Toimittaja, teatteriohjaaja Päivi Istalan (synt. 1947) lapsuuden ja nuoruuden suuri henkinen pääoma ei pettänyt hänen elämänsä rapakoissa eikä rummakoissa. Sivistyneisyyden ja sivistyksen suuri henki oli hänen elämänsä hopeaisena kaidepuuna silloinkin kun pitkospuut jo olivat syvällä mustan suoveden alla ja tosiasiassa hän itse jätelaatikossa.

Vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyt Istala lähti muuttamaan maailmaa karsinasta päässeen vasikan tavoin. Kevään 1966 ylioppilaana hän aloitti samana syksynä Helsingin yliopistossa suomenkielen ja draamakirjallisuuden opinnot, mutta jo saman vuoden joulukuussa Helsingin Sanomista osui silmiin työpaikkailmoitus Suomen Yleisradiossa, Oy Yleisradio Ab:ssä. Nuoren mullikan ulvahtelut pääsivät eetteriin. Motiivina Istalan toimittajuudessa eivät olleet kuuluisien tai merkittävien ihmisten tapaamiset vaan maailman muuttaminen. Sitä hän muutti, mutta melko pian kävi niin, että maailma alkoi muuttaa häntä ainakin panemalla hänet takaisin karsinan tapaiseen. Sellaista on elämä.

Syksyllä 1967 Istala pääsi aloittamaan opinnot varsinaisessa tarkoituksessaan Teatterikorkeakoulussa. Työt Yleisradiossa jatkuivat ja sen sai kokea myös opiskelutovereiden taholta. Koulukiusaamisesta muistelmissa on oma lukunsa.

Istala oli ”täynnä intoa” maailman parantamiseen, mutta häneltä saattoi puuttua ”ymmärrys” (Room. 10:2), ”kiivaus” tärkeänä pitämänsä asian puolesta, ”mutta ei taidon mukaan” (vuoden 1938 käännöksen sanoin, Room. 10: 2).

Ristivetoa-ohjelman lakkauttamisen ”viimeinen pisara” 5.10.1970 oli ”Asunto-Ristivetoa”-ohjelman vuoropuhelu. Sketsi on tallennettu kirjoitettuna Istalan muistelmien sivulle 187.

Asunto-Ristivetoa-vuoropuhelu oli ja on mauton ja törkeä, typerä. Yleisradion ohjelmaneuvoston päätös Istalan koko Ristovetoa-ohjelman lopettamisesta Yleisradion radiokanavalla on ainakin siltä ohjelman osalta perusteltu.

Yleisradion ohjelmaneuvoston pöytäkirjan 19.19.1970 ohjelman lopettamispäätöksen perusteluissa todetaan Asunto-Ristivetoa-sketsistä: ”sen kuvan ikään kuin kaikki tontinmyyjät, asuntojen välittäjät, grynderit olisivat roistoja”.

Istala sanoo kuullusta ja kirjoitetusta tekstistä: ”Kun puhuttu teksti puretaan, saadaan esiin vain luuranko. Kirjoitetusta radiotekstistä puuttuvat valöörit, painotukset, ihmisäänen hengitys, äänensävyjen kirjo – kaikki se mikä tekee radio-ohjelman”.

Kokonaisuutena Istalan muistelmat ovat loistava.

Muistelmat myös todistavat oikeaksi Mika Waltarin sanat taiteilijan nahan paksuudesta tai ohuudesta. Istala oli jo 12 – 13- vuotiaasta lähtien lukenut Waltarin tuotantoa ja nyt hän Yleisradion toimittajana Ristivetoa-ohjelman lopettamisen jälkeen syksyllä 1970 pääsi tapaamaan Waltarin hänen kodissaan Helsingin Tunturikadulla.

Istala kuvaa Waltarin tapaamistaan: ”Kun sitten kahvit oli juotu, viinerit syöty ja keskustelut keskusteltu, tuli sopiva hetki tehdä lähtöä. Kiittelimme, siirryimme eteiseen. Waltari sanoi minulle jotenkin näin: ’Kun nämä julkisuuden laineet nyt käyvät Teidän ympärillänne näin kovin korkeina, niin minä toivotan Teille rohkeutta ja kestokykyä ottaa vastaan nämä Sallimuksen sohaisut.’ Siihen minä jotensakin järkyttyneenä: ’Kiitos … niin, kai on yritettävä kasvattaa niin paksu elefantinnahka, ettei sitä mikään kovasti koske. Kai minun sitä on yritettävä…’ Se riitti. Waltari otti käteni molempiin käsiinsä, katsoi nätisti ja sanoi: ’Kuulkaas nyt, toimittaja – Tehän olette siellä teatterikoulussa – Teistä tulee taiteilija … Se ei onnistu, se elefantinnahan kasvattaminen, minä voin vakuuttaa Teille. Minä olen vuosikymmeniä sitä yrittänyt, mutta voin kertoa: ei onnistu!’ Siinä vaiheessa ulvoin jo ääneen, kyyneleet tippuivat Waltarien eteisen matolle ja Jomppa (Jorma Ojaharju) työnsi minut ulos ovesta käytävään ystävällisesti mutta jyrkästi.”

