”

Salmén näkee ihanneyhteiskuntaan, utopiaan, pyrkimisen ja toteuttamisen hinnan olevan liian kova. Hän on huomannut myös, että ihmisten hyvä elämä ja hyvä yhteiskunta lopulta perustuvat ihmisten erilaisuuteen ja heidän erilaisiin elämiin.

”Valtavalla tahdonvoimalla, suurella harppauksella – joka vääjäämättä johtaa massiiviseen sortoon ja miljoonien ihmisten kuolemaan – yritetään yhdellä iskulla päästä kaikesta sellaisesta, johon ihmisenä oleminen itse asiassa perustuu – ryhmien ja yksilöiden eturistiriidoista, ristiriitaisista aatteista, tahdoista ja luonteenlaaduista, kun on kyse hyvästä elämästä, väistämättömistä valinnoista hyvän ja pahan välillä.”

Salmén näkee, että yksikään ihminen, joka on tutkinut ihmisen ja yhteiskunnan historiaa, tuskin uskoo, että ristiriidaton elämä on ihmisen mahdollisuuksien rajoissa. ”Vielä vähemmän voi luottaa siihen, että ihmiset voisivat luoda sosiaalisia rakenteita, kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä, joissa konflikteja saataisiin säädellyksi niin, ettei kenellekään koidu vahinkoa.” Kaikki ihanneyhteiskuntien perustamisyritykset ovat päättyneet katastrofiin. Hän on nähnyt, etteivät edes pienimuotoiset ihanneyhteiskunnan kokeilut ole onnistuneet. Näistä on esimerkkinä muun muassa kanadansuomalaisten Sointula.

Salmén on huomannut ihmisten maailman olevan niin raadollista ja sen rakenteiden hauraita ja haavoittuvia, että yhteiskuntajärjestykseen sisältyvät parlamentaariset perinteetkään ja perustuslailliset säädökset yhdessä liberaalien mielipiteiden kanssa eivät ole kyenneet estämään autoritaarisia ja fasistisia painajaisia valtaamasta Eurooppaa kuten tapahtui maailmansotien välisenä aikana.

Salménin esseekokoelmassa sivutaan useissa yhteyksissä uskontoja. Olisiko siihen sekin selitys, että kommunistivuosinaan Salmén sai usein kuulla poliittisilta panettelijoiltaan, että ”kommunismihan on teille uskonto” (essee ”Arkkienkeli Gabrielin virhe”). Toisaalta hän omien sanojensa mukaan on jo ”aikoja sitten hyväksynyt sen, että kaikki poliittiset ajatusmallit ja ideologiat mutta myös näennäisesti ei-ideologiset uudistusliikkeet ja maailmanparannusprojektit, puhumattakaan sellaisista arvoladatuista ilmiöistä kuin nationalismi, kotiseutuinnostus, radikaali ympäristönsuojelu tai vaikkapa raittiusliike, versovat maaperästä, joka suorastaan kuhisee uskonnollisia ja metafyysisiä perushiukkasia”.

Salménin teorian mukaisesti marxilainen kommunismi olisi syntyisin juutalaisuuden etiikasta ja kristinuskon tuonpuoleisuusutopioista sekä 1700-luvun talousteorioista, ”eikä vähiten Skotlannin valistuksen teeseistä sellaisina kuin esimerkiksi David Ricardo ja Adam Smith niitä muotoilivat. Ranskalainen rationalismi tuotti tärkeitä virikkeitä, kuten myös 1800-luvun eurooppalaiset utopistit, heidän joukossaan Charles Fourier, Henri de Saint-Simon ja Robert Owen, jotka eivät ehkä suuremmin vaikuttaneet kommunismin varsinaiseen teoriaan mutta olivat varsin merkittäviä sen luonteen kannalta. Kun tähän lisätään Hegelin perintö, ennen kaikkea hänen ’maailmanhenkensä’ ja ’absoluuttinen järkensä’, joihin yhdistetään dialektinen metodi, meillä on valmis resepti ’tieteelliselle’ vallankumoukselle, joka ’historian lakien mukaan johtaa proletariaatin messiaaniseen voittoon.”

Uskontoja sivutessaan Salmén useissa yhteyksissä puhuu tuhatvuotisen valtakunnan utopiasta aivan kuin se olisi kaikkien kristittyjen oppijärjestelmää. Amerikkalaiseen millennialismiin ja eskatologiaan se sisältyy, mutta ei muuhun kristikuntaan. Luterilaisuudessakin pitäydytään niihin ajatuksiin, mitä uskonpuhdistaja Martti Luther sanoi omasta ajastaan. Tuhatvuotinen valtakunta oli jo toteutunut siinä, että ”veli sai sanoa veljelle, sinun syntisi ovat anteeksi”. Luther nimitti tätä aikaa kultaiseksi ajaksi ja joka jo oli maan päällä toteutuneena. Oli vapaus julistaa evankeliumia.

