Hyvää kevättä (julkaistu sermones.fi:ssä aikaisemmin 26.4.2010)!

Palokärjen huuto ja rummutus kajauttavat kevään alkaneeksi. ”Hiirenkorvalla olevat puut alkoivat huojua ja ilma suhisi niiden oksissa kuin joku olisi puhaltanut fagottia. Puro soitteli hopeakellojaan. Punarintasatakieli, peipponen, laulurastas ja sinitiainen lauloivat kvartettia. Metsäkirvinen ja vihreävarpunen visersivät kilpaa”.

Näin kirjailija Yrjö Kokko haltioituu keväästä teoksessaan Pessi ja Illusia.

Mahatma Gandhiinkin vaikuttaneen elämäntapakriitikko ja –filosofi Henry Thoreaun kevät: ”Mitä tällaisena aikana merkitsevät historiat, kronologiat, perimätiedot … ? Purot laulavat laulujaan keväälle”.

Rovaniemeläinen toimittaja emeritus ja kirjailija Arvo Ruonaniemi tiivistää kevään tulon Suomen Lapissa: ”Koko luonto soi. Tuuli, outa, maa ja vesi”.

Raahen kirjaston uutuuksien hyllystä osuu käteen Ruonaniemen tänä vuonna ilmestynyt runokirja ”Ruskan jälkeen. Runoja sateenkaaren alla”. Tulee tarve lukea uudestaan hänen vuonna 1987 ilmestynyt teoksensa ”Juutuan vedet” ja etsiä se kohta, johon tuo luonnossakulkija ja luonnonkokija on kirjannut erään kokemuksensa, ja löytyyhän se kun lukee huolella: ”Sitten kuljin poronpolkua ja tuumin, että tämä ei johda minnekään, vaan eipä väliä. Siirryin pois, taivalsin tänne ja niinpähän täällä tulistelin. Oli sellainen ihmeellinen olotila, jolloin kaikki olevainen häipyi pois. Kaikki oli ajatonta ja rajatonta. Sen tunsi juuri tietoisuuden rajamailla olevansa, mutta sitä ei saavuttaisi tahtomalla. Ajatus kuitenkin kehräsi”.

Amerikkalainen vuosina 1817 – 1862 elänyt Thoreau keskeytti vuonna 1845 opintonsa ja meni asumaan rakentamaansa erakkomajaan metsään lammen rannalle. Teos ”Elämää metsässä” ilmestyi vuonna 1854. ”Vaellus vuorelle ja muita esseitä” sekä ”Kävelemisen taito” ovat vuosina 2007 ja 2008 Thoreaun suomeksi ilmestyneitä teoksia.

Raahessa syntynyt tällä hetkellä 98-vuotias Rovaniemellä asuva Ruonaniemi on elänyt keskellä reaalimaailmaa, työelämässä ja perheenisänä, käynyt sodan ja kirjoittanut niistä ajoista kirjan. Vuonna 2006 ilmestyivät hänen kirjansa ”Puhtailla selkosilla” ja ”Lemmenjoen kultamuistot”. Veressään polte tuntureille, kalajärville, erälle ja kultapuroille on kutsunut hänet vaelluksille, joista hän lukuisat kirjansa on kirjoittanutkin.

Thoreaun Elämää metsässä ja Ruonaniemen Juutuan vedet vertautuvat keskenään. Molemmissa luontokokemukset ovat syvät ja molemmat ottavat kantaa aikansa elämänmenoon ja sen laatuun, myös yhteiskunnallisesti. Thoreaun oman aikansa elämäntapakritiikki on edelleen ajankohtainen: ”Voi miten minua on alkanut puistattaa nämä kotikyläni rappion päivät, kun ei enää osata kerätä kuormallista tarpeeksi paksua kiinankuorta eikä valmistaa tervaa ja tärpättiä”. Pienessä kirjasessaan ”Kävelemisen taito” hän ylistää kävelemistä ja luonnon villeyttä. Halutessaan virkistyä hän etsii synkimmän metsän ja lohduttomimman rämeen. ”Menen sinne kuin pyhään paikkaan, sanctum sanctorum. Siellä on Luonnon voima ja ydin.”