Muistelmansa päätettyään vuonna 2012 Istala on 65-vuotias. Kaiken mahdollisen lian ja särkyneen keskeltä noussut kukka asfaltista. Sivistyneen kodin alkoholisoitunut rikkinäisyys, kodin alkoholismin ja väkivallan toistuminen rakastetussa aviopuolisossa. Itse Istala oli ollut raitis ja ihanteellinen nuori.

Muistelmissaan itsensä vereslihalle kuorinut – nylkenyt – Istala johdattautuu lopulta elämänsä pisteeseen, jolle vain sivistyneisyyden ja sivistyksen suuri henki voi johdattaa. Sivistyneisyyden ja sivistyksen suuri henki on Istalan elämän hopeinen kaidepuu, joka piti jos salli kätensä kulkea sitä pitkin.

Hopeinen kaidepuu.

Miten sanoikaan Tommy Tabermann?

”Joilla on sydäntä vähänkin
särkyvät juuri siitä
ja pelastuvat
joilta sydän puuttuu
niistä ei jää jälkeäkään
miten paljon tahansa
tuhoavat.”

Löytyisikö muun tämän päivän median muistelmista sitä klassisen sivistyksen varastoa, joka kulkee Istalan muistelmissa?

Tuskin yksikään tämän päivän median edustaja kykenisi tekemään niitä reportaašeja uskonpuhdistaja Martti Lutherin merkkivuosien paikkakunnista ja tapahtumista, jotka Istala on arvokkuudella, kunnioituksella ja suurella asiantuntemuksellaan tehnyt samalla mainiosti kuvaten tuon ajan DDR:a, joka intoutui juhlimaan Lutherin syntymän (1483 – 1546) merkkivuotta vuonna 1983 ja jonka puolella Luther-kaupungit sijaitsivat.

Istalan elämänpolun muistelmat ovat verinen vana, nahanriekaleita kahtapuolta polkua.

Muistelmien loppuosa on historiaa. Työ Yleisradiossa jatkuu. Istala raitistuu. Hän oli radikaalivuosinaan eronnut kirkosta, johon nyt palasi ja tytär Anna kastettiin.

Avioero alkoholisoituneesta ja väkivaltaisesta Jussista pysyi voimassa, mutta hädän hetkellä Istala ei voinut miestä hylätä. Jussi löydettiin kadulta vahingoittuneena ja ne olivat Istala ja tytär Anna, jotka viikottain kävivät katsomassa puoleksi halvaantunutta sairaalahoidossa olevaa miestä, he huolehtivat. Vuorovaikutus isän ja tyttären välillä oli kunnossa. Kuvaavaa Istalalle, että hän rakasti aviomiestään – joskin avioerossa – vanhanaikaisella rakkaudella. Tytär Anna – nyt jo abiturientti – totesikin tämän Istalalle: ”Äiti, sinä rakastit kyllä isää loppuun asti”.

Istala ei ollut kommunisti. Tämän hän tuo muistelmissaan esiin useasti. Hän ei ollut myöskään taistolainen. Varsovan liiton panssareita Prahaan 21.elokuuta 1968 hän ei hyväksynyt. Helsingin vanhan ylioppilastalon valtauksenkin hän ilmeisesti tiesi vasta kun se oli tapahtunut. Mutta vasemmistoradikaali hän oli ja kantaa ottava, valitettavasti myös rienaten. Näistä seepranraidoistaan hän ei päässyt edes viimeisinä työvuosinaan Helsingin kaupunginosassaan, jossa hän oli aktiivinen osallistuja, mutta ainakin jossakin kuvaamassaan tapauksessa myös ulkoparlamentaristi.

Yleisradion pääjohtaja Eino S. Revon (1965 – 1969) sanoin Istala oli individualisti ja kommentaattori, ”jolle yleensä sallitaan omat mielipiteet”.

Istala pyrki toimittajan työssään antamaan äänen ihmisille, joilla yhteiskunnassa ei ollut ääntä.

Istalan muistelmien viimeiset sata sivua olisivat tärkeää koulutuskirjallisuutta media-opiskelijoille ja muillekin. Istala ei säästele sanojaan tuodessaan esiin esimerkkejä sivistyksen, yleissivistyksen ja suomenkielen oikeakielisyyden puutteista ja täydellisestä puuttumisesta.

Istalan muistelmat ovat merkittävä historiallinen katsaus Suomen puolivuosisataiseen historiaan 1950 – 2000-luvulla. Siinä presidentti Urho Kekkonenkin taiteilee vasemman ja oikean puolen äärimmäisyyksiä väistellen.

Päivi Istala on muistellut omaa yhteiskunnallista, sosiaalista ja poliittista suomalaista aikaansa useamman kuin yhden ihmisen elämän verran. Kunnioitettava ja tärkeä teko.

