”Ammattisotilaana Siilasvuo ei nöyristellyt saksalaisia jatkosodassa eikä Lapin sodassa. Sodan päättymisen jälkeen hän ei alkanut nöyristellä myöskään venäläisiä, jotka halusivat häneltä tietoja valvontakomission vuosina.”

Siilasvuo oli loppuun saakka ylpeä Suomen armeijan upseeri, luonnehtii Mika Kulju syksyllä 2011 ilmestyneessä Mannerheim-ristin ritarin, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon (1892 – 1947) elämäkerrassa ”Kenraalin viisi sotaa. Hjalmar Siilasvuon elämäkerta”.

Lapin sodan jälkeen Oulun Tervahovissa majaillut venäläinen kenraali ilmoitti Siilasvuolle, että hän ottaisi suomalaiskenraalin vastaan hotellissaan. ”Suomussalmen voittaja” ilmoitti venäläiskenraalille kellonajan, jolloin hän oli tavattavissa omassa esikunnassaan Seurahuoneella. Kenraalit tapasivat Siilasvuon esikunnassa.

Vastaavaa suomalaisen sotilaan ylpeyttä Raatteen tien ja Tornion maihinnousun kirjoittaneen Kuljun tutkimuksessa ilmenee Siilasvuon ja saksalaisten kohtaamisissa.

Siilasvuon adjutanttina yli kaksi vuotta toimineen Eino E. Suolahden muisteluissa Siilasvuo oli sotilaallisesti kova ja samalla inhimillisesti herkkä. Kenraali vaati alaisiltaan paljon ja hänelle oli täsmällisyys kaikki kaikessa. Kun asiat eivät menneet kenraalin tahdon mukaisesti, kuuli adjutantti olevansa ”helvetin tyhmä”.

Siilasvuo opetti laillisuutta ja oikeudenmukaisuutta kenraaliluutnantti K. L. Oescillekin. Siilasvuon pojan Ensio Siilasvuon kertomuksen mukaan Siilasvuo ja kenraaliluutnantti Oesch ottivat yhteen vielä vihollisuuksien päätyttyä kesän 1944 jatkosodan veristen lopputaisteluiden jälkeen. Oesch käski Siilasvuota hidastamaan vetäytymistä luovutettavilta alueilta, jotta ehdittäisiin kerätä mukaan mahdollisimman paljon suomalaisten omaisuutta. Siilasvuo ei totellut Oeschin käskyä, sillä hänen mielestään tärkeintä oli pysyä sovitussa aikataulussa. ”Raivostunut Siilasvuo käytännössä heitti esimiehensä ulos esikunnastaan. Humaanin kenraalin sisällä asui loppuun saakka pieni juristi.”

Ks. sermones.fi:n artikkeleita hakusanalla ”Oesch”!

Inhimillisesti herkkänä Siilasvuo saattoi kyynelehtiä tutun upseerin kaaduttua tai kertoessaan menetyksestä sankarivainajan perheelle. Kenraalilla ei ollut paljon sanoja Suolahdelle adjutantin tehtävien päätyttyä, mutta ”hänen kädenpuristuksessaan ja ilmeessään oli jotakin sellaista, joka painui mieleen lähtemättömänä muistona suuresta sotilaasta ja herkästä ihmisestä”.

Siilasvuo ehti taistella viidessä sodassa. Hän taisteli jääkärinä ensimmäisessä maailmansodassa. Suomen sisällissodassa hän osallistui kapteenina Viipurin valtaukseen. Talvisodassa hän johti everstinä legendaariset Suomussalmen ja Kuhmon taistelut, joiden jälkeen hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Jatkosodassa ja Lapinsodassa kenraaliluutnantti Siilasvuo toimi armeijakunnan komentajana.

Siilasvuo oli suomenruotsalaisen perheen poika, joka menetti läheiset ihmiset tuberkuloosiin. Varakkaiden ja turvallisten lähisukulaisten kartanossa Kirkkonummella hän kuitenkin sai varttua ja opiskella. Sukunimensä Strömberg muutti Siilasvuoksi vuonna 1936.

