Inkeriläinen Niina Väärä on kertonut vaietun totuuden elämästään. Enää hänellä ei ole passia, jonka mukaan hän olisi ”kansan vihollinen”, joka hän Neuvostoliiton aikana pykälän 38 mukaan oli syntyperänsä takia.

Vuonna 1930 syntynyt Niina Väärä muutti Suomeen tyttärensä Liinan kanssa vuonna 1993 miehensä Ilmar Kardenin jäädessä Viroon Suugan kylään metsän keskellä olevaan heidän entiseen yhteiseen kotiinsa, pieneen maataloon, kahden koiran kanssa. Aikansa traumatisoima ja sodasta painajaisunia näkevä Ilmar oli alkoholisoitunut, mutta nyt päässyt alkoholista eroon. ”Päivisin Ilmar oli apaattinen, mutta öisin hän kärsi usein painajaisista. Koko talo heräsi hänen huutoonsa. Sotamuistot eivät jättäneet Ilmaria rauhaan edes neljäkymmentä vuotta myöhemmin.” Yksi kovimmista taisteluista oli ollut Sinimäkien taistelu, Niina kertoo.

Lapsena toisistaan eroon joutuneet sisarukset paljastivat syntyperänsä omasta tahdostaan vasta aikuisina vuonna 1978. Nytkin ulkopuolinen oli läheinen sukulainen, Ivan-veljen Liida-vaimo, joka kysyi kotiinsa Siperiaan kylään saapuneilta sisaruksilta ja samalla mieheltään Ivanilta: ”Keitä te oikeasti olette?” Silloin Niina vastasi: ”Olemme suomalaisia!”

Olli Pirhonen on kirjoittanut Niina Kardenin o.s. Väärän elämäkerran ”Kansan vihollinen. Inkerinsuomalaisen Niina Väärän tarina”.

Väärän lapsuuden koti oli Leningradin alueella Tosnon maakunnassa pienessä Veretjen kylässä, jossa kiemurteleva joenuoma erotti toisistaan kylän venäjän- ja suomenkieliset asukkaat. Niina menetti lapsena molemmat vanhempansa, äidin tapaturmaisesti ja isän hoitamattomuuteen. Talvisota oli syttynyt ja propaganda levitti tietoa, että Suomi oli hyökännyt. Vatsakipuinen isä ei saanut lääkäreiltä apua, koska hän oli suomalainen, Leningradin alueen inkeriläinen. Niina sanoo, että vihan ilmapiiri tappoi isän. Isä oli kuollessaan 43-vuotias.

”Stalinin luoma ihmiskunnan irvikuva oli täysin säälimätön ja armoton inkeriläisille. Stalinin valtakauden aikana helvetti pääsi irti. Koko kansa joutui suuren Saatanan silmätikuksi, hirmuvallan hampaisiin”. Pirhonen on kirjannut Niinan kokemukset niin kuin ne ovat.

Äidin kuoleman jälkeen isä oli solminut uuden avioliiton. Äitipuolen surkuttelu, että Niinankin olisi parempi kuolla pois, sai Niinan sisuuntumaan ja lupaamaan itselleen, ettei hän antaisi koskaan periksi. ”Rakkaiden vanhempiensa muiston vuoksi taistelisin elintilasta tässä kurjassa maailmassa viimeiseen hengenvetoon asti.”

Siitä alkoi Niinan itsenäinen elämänpolku.

Niina täytti 21. päivä kesäkuuta 1941 yksitoista vuotta. Seuraavana päivänä Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon.

Perheen toimeentulosta huolehtinut isoveli Aleksander joutui lähtemään sotaan ja Niinan kodin talous romahti. ”Alkoi ajanjakso, jolloin näimme nälkää. Minullakin oli nälkäpöhö”, Niina kertoo Pirhosen kirjassa. ”Ei ollut aivan tavatonta, jos joku yritti keittää syömäkelpoista lihakeittoa pelkästä nahkavyöstä.” Niinan 12- ja 13-vuotiaat veljet Ivan ja Nikolai lähtivät sotaa, nälkää ja syntyperäänsä pakoon. He olivat tietymättömissä vuosikaudet ja vasta aikuisina sisarukset kohtasivat.

Sotarintama lähestyi Leningradia ja Niinan kodin ympärillä käytiin kiivasta asemasotaa. Lopulta kylään jäivät saksalaiset. Maaliskuussa 1942 tuli lähtö pakolaisleireille Hatsinaan ja Tallinnan lähelle Kloogaan. Isoäiti jäi kotiin ja Niinan käsityksen mukaan kuoli nälkään.