P.S.
Istalan kuvaamaa aikaa nykyinen Helsingin yliopiston eurooppaprofessori Laura Kolbe luonnehtii (vuonna 2008!) ajaksi, jossa Helsingin Vanhan ylioppilastalon valtaus lopetti keskustelevan 1960-luvun ja aloitti stalinistisen hegemonian (Iltalehti 27.11.2008). Vanhan valtauksen vuosipäivän (1968 – 2008) teemasta seminaarin järjestänyt Kolbe sanoo Iltalehden haastattelussa, että vaikka nuorisoliikehdintää oli 1968 kaikkialla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, sen taustassa ja muodoissa oli suuria kansallisia eroja.

”Esimerkiksi Belgiassa lähtökohtana oli kieliriita. Saksassa ilmiöön heijastui natsiajan muisto. Ranskassa Suuren vallankumouksen perinne. Yhdysvalloissa mellakointi synnytti reaktiona ’Reaganin demokraatteja’ eli työväestö vieraantui demokraattipuolueen älyköistä. Norjalainen tutkimus kumosi myytin siitä, että radikaalit olivat isäkapinaan ryhtyneitä herrasväen lapsia. Keskeisesti kumousmieliset tulivat kommunistisista työläisperheistä. Muutamat kuuluisat nimet loivat näköharhan varmaan meilläkin. Suomessa liikehdintään liityttiin myöhään ja tyydyttiin valtaamaan ylioppilaiden ikioma talo. Järkevä osa valtaajien yliopistoelämään kohdistuneista vaatimuksista oli jo toteutumassa. Ennen muuta tapahtuma kertoi tilaansa etsineiden suurten ikäluokkien kaipuusta kumousromantiikkaan.”

Kolbe näkee, että Vanhan ylioppilastalon valtauksen jälkeen meillä Suomessa keskusteleva, moniarvoinen 1960-luku muuttui demagogiseksi 1970-luvuksi, jossa vallitsi stalinistinen hegemonia. Saksassa syntyi Rote Armee Fraktionin terrori.

Kolbe mainitsee, että radikaalit meillä Suomessa eivät saaneet koskaan enemmistöä suurten ylioppilaskuntien vaaleissa. Etenkin kulttuuripiireissä stalinismin perintö vaikuttaa kuitenkin edelleen, sanoo Kolbe marraskuussa 2008.

Suomen ev.lut. kirkon puolella piispat olivat helisemässä paitsi yleensä radikaalivasemmiston kritiikin edessä myös omien luterilaisten radikaalipappien kanssa. Kotimaa-lehti otti ajan ilmiöihin kantaa niin paljon kuin ehti, radikaaleina pitämiinsä ilmiöihin täysin kielteisesti. Ajanhengen vaikutus kirkkoon oli niin suuri, että esimerkiksi Porvoon piispa Karl-Erik Forssell erosi piispanvirasta syksyllä 1969. Myös Helsingin piispan Aarre Lauhan sanottiin kokeneen radikalismin leviämisen papiston piiriin raskaana. Hänen jälkeensä Helsingin hiippakunnan piispaksi tuli professori Aimo T. Nikolainen. (Ville Jalovaara: Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962 – 1982. Suomen Kirkkohistoriallinen seura 2011.)

Joskus lienee sanottu, että kun kaupunkilainen on hölmö hän on sitä todella verrattuna siihen, mitä on maalaisen hölmöys. Maalainen on viisas hölmönäkin, tyhmänä, pöhlönä. Sermones.fi:n omistajan henkilökohtaisena muistona Helsingistä 1960-luvulla on kohtaaminen kaupungin keskustan kadulla. Vastaan käveli kaksi herrasmiestä, ainakin toinen hattupäisenä ja ulsterissa, fiksun näköinen mies ja niin taisi olla toinenkin herra. Miehillä oli meneillään keskustelu, joka sattui olemaan kuuluvaa ja selkeää vastaantulevan opiskelevan maalaistytön kohdalla. Sanat, jotka rekisteröityivät opiskelijatytön havaintoihin ja ”ikuiseen” muistiin olivat ”sonni on lehmän mies”.

Sermones.fi:n omistajan johtopäätös oli, että herrat olivat keskustelussaan sanoittamassa jotakin yhteiskunnallista laulua tai sketsiä ja syvälliseen sanomaan he olivat sketsinsä libretossa jo päässeet ”sonni on lehmän mies”!

Maalaishumorinkaan sanoin ei voi kuvata tuntemuksia, mitä herrojen sanoitus herättää suomalaisen maa- ja karjatalousyhteiskunnan kansalaisissa. Kuinka paljon 1960-1980-lukujen yhteiskunnallisessa aktivismissa lienee ollutkaan tietämättömyyttä, tyhmyyttä ja joutilaisuutta, sillä runsas ylioppilastulva ei merkinnyt sitä, että kaikki olisivat heti löytäneet paikkansa yhteiskunnassa vaikka jatko-opiskelupaikkoja oli tarjolla. (Vrt. Teemu Keskisarjan tutkimukset suomalaisesta terrorismista!)

Istalan ajan kontekstin kaikkia kiviä ei ole vielä käännetty. Sekin, että ihminen on kaiken keskellä yksin.

Päivi Istala: Ristivetoa ja muita kertomuksia elämästä. Muistelmia. Siltala 2012. 536 sivua.