Sisällissodan jälkeen Siilasvuo pääsi pataljoonan komentajaksi Haminaan, jossa tutustui farmaseutti Sally (Salli) Kolsiin (k. 1978). Avioliiton nuoret solmivat 31.10.1920. Avioliitosta syntyivät lapset Ensio, Rolf ja Rakel. Lasten syntymisen aikaan aviopari asui Helsingissä. Parin Helsinki-vuoden jälkeen Siilasvuo sai komennuksen Terijoelle Polkupyöräpataljoona 1:n komentajaksi. Terijoen huvila- ja lomaparatiisissa vaikutti 1928 – 1933 myös toinen sotasankari ja persoonallisuus Wolf Halsti. Halsti oli Siilasvuon adjutantti.

Ks. sermones.fi:n artikkeleita hakusanalla ”Wolf Halsti”!

Siilasvuon luonnetta kuvaa, että hän tunsi vastuunsa myös aviottomasta tyttärestään, joka oli syntynyt ennen avioliittoa Salli Kolsin kanssa.

Syksyllä 1934 eversti Siilasvuosta tuli Pohjois-Pohjanmaan sotilasläänin komentaja.

Siilasvuo oli Lapin luonnon ystävä. Juuri Kilpisjärven maisemissa hänessä kypsyi päätös muuttaa sukunimensä Siilasvuoksi.

Erä- ja vaellusharrastuksistaan – mukaan luettuna myös ratsastus – huolimatta Siilasvuo ei ollut mikään atleetti, Kulju kuvailee. ”Karikatyyrisesti hän muistutti Oulun kauppatorilla seisovaa Toripolliisi-patsasta.”

Siilasvuon vahvuus oli tehtävissä, jotka vaativat rohkeita päätöksiä. Sellaisen hän teki muun muassa maihinnousussa Tornioon. ”On kohtalon ironiaa, että Siilasvuo sai tulikasteensa saksalaisessa univormussa ja lopulta hänen taistelunsa raukesivat saksalaisia vastaan Lapin sodassa.” Siilasvuo kuten toisetkin jääkärikoulutuksen saaneet olivat sotineet jo Saksassa.

III Armeijakunnan 24. syyskuuta 1944 Saama tehtävä sisälsi Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten vangitsemisen, käytännössä sodan. Kulju kuvaa, että Siilasvuo oli Lapin sodassa täysin häikäilemätön. ”Hän ei piitannut syysmanööverien hengestä, vaan ryhtyi ammattisotilaana toteuttamaan saamaansa tehtävää välittömästi saavuttuaan Ouluun illalla 26. syyskuuta.”

Siilasvuo otti 27. syyskuuta alueen suomalaisjoukot virallisesti komentoonsa. ”Siilasvuo lopetti aseveljeyden kuin veitsellä leikaten Oulussa, joka oli ollut saksalaisille tärkeimpiä keskuksia Rovaniemen ohella”, Kulju sanoo.

Siilasvuo johti Tornion taisteluita Oulun seurahuoneelta. ”Ensio Siilasvuon ja Wolf Halstin mukaan Hjalmar Siilasvuo oli kertonut suunnitelmansa pääpiirteissään Imatran Valtionhotellissa ennen lähtöään Ouluun”, Kulju kirjoittaa.

Siilasvuo oli Imatralla kartta edessään vetänyt sormellaan merireitit Oulusta Tornioon ja Kemiin.

Lapin sodan suunnitelmat olivat siis jo valmiina Siilasvuon päässä ennen Ouluun tuloa, mutta hän ”jalosti suunnitelmiaan matkalla Ouluun”, Kulju täsmentää.

Tornion onnistuneesta maihinnoususta Kulju sanoo, että siinä Siilasvuo ”teki tempun, johon tuskin kukaan muu suomalaiskenraali olisi pystynyt: hän yllätti sotatoimellaan saksalaiset, Päämajan ja valvontakomission”.

”Varhain lokakuun ensimmäisen päivän aamuna Siilasvuon johtamassa operaatiossa tehtiin historiaa, sillä Suomi siirtyi konkreettisesti liittoutuneiden puolelle”.

Kuljun elämäkerta kenraaliluutnantti Siilasvuosta on kuva suuresta sotasankarista, suomalaisesta sotilaasta. Teos piirtää kuvat myös rivisotilaista, suomalaisista ja saksalaisista.

Jatkosodan alkaessa suomalaiset huomasivat nopeasti, että pohjoisen korvessa saksalaiset olivat täysin väärässä paikassa. ”Komeista univormuista, pokkuroinnista ja upseerien ylväästä karjahtelusta ei ollut mitään hyötyä, kun venäläisiä vastaan taisteltiin soilla ja metsissä vesisateessa ja sakeiden sääