Oululainen Eu-parlamentaarikko Liisa Jaakonsaari on kritisoinut ankarasti Oulun kaupungin äskettäin allekirjoittamaa ystävyyskaupunkisopimusta Kazakstanin pääkaupungin Astanan kanssa. Nobelin rauhanpalkinnon saanut presidentti Martti Ahtisaari olisi oletettavasti jo istuttanut Kazakstanin sarvipäät pöydän ääreen. Presidentti Ahtisaarelle rauha on tahdon asia.

Jaakonsaaren perusteluna on Kazakstanin ihmisoikeustilanne. Maan presidentti Nursultan Nasarbajev on yksinvaltias, ”despootti”. Jaakonsaaren tulisi tarkentaa periaatteitaan, sillä hirmuhallitsijankaan vallassa olevaa valtiota ei voi eristää. Eikä maan ihmisoikeustilanne korjaannu pelkästään sillä, että ulkovallat ilmaisevat kielteisen kantansa.

Jaakonsaari toimii EU:n ja Kazakstanin välisen kumppanuus- ja yhteistyösopimuksen pysyvänä esittelijänä Euroopan parlamentissa. Hänellä on näköalapaikka Kazakstanin tilanteeseen ja tällä perusteella hän väittää Oulun allekirjoittaman ystävyyssopimuksen viestivän diktaattorille, ettei heidän toimissaan ole mitään tuomittavaa (Kaleva 26.4.2013).

Asian voi nähdä toisinkin päin. Juuri konkreettisella yhteistyöllä on mahdollista välillisesti viestittää suomalaisen sivistysyhteiskunnan arvoja, asenteita ja käytäntöjä. Voisi jopa puhua sanattomasta viestinnästä, jonka tehon yleensäkin sanotaan olevan sanallista voimakkaamman. Huonosti onnistuu yritys sanoa vihan vääristämin kasvoin vaikkapa sanat ”rakastan sinua”.

Presidentti Martti Ahtisaaren tapa kohdata ihmisoikeusloukkaaja aikanaan Kosovan sodan neuvotteluissa on historiallisesti ainutlaatuista. Alpo Rusi on kuvannut teoksessaan ”Mariankadun puolelta” tavan, jolla presidentti Martti Ahtisaari kesäkuun alussa vuonna 1999 silloisissa Kosovon neuvotteluissa kohtasi Jugoslavian presidentin Slobodan Miloševicin. Sotarikolliseksi julistettu liittovaltion presidentti kohdattiin tinkimättömästi, silti arvokkaasti, tämän virka-asunnossa Belgradissa. Presidentti Miloševicia ei ajettu maakuoppaan kuten Irakin presidentti Saddam Hussein.

Ihminen viestii itsestään eniten omalla elämällään. Hyviin toimintatapoihin kuuluvat aina ihmisen ja ihmisyyden kunnioittaminen (ks. sermones.fi:n artikkeli ”valistunut osallistuminen”). Tämän on oltava viestinä myös Kazakstanin hirmuhallitsijan kohtaamisessa. Pahan kohtaamisessa ei menetä mitään, mutta saa paljon.

Jaakonsaaren kritiikki kotikaupunkinsa johdolle on yliampuvaa hänen sanoessaan ”Se, että kotikaupunkini on liehittelemässä diktaattoreita, tuntuu pahalta” (Kaleva 19.4.)

Kiina puhutti ihmisoikeustilanteensa vuoksi Pekingin olympialaisten aikaan vuonna 2008. Sermones.fi kirjoitti asiasta artikkelissaan 22.8.2008:

”Suomen valtiovallan osallistuminen Pekingin olympialaisiin on merkinnyt rakentavaa vuorovaikutusta – pienet tytöt ja pojat voivat saada sieluunsa lähtemättömän jäljen hyvästä elämästä ja paremmasta maailmasta

22. Elokuu 2008 | Tekijä Nettilehti Sermones | Kategoria Artikkelit

Presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Matti Vanhanen ovat Pekingin olympialaisiin osallistumisellaan rakentaneet yhteisyyttä ja lisänneet vuorovaikutusta Suomen ja Kiinan välillä.

Boikotointi saattaa yhtäkkiä tuntua oikealta menettelyltä ihmisoikeusloukkauksia ja ihmisyyttä vastaan rikoksia tekevää valtiota – mitä Kiina on – kohtaan.

Todellisuudessa boikotoinneilla ihmiset eristyvät toisistaan entisestään.

Kanssakäyminen ja yhdessä tekeminen – urheileminen – kuitenkin avaavat ihmisten välille uusia vuorovaikutuksen muotoja.

Ihmiset ovat pohjimmiltaan lopulta samanlaisia.

Yhdessäolo mahdollistaa henkisten virtojen kulun.

Esikuvien voima voi myös tehdä voittamatonta työtään. Ihmiset, jotka ovat nähneet, kokeneet ja itse harjoittaneet pahuutta, voivat saada elinikäisen kosketuksen paremmasta elämästä kohdatessaan sitä kansainvälisessä rauhan tapahtumassa.

Pienet tytöt ja pojat voivat saada sieluunsa lähtemättömän jäljen hyvästä elämästä ja paremmasta maailmasta, vaikka tähän saakka olisivat jääneet niistä paljossa vaille – olkootkin että olympialaisiin liittyy paljon kielteistäkin.

Ks. sermones.fi:n Pekingin olympialaisiin osallistumista käsittelevä aikaisempi artikkeli ”Suomi, Suomi, Suomi – valistunut osallistuminen on Suomen omistamaa substanssia myös Pekingin olympialaiskysymyksessä” (2.5.2008).”