Siinä Salmén on oikeassa, että eskatologiaa korostavat uskonnolliset piirit ovat kiinnostuneita Lähi-Idän tapahtumista ja jopa niihin vaikuttamisesta. Hän puhuu myös Yhdysvaltain hyökkäyksestä Irakiin, sen motiiveihin sisältyvästä utopiasta. Sitä Salmén ei ota esille, että kyseiset utopiat olivat Yhdysvaltain kristillisen oikeiston ulkopolitiikkaa, eivät muun kristikunnan teologiaa tai yhteiskuntapolitiikkaa.

Salmén – entinen utopisti – edustaa näkemystä, ettei ihmisten maailmaan koskaan saada ihannetilaa. Hyvä ei tule voittamaan pahaa. Hyvä ja paha, molemmat säilyvät. Totalitarististen utopioiden mahdottomuus ei kuitenkaan saa jättää ihmisiä toimettomaksi, sillä yksittäisiä projekteja riittää. Esimerkiksi äänioikeus, kuolemanrangaistuksen lakkauttaminen, orjakaupan kielto, oppivelvollisuus, sosiaalilainsäädäntö, sanan- ja uskonnonvapaus ovat esimerkkejä yksittäisistä teoista, jotka toteutuessaankin antavat mahdollisuuden pitää niistä keskustelemista agendalla. ”Sodan ja rauhan tai yhteiskunnan ja talouden asioissa on paljon edullisempaa ja viisaampaa asettaa tavoitteet silmien korkeudelle, inhimilliselle tasolle, kuin kääntää katseensa huimaaviin korkeuksiin.”

Salmén mainitsee useita aikamme trendejä, jotka täyttävät utopian tunnusmerkit.

Leif Salmen: Maanalainen moskeija. Suomennos Arto Häilä. Kustannusosakeyhtiö Teos. 2013. (270 sivua)

E – 157. JR YHDYSVALTAIN ARMEIJA KOHTAA UTOPIAN, DACHAUN KESKITYSLEIRIN 29.4.1945. PITKÄ MARSSI SISILIAN MAIHINNOUSUSTA KESKISTYSLEIRIN PORTEILLE. KENRAALI FELIX SPARKS, DACHAUN VAPAUTTAJA, JA HÄNEN SOTILAANSA, UKKOSLINNUT. MITÄ TAPAHTUI KUN HE NÄKIVÄT TOTALITARISTISEN IHANNEYHTEISKUNNAN, GERMAANISEN UTOPIAN? SOKKI JA PSYKOOSI. ”TÄSTÄ SYYSTÄ ME TAISTELIMME!”

Yhdysvaltalaisupseeri Felix Sparks ja hänen jalkaväkiyksikkönsä E – 157. JR ”Ukkoslinnut” oli aloittanut sotaretkensä Eurooppaan maihinnousulla Sisiliaan heinäkuussa 1943. Saksalaisten kanssa taistellen ja heidän lävitseen murtautuen oltiin lähellä Müncheniä. Sota oli päättymässä. Oli 29. päivä huhtikuuta 1945. Sää oli pilvinen. Kello 9.22 silloinen eversti Sparks sai divisioonatasolta viestin, jossa häntä käskettiin ottamaan haltuunsa keskitysleiriksi kutsuttu alue. Se sijaitsi Dachaun kaupungin liepeillä, noin 15 kilometriä Münchenistä pohjoiseen.

Sparks ei tiennyt, mikä keskitysleiri on. Hän ajatteli sen tarkoittavan sotavankileiriä, jossa olisi liittoutuneiden sotavankeja. Vaikka se oli hänen hyökkäyslohkollaan, hän ei pitänyt sitä sotilaskohteena.

Noin keskipäivän aikaan Sparks otti radioyhteyden I-komppanian päällikköön luutnantti Bill Walshiin ja antoi hänelle läheisen tienristeyksen koordinaatit.

Luutnantti Walsh tarkasteli karttaansa. Leiri oli noin puolentoista kilometrin päässä hänestä itään. Dachaun kaupungin laidalla. Kaupungissa oli noin 30 000 asukasta. Kartalta Walsh näki, että kaupungin halki virtasi Amperjoki.

