Yksi kauneimmista kesärunoista on Otto Mannisen kirjoittama Joutsenet. Mutta miten kipeä on sen viimeinen säkeistö: ”Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muistoja vain, kukat laulavat lainehitten, unet valkeat ulappain.”

”Yli soiluvan veen ne sousi,
ne aallon ulpuina ui,
kun aurinko nuorna nousi
yöt pohjolan kun punastui.

Lumikaulat kaartehin ylpein
veen kuultoon kuvia loi;
povet aamun kullassa kylpein
ne outoja unelmoi.

Kohos siiville kerran ne sitten,
suvi kun oli muistoja vain,
kukat laulavat lainehitten,
unet valkeat ulappain.”