Kokonaisuutena Ruonaniemi menee maailmankuulun Thoreaun edelle, jo siinä että hän ei ole elänyt yhteiskunnan ulkopuolella vaan on elänyt tavallisen kansalaisen elämän. Myös Ruonaniemen tekstejä läpäisee yhteiskunnallinen ajattelu, hän on toimittaja ammatiltaan ja elää keskellä rivikansalaisen elämää. Mutta eri maailmoista miehet ovat. Thoreau nimittää paikallista maanviljelijä likaiseksi ja tyhmäksi maamoukaksi, ainakin käännöstekstin mukaan. Thoreauta on luonnehdittukin elitistiseksi kuten myös suomalaista Pentti Linkolaa. Ruonaniemen teksteistä ei löydy elitismiä. Ruonaniemi kohtaa jokaisen ihmisen suurella kunnioituksella, arvostuksella ja hienotunteisuudella. Kullankaivajien elämäkerrat ovat kultahipuilla kirjoitettuja.

Vuonna 1912 syntynyt Ruonavaara oli Juutuan vedet-teoksen syntyaikoihin 75-vuotias. Olisiko hänen tilityksissään vastausta sata vuotta aiemmin eläneelle Thoreaulle: ”En tiedä, lannistiko erämaa vai vapauttiko se. Siellä samoillessani kuitenkin opin, ettei tärkeintä ole saavuttaa varakkuutta tai yhteiskunnallista asemaa, vaan paljon merkityksellisempää on löytää rauha ja vapaus itseensä”. Esseen ”Mutkainen muistojen tie” alla hän vertaa elämäänsä vaivalloiseen tunturissa kulkemiseen ylös ja alas, kurun pohjalle ja ylhäälle hetkeksi aurinkoon ja lämpöön, todeten että elämä muotoutuu kokemuksista. Sitä elämää kannattaa muistella elämän ehtoollakin. ”Kun mielikuvani kulkevat näin, en toivoisi kenellekään suojattua, suoraa ja helppoa latua”, hän kirjoittaa.

Ruonavaara ei etsinyt kokemuksia, ne tulivat hänelle. Thoreau etsi elämän salaisuutta tarkoituksella. Omien sanojensa mukaan hän halusi ikään kuin niittää matalalta ”pakottaa elämän seinää vasten ja pelkistää sen alkeellisimpiin muotoihinsa”. Tämän hän teki halutessaan elää harkitusti, katsoakseen elämän olennaisimpia asioita silmästä silmään ja nähdäkseen, eikö hän voisi oppia, mitä elämällä oli opetettavana. Näin hän halusi välttää myös sen, ettei kuoleman hetkellä joutuisi toteamaan, ettei ole elänyt. Kuollessaan Thoreau oli vasta 45-vuotias.

Ruonavaaran ja Lapin ihmisen elämä pakottautui itsestään seinää vasten ja näyttäytyi mutkikkaina polkuina, ryteikköinä, kurimuksina, varjoina ja valoina.

Ruonavaara astelee erämaassa polkua, joka ei johda mihinkään. Hän miettii, että ihminen joka vaeltaa ilman suunniteltua tavoitetta ehtii katsomaan sivuilleenkin, alas maahan ja ylös taivaaseen. Hänellä on aikaa nähdä muutakin kuin oma elämä. Hän näkee ihmisiä ihmisinä, pilvet avaruudessa, maisemat, värit ja jopa maan matosetkin. Hänellä ei ole kiire yhteen tavoitteeseen, ja niinpä hän tavoittaa paljon. Hän pysähtyy jonnekin ilman pakotetta ja on tyytyväinen hiljaiseen oloonsa … ja vapauteensa. Ei kuitenkaan vapauteen ilman niitä vastuita, joita ihmiselle on asetettu, vaan vapauteen elää oma elämä omalla tavallaan, ilman pakotteiden piiskaa. Tulla mennä ja pysähtyä. Päästä vapaaksi aineen ja mammonan kahleista, päästä pois tyhjästä pintavaahdosta ja uida ehjässä vedessä.

Siinä Juutuan vesien maailmoissa ihmeellisessä olotilassa istuessaan Ruonaniemi huomasi alkaneensa hyräillä Toivo Kuulan säveltämää laulua: ”Teitä siunaan hetket ilon riemun, teitä haaveen heljät välkkymaat. …”. Hän istui kauan pehmeän pimeässä hiljaisuudessa.

Mutta kuunnellaanpa kevään ääniä vielä myös Yrjö Kokon kanssa:

”Kuului keltaisia, sinisiä ja vihreitä ja punaisia säveliä … Lahopökön rungossa kasvavat pahkasienetkin höristelivät korviaan, sillä ne tunsivat pieniä merkillisiä sykähdyksiä lahoissa sydämissään”.