”Suruvaipankin
mustan silkkihameen
helmassa ilonraidat:
sininen ja valkoinen.”

(Maaria Leinonen 2012)

Maaria Leinosen tänä vuonna ilmestyneen runokokoelman ”Huomisen ovella” säkeet Suruvaipan iloraidoista sopinevat Talvisodan ja jatkosodan tulimerissä pyöritetyn sotilasmestari evp. Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitzin (1917 – 1981) elämäntyön rankimpien kohtien juonteeksi. Sininen ja valkoinen.

Savolaispoika Schadewitz on juuri se suomalainen sotilas, joka Talvisodan Kannaksen taisteluissa Munasuon ja Summan tankki- ja jalkaväkivyörytyksessä 12. helmikuuta 1940 hyppäsi vihollisen panssarivaunun takakannelle aseinaan laatikosta sieppaamaansa kaksi käsikranaattia. Alikersantti Schadewitz tajusi, että ainoa keino tuhota vaunu oli saada kranaatti sisään.

Ville Kaarnakari on kirjoittanut Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitzista äskettäin ilmestyneen elämäkerran ”Kuolema kolkuttaa” (Gummerus 2012).

Syöksy syöksyltä vihollisen panssarivaunun taakse päässyt alikersantti hyppäsi vaunun takakannelle. ”Koko maailma oli sulkeutunut ajatuksista pois siinä vaiheessa. Oli vain vaunun torni ja sen päällä oleva luukku.” Luukku näytti olevan kiinni, mutta sen reunassa vaikutti olevan rakoa, josta Schadewitz yritti puukollaan kammeta luukkua auki. Luukku ei hievahtanutkaan.

Kaarnakari kertoo: ”Tietämättä itsekään miksi, hän alkoi hakata käämikranaatilla luukkua. Turhautuneena hän huusi vaunumiehille avaamiskehotuksensa”.

Kaarnakarin mukaan Schadewitz piti sellaista melua, että taistelun melun seassa venäläiset ”jostakin syystä” raottivat luukkua ajatellen ilmeisesti, että kannella oli heidän omaa jalkaväkeänsä.

Luukun raottuessa Schadewitz sytytti käsikranaatin ja tipautti sen luukusta sisään. ”Edelleen luukusta kiinnipitävä venäläinen vaunumies tempaisi vaistomaisesti luukun kiinni”, Schadewitz hyppäsi vaunun päältä ja syöksyi omiaan kohti.

Omiensa luo päässyt Schadewitz veti vielä hetken henkeä. Hän ei itsekään muistanut, mitä oli huutanut kannella ”eikä se ollut tärkeääkään”, Kaarnakari kirjoittaa. ”Piruuttaan hän vastasi kysyjälle huutaneensa käskyn avata luukun. – Ymmärsihän se savoa. Huusin sille, että avvaa iivana, tiällä kuolema kolukuttaa.”

Schadewitzin teko lähti kiirimään rintamajoukoissa, postikorteissa eri versioina ja myöhemmin sotahistoriassa. Puolalainen Janusz Piekalkievicz on maininnut tapahtuman kirjassaan ”Krieg der Panzer 1939 – 1945” tietolähteenä Schadewitzin urotekoa seuranneena päivänä 13.2.1940 United Press.

Suomalaiset sotilaat tekivät urotekoja sotien kaikilla lohkoilla. Schadewitzin teko oli yksi niistä. Schadewitz oli isänmaan mies, se korostuu hänen elämäkerrassaan ja Kaarnakari tuo sen esille. Iloraidoissa olivat sininen ja valkoinen. Kaarnakari tuo esiin kaikkien suomalaisten sotilaiden ansiot. ”Einar Schadewitz oli kova ja peräänantamaton sotilas. Se on aivan selvä, mutta hän ei ollut ainoa suomalainen, joka talvisodassa tuhosi tankin lähietäisyydeltä”.

Schadewitzin elämäkerran kirjoittaja mainitsee myös vihollisen taitavuuden. Schadewitzin itsensä kertomana Kaarnakari kirjoittaa: ”Venäläinen oli kova kaivautumaan. Päästyään sillanpääasemaan Vuosalmen puolelle ryssä kaivautui heti. Suomalaiset saivat vähän pintamaata siirreltyä sinä aikana, kun venäläisillä oli jo kolmas hirsikerta menossa asemiensa katteena”.

Talvisodan taisteluissa Schadewitz taisteli Kannaksella, Munasuolla ja Summassa sekä Näykkijärvellä ja Viipurissa.

Kannaksen taistelut on kirjattu muun muassa eversti, samoin Mannerheim-ristin ritari Wolf H. Halstin kirjoittamassa teoksessa ”Talvisodan päiväkirja”. Tulinen noidankattila sota oli. ”Tänään vuotavat verivirrat, huomenna kyynelvirrat. On sota.” Wolf ylistää suomalaista sotilasta, mutta lataa täyden laidallisen halventavia sanoja herratyypeille ja muille jonninjoutaville. Tämän päivän kasvatusihmisten olisi hyvä tutustua noihin sanoihin. Kaunis ja herkkä on kuvaus ”Kerrotaan tukuttain rintamajuttuja. Vain yksi mies, nuori reservinupseeri, istuu hiljaisena nurkassa. Hänen poskellaan on hyytynyttä verta. Pidän hänestä paljon, hän on ilmeinen taistelijatyyppi”.