”Suomi, Suomi, Suomi – valistunut osallistuminen on Suomen omistamaa substanssia myös Pekingin olympialaiskysymyksessä

2. Toukokuu 2008 | Tekijä Nettilehti Sermones | Kategoria Artikkelit

Suomi on korkeasti sivistynyt parlamentaarinen valtio.

Suomen aseet maailmanpolitiikan toimijoina ovat pehmeitä arvoja, mutta eivät pasifismia joka ei mikään pehmeä arvo olekaan. Se sallii vahvan voittaa.

Suomen arvoja ovat järjestys, oikeusvaltioperiaate sekä keskustelukulttuuri.

Suomi joutuu nyt ratkaisemaan tavan, jolla se osallistuu tai asennoituu Pekingin olympialaisiin.

Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.

Suomen perustuslain mukaan ketään ei saa tuomita kuolemaan, kiduttaa eikä muutoinkaan kohdella ihmisarvoa loukkaavasti.

Miten siis valtio, jolla on tällainen perustuslaki, voisi kansainvälisissä käytännön tilanteissa viedä eteenpäin perustuslakinsa sanomaa ja Suomen perustuslain mukaisesti osallistua kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi ja yhteiskunnan kehittämiseksi?

Suomella ovat nyt koetinkivinä Kiina ja Pekingin olympialaiset.

Miten paha tulisi kohdata?

Boikotoimalla vai katsomalla silmiin?

Nyrkkiä heristäen, kasvot vihasta vääristyneinä, metelöiden, huudellen, mölisten, kiviä ja pulloja heitellen, vai?

Suomalaiseen – luterilaiseen – kulttuuriin kuuluu kohdata vastapuoli saman pöydän ääressä, jalat saman pöydän alla.
Presidentti Martti Ahtisaari on yksittäisenä henkilönä kansainvälinen toimija, joka on toiminut juuri tällä periaatteella.
Suomi edustaa keskustelukulttuuria.

Keskustelukulttuuri on suomalaista sivistyspääomaa, jota riittää vientiinkin. Keskustelukulttuuri on sikäli mielenkiintoinen vientiartikkeli, että se vietäessä ja käytettäessä vain lisääntyy.

Nettilehti Sermones on kirjoittanut valistuneista yhteiskunnallisen toiminnan tavoista useissa artikkeleissaan. Kemijärven tapausten aikaan (8.2.2008) se julkaisi artikkelin ”Valistunut osallistuminen”, jossa todetaan muun muassa, että valistunut osallistuminen olisi Suomen omistamaa substanssia erilaisissa kansainvälisissä yhteyksissä.
Artikkelissa korostetaan vuorovaikutusta vastapuolen kanssa.

Lisäisikö Pekingin olympialaisten avajaisista tai peräti olympialaisista poisjääminen vuorovaikutusta Suomen ja Kiinan välillä?

Yhteiskunnallisen osallistumisen tavat ovat sekä omassa yhteiskunnassa että kansainvälisissä yhteyksissä suuria sivistys- ja kasvatuskysymyksiä, jotka samalla ovat yhteiskuntarauhakysymyksiä.

Tapa osallistua on kulttuurissa keskeistä.

Suomen on nyt löydettävä Pekingin olympialaiskysymyksessäkin itsensä – presidentti Ahtisaaren ilmauksin ’Suomi, Suomi, Suomi’.”

Toimimisen ihmisoikeuksien kannalta kyseenalaisessa valtiossa ei kuitenkaan saa olla sinisilmäistä. Turvallisuus-, puolustus- ja ulkopolitiikassa yleensäkin tietämättömyys ja hyväuskoisuus voivat tehdä ihmisestä jopa hölmön toimijan.

Viime vuonna kuollut filosofi ja historioitsija, professori Juha Sihvola varoitti hölmöydestä teoksessaan ”Maailmankansalaisen etiikka” ottaessaan kantaa poliittiseen realismiin ja machiavellismiin. Hän varoittaa muun muassa, että ”moraalisesti vastuullisen toimijan on syytä tietää, millaiset voimat ja rakenteet tosiasiallisesti hallitsevat ihmisten ja valtioiden välisiä suhteita”. ”Piittaamattomuus olosuhteista ei ole mitenkään ylevää. Hyvä tahto ja tietämättömyys ovat kauhistuttava yhdistelmä ”.

Se, mistä on keskusteltu Kazakstanin yhteydessä, koskee vuorovaikutusyhteyksiä muidenkin valtioiden kanssa.

Sermones.fi on monissa artikkeleissaan tarkastellut Venäjän toimintakulttuuria historiallisena jatkumona. Vaikka Venäjä haluaa olla eurooppalainen valtio eli haluaa ratsastaa kohti länttä, sen isänmaallisuuteen ja kansallistunteeseen sekä toiminta-ajatukseen mantereen kokoisena Venäjänä sisältyy suuri arvopääoma, jota Euroopan valtioiden edustajat eivät ole kyenneet kohtaamaan.

Euroopan olisi pitänyt tulla tuntemaan venäläisen ihmisen sielu.

Pehmeiden arvojen diplomatialla sekä tavallisella kanssakäymisellä voisivat läntisen ja itäisen Euroopan sielut löytää toisistaan sukulaisen. Tämä periaate olisi hyvä pitää mielessä tällä hetkellä, koska Venäjä on näyttänyt kääntäneen ratsunsa kohti itää, tosin kasvot ovat edelleen länteen päin.

Hakusanoja sermones.fi:n Venäjää tarkasteleviin artikkeleihin: Venäjä, Edgar Savisaar, Iivana Julma, Dmitri Lihatšev (Lihatshov), Putin, Medvedev, Arto Luukkanen, Hiski Haukkala