En tiedä, mikä meitä siellä odottaa, Sparks sanoi Walshille.

I-komppania lähti lisätulivoimansa kanssa. Sparks seurasi perässä jeepillään.

Sparks näki tien, joka johti Dachaun laitoksen pääsisäänkäynnille. Sen suuri portti oli suljettu. Valtava betoninen natsikotka natsisymboleita kynsissään kohosi portin ylle. Sparks varautui taisteluun …. Sparks käski Walshin kulkea lounaasta Dachauta koti johtavaa rautatietä pitkin. Walsh ei tiennyt enempää kuin Sparkskaan, mitä keskitysleiri tarkoittaa.

…. he huomasivat ällöttävän hajun.

Etäänpänä seisoi juna.

Mitä tuo tavarajuna täällä tekee, kysyi eräs sotilas.

Ensimmäiset junan luokse päässeet miehet olivat I-komppanian tunnustelijat, heidän joukossaan Massachusettsin Neburystä kotoisin ollut John Degro. Hän oli osallistunut taisteluihin edellisestä syksystä lähtien, jolloin hän oli tullut rykmenttiin täydennysmieheksi Ranskassa.

Se oli ilmeisesti juuri Degro, joka näki ensimmäisenä, mikä Dachau oli.

Tavaravaussa oli vyötärön syvyydeltä ruumiita, yksi toisensa päällä kuin halkopinossa. Ruumiit olivat pelkkää luuta ja nahkaa. Ihmisulostetta oli kaikkialla.

Lähellä sotamies John Lee kurkkasi toiseen vaunuun ja näki ruumiita, jotka olivat täynnä kovekiväärin luotien reikiä …

I-komppanian tunnustelijat seisoivat ja tuijottivat täysin epäuskoisina….

Monet uhreista olivat alastomia. Eräitä oli piiskattu. ……

Vaunuja oli kaikkiaan 39, ja ruumiita oli noin 2000. Juna oli lähtenyt noin kolme viikkoa aiemmin Buchenwaldista mukanaan noin 4 800 vankia. Se oli pysähtynyt ensimmäisen kerran, jotta satoja vankeja oli voitu ampua. … Koska SS oli saanut käskyn olla jättämättä yhtään vankia liittoutuneiden käsiin, se oli tappanut kylmän tehokkaasti. Kun juna pysähtyi toisen kerran 21. huhtikuuta, 3100 vaikeasti aliravittua ja nestehukasta kärsivää henkilöä oli yhä elossa. Kun juna saapui Dachauhin kuusi päivää myöhemmin yöllä, heitä oli jäljellä enää 800. Kuolleet jätettiin mätänemään junaan.

…..

Sparks huomasi kaksi kuollutta vankia maassa lähistöllä. Heidät oli tapettu … Hän ei voinut muuta kuin seistä ja tuijottaa. Sitten hän oksensi….

Sparksin miehetkin näkivät vangin, jonka kallo oli murskattu. Eräät alkoivat itkeä. Muut kirosivat. Useimmat olivat mykistyneitä. He eivät voineet uskoa näkemäänsä. Se oli epätodellista….

….

Epäusko ja järkytys muuttuivat raivoksi.

…..

Sparks näki puunattuja nurmikoita ja täydessä kukassa olleita ruusupensaita, joita oli selvästi hoidettu hyvin. … Sitten hän näki luutnantti Walshin ilmaantuvan rakennusten välistä. Hän ajoi takaa saksalaista.

Te paskiaiset, Walsh huusi edelleen.

Walsh alkoi hakata saksalaista päähän kiväärinpiipullaan.

Paskiaiset, paskiaiset, paskiaiset!

Sparks käski Walshin lopettaa, mutta se ei auttanut. Sparks kopautti Walshia päähän pistoolinsa perällä, jolloin Walsh kaatui maahan ja alkoi itkeä hysteerisesti.

Walsh kertoi myöhemmin, että hän romahti. ”Se oli sellainen huippu, johon en ollut saanut ollenkaan koulutusta.”

Sparks eteni syvemmälle Dachaun laitokseen. Kiväärinlaukaukset tarkoittivat sitä, että hänen miehensä ampuivat vahtikoiria, Manalan koiria …

Jälleen oli aavemaisen hiljaista. Laukauksia ei kuulunut. Lopulta kymmenet tuhannet vangit oivalsivat, että amerikkalaiset olivat vapauttaneet leirin. SS oli selvästi kukistettu. Kasarmeista saattoi lähteä. ”Kaikki lähtivät liikkeelle – sairaat nousivat sängyistään, lähes terveet ja (muut) loikkivat ikkunoista ja kiipesivät puisten aitojen yli. Kaikki juoksivat nimenhuutopaikalle. Kuului kiljuntaa ja hurraa-huutoja …”, kirjoitti eräs keskistysleirin sairaalassa ollut haavoittunut vanki päiväkirjaansa.