”Kunnon pojat, meidän omat pojat. He ovat Summan ihme” Wolf luonnehtii Summan ihmettä. ”Emme kuule yhtä ainoata valitusta näiltä miehiltä, jotka hiljaisina ja unohdettuina seisovat vartiopaikoillaan jo kolmatta kuukautta. He ovat koko toimintamme kulmakiviä.”

Wolf ei sietänyt herrakansan elkeitä. Perääntymisvaiheen ruuhkautuneella tiellä hän kimpaantuu ”eräälle herralle” kehotettaessa häntä avuksi, mutta joka sanoo ottavansa käskyjä vain Wolfin edustamaa korkeammasta esikunnasta. ”Heitämme hänet hankeen muiden raiteiltaan suistuneiden kapineiden joukkoon”, Wolf kirjaa Talvisodan päiväkirjaansa.

Kaarnakarin kirjan sankarista on myös johtajakuvauksia. Haavoituttuaan jatkosodassa Schadewitz ei malttanut pitää sairaslomaansa loppuun vaan lähti sotasairaalasta paperittomana rintamalle. Rinnassa oleva Mannerheim-risti päästi hänet tinkapaikassa eteenpäin. Junassa hän kohtasi myös haavoittumisen jälkeen rintamalle palaavan kartanon pojan, joka oli käsketty yli sadan rintamalle palaavan sotilaan johtajaksi. Joukon johtaja oli pulassa ”jermujen” kanssa. Hän pelkästi, että osa joukosta karkaisi, sillä rintamalla käytiin parhaillaan kovia taisteluita. Kaarnakari lainaa kyseisen johtajan Nils Grotenfeltin omia myöhempiä muistiinpanoja tilanteen ratkeamisesta: ”Silloin joukosta nousi ylikersantti Schadewitz Juvan pataljoonasta. – Elä sinä hovinpoika hättäile, en minä niitä laske karkoomaan!”

Kaarnakari tietää, että kukaan ei karannut ”eikä kukaan ollut ällistyneempi kuin Käkisalmen Henkilötäydennyskeskuksen upseeri, kun kaikki kulkulupaan merkityt kävelivät paikalle yhtenä joukkona, rajajääkäriluutnantti kärjessä ja Mannerheim-ristin ritari loppupäässä”.

Rintamalle palannut Schadewitz löysi oman yksikkönsä Vuosalmelta ja pujahti eversti Ehrnrootin puhuttelua varten pienelle aukealle kootun rykmenttinsä rippeisiin tutulle paikalleen pataljoonansa jääkärijoukkueen kärkeen. Tuli keskustelu everstin kanssa. Sairaalasta myöhemmin saapuneissa papereissa luki, ettei Schadewitz kelpaa rintamapalvelukseen, mutta hän sai jäädä paikalleen joukkueenjohtajana kun lupasi eversti Ehrnrootille väistyvänsä vapaaehtoisesti Sisä-Suomeen, jos ei pysty hoitamaan tehtäväänsä.

Ylikersantti Einar Schadewitz toimi kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä Vuosalmen taisteluvaiheen aikana jääkärijoukkueenjohtajana vaikka oli vielä toipilas. Näissä taisteluissa Schadewitz oli johtamassa useita hurjapäisiä vastaiskuja, joissa vihollisen ulospurkautumaan pyrkiviä kärkiä hakattiin taaksepäin verisissä lähitaisteluissa, Kaarnakari kertoo.

Sodan jälkeen Schadewitz hakeutui armeijan tehtäviin. Hän palveli Kymen Jääkäripataljoonassa sen 2. Jääkärikomppaniassa eri tehtävissä, viimeksi yksikön vääpelinä yleten sotilasmestariksi.

Mannerheim-ristiä hänelle esitettiin jo Talvisodan aikana. Hän sai sen jatkosodan aikana 10. helmikuuta 1943 numerolla 110.

Kun häneltä kyseltiin Talvisodan uroteosta, hän vaihtoi puheenaihetta. Einar Schadewitz säilyi vaatimattomana savolaispoikana, mutta hänessä oli myös sitä jermumaistakin huumorintajua, jota suomalainen sotilas on osannut harjoittaa. Hän solmi avioliiton verisen sodan kokeneen Karjalan Raudusta kotoisin olleen lotan Meeri Huuskan kanssa. Avioparille syntyi kaksi poikaa.

Ks. sermones.fi:n artikkeleita hakusanalla ”Wolf Halsti”!

Ville Kaarnakari, Kuolema kolkuttaa. Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz. Gummerus 2012.