Niina ja isosisko Katri pitivät yhtä leireillä, joissa riehuivat taudit, syöpäläiset, nälkä ja kuolema. Mummon opettamana Niina tunsi suolaheinän, joita hän löysi piikkilangoin rajatulta kentältä syödäkseen. Hän sairasteli rankkoja tauteja ja ihmetteli jälkeenpäin, että jäi henkiin. ”Sain vain puutteellista hoitoa, alkeellista lääkitystä ja ala-arvoista ravintoa. Olin todella heikossa kunnossa. Muistan yhä, kuinka vain katsoin hoitajaa silmiin ja vaivuin tajuttomuuteen.”

”Kloogan leirialue oli erityisen paha paikka, koska siellä oli myös juutalaisia, joita tapettiin ja poltettiin. Olimme samalla alueella juutalaisten kanssa, mutta meillä oli eri leirit. Me olimme pakolaisleirissä ja juutalaiset keskitysleirissä, joka olikin varsinainen kuolemanleiri. Kuulin siitä tosin vasta myöhemmin, sillä en osannut lapsena arvata viereistä leiriä niin erilaiseksi”, Niina muistelee.

Kloogan leiriltä nälän ja tautien jälkeen terveen kirjat saaneet tytöt vietiin työntekijöiksi Viron maalaistaloihin, ”lapsiorjiksi” kuten Niina kuvaa. ”Lapsiorja-aikana minulla ei ollut yhtään vapaapäivää – koskaan. Ei edes yhtä ainoaa lomapäivää vuodessa. Olin aina töissä, myös sairaana tai koiranilmalla. Palkaksi sain jotain muonaa sekä vaatteita, että minun ei tarvinnut olla alasti.”

Uusi raskas käänne oli vuosi 1947. Inkerinmaan suomalaisia alettiin karkottaa Virosta. ”Olin seitsemäntoista, kun passini mitätöitiin”, Niina kertoo. Passin jokaiselle sivulle vedettiin raksit ja hänelle ilmoitettiin ”Sinä et kuulu mihinkään!”

Niinalla ei ollut enää Virossa asumislupaa. Hänellä oli kolme päivää aikaa poistua maasta. Vaihtoehtoina olivat Omsk, Tomsk tai Novosibirsk. ”Oli täysin epätodellista, että en ollut enää orjankaan arvoinen”.

Niina asui salaa isosiskonsa Katrin luona. Katrilla oli asumislupa avioliiton myötä. Kylän väki tunsi Niinan kohtalon ja auttoi häntä piilottelussa. Niina piiloutui vähänkin oudomman ihmisen lähestyessä. Hän värjötteli heinäladoissa ja kellareissa, piiloutui navettaan ja puuliiterin takanurkkaan. Virolaisten ja inkeriläisten kesken oli yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kyläläiset miettivät, miten pelastaisivat Niinan. He keksivät. Eräs 70-vuotias leskeksi jäänyt mies ja viimein myös Niina suostuivat avioliittoon. Avioelämää heillä ei kuitenkaan ollut, mutta uusi sukunimi Madismaa pelasti Niinan Siperialta. Elettiin vuotta 1948. Niina oli 18-vuotias.

Niina oli saanut elämälleen jatkoaikaa.

Pirhosen kirja kuljettaa Niinan elämänpolkua Niinan omakohtaisesti kertomana. Metsän keskelle rakentunut ”luomutila” maatöineen ja eläimineen on lukijan silmissä lopulta idylli, vaikka KGB vahti ja valvoi kuin haukka puunlatvassa. Niina sai kolhoosit ja sovhoosit lopulta palvelemaan tavoitteitaan. Niina taisteli ”tässä kurjassa maailmassa” itselleen elintilan kuten oli lapsena päättänyt tehdä. Hän oli lapsena luvannut itselleen, ettei koskaan antaisi periksi. Niina kouluttautui, solmi avioliiton (Madismaa oli kuollut) ja teki pitkän ja vaativan työuran. Perheeseen syntyivät tyttäret Anne, Marika ja Liina, jotka koulutettiin ja ovat nyt avioliitossa. Isoäitikin Niina on.

Suomeen muuttanut Niina sanoo olevan kurjaa muistella niitä aikoja, kun ”jonotimme (leirillä) kuoleman kielissä kattiloiden liotus- ja raapimisvettä tai söimme ’lihakeittoa’, joka oli tehty liotetuista eläinten taljoista.

Olli Pirhonen: Kansan vihollinen. Inkerinsuomalaisen Niina Väärän tarina. Docendo Oy. 2012.