”Sitten leiri repesi”, jatkuu Alex Kershawin kuvaus tapahtumista Dachaun vapauttamisen päivänä. ”Vangit alkoivat huutaa ja ulvoa ja tuottivat selkäpiitä karmivan ärjäisyn, jota Sparks ei voinut unohtaa koskaan.”

Puolalainen Dachaun vanki numero 39272, Walenty Lenarczyk, on sanonut Dachaun vapauttamisen päivästä, että päivä oli heille toinen syntymäpäivä. ”Viimeiset kuusi vuotta olimme odottaneet amerikkalaisia, ja sillä hetkellä SS ei ollut mitään.”

Leiri joutui osaksi sekasortoon, kun vangit kävivät vartijoiden ja ilmiantajien kimppuun. He hakkasivat SS-miehiä, kapoja ja ilmiantajia muodottomiksi nyrkein, kepein ja lapioin.

Dachaun keskitysleirin kohtaaminen kaasukammioineen ja polttouuneineen, kidutuksineen ja tappamisineen oli ollut liikaa amerikkalaisille sotilaille. Vapauttamisen päivä johti oikeustoimiin heidänkin takiaan, vaikka tiedettiin, missä sokissa miehet olivat. Tutkittiin muun muassa sitä, oliko surmatuiksi tullut sellaisiakin saksalaisia, jotka jo olivat kädet ylhäällä. Kirjaan on jäänyt myös kuvaus, jossa Sparksin sotilaat, Ukkoslinnut, eivät juuri puuttuneet tilanteisiin, joissa vapautuneet vangit kävivät saksalaisten kimppuun. Muun muassa he käänsivät selkänsä kahdelle vangille, jotka lapiolla hakkasivat saksalaisen vartijan hengiltä. Myöhemmin selvisi, että vartija oli kuohinnut erään vangin. Toisessa tapauksessa venäläiset vangit tarttuivat saksalaista jaloista ja repivät hänet palasiksi niin että luut rutisivat.

Dachaun vapauttamisen päivää 29. huhtikuuta 1945 seurannut yö oli Ukkoslinnuille kylmä ja uneton. Ruoka ei maistunut. Sotamies John Lee arveli myöhemmin, että tuona yönä heistä varmaan kaikki itkivät avoimesti.

Eversti Felix Sparksin ja hänen sotilaidensa sekä muiden sotaveteraanien haastatteluihin ja sotalähteisiin perustuvan teoksen ”Dachaun vapauttaja” kirjoittaja Alex Kesrshaw summaa Dachaun vapauttamisen päivän (s. 298): ”Ainakin Lee ja hänen ukkoslintutoverinsa tiesivät nyt, miksi he olivat taistelleet. 45. Infantry Division News-rintamalehden otsikot julistivat pian julmien kuvien yllä: TÄSTÄ SYYSTÄ ME TAISTELIMME.”

Eräs sotilas summasi oman osuutensa: ”Olen ollut armeijassa 39 kuukautta. Olen taistellut ulkomailla 23 kuukautta. Tekisin mielelläni kaiken uudelleen, jos tietäisin, että tällaiselle pannaan loppu.”

”Dachaun vapauttaja” teoksessa historiantutkija Alex Kershaw kertoo yhden miehen sankariretken viiden vuoden arkistotutkimuksen ja Sparksin rinnalla sotineiden miesten haastattelujen pohjalta.

Dachaun keskitysleiri oli natsi-Saksan ensimmäinen. Se avattiin 22.3.1933, viisikymmentäyksi päivää Hitlerin valtaannousun jälkeen. Avaamisen jälkeen leirin läpi on kulkenut yli 200 000 ”epätoivottua ainesta” edustavaa ihmistä, joista ainakin 30 000 kuoli leirillä. Vuonna 1945 kuolleita ehti tulla 13 000. Vapautuksen päivänä 29. huhtikuuta 1945 leirissä oli noin 30 000 vankia. (s. 269)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Dachaun_keskitysleiri

Alex Kershaw: Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille. Dachaun vapauttaja. Suomennos Simo Liikanen. Gummerus. Bookwell Oy. 2013. (395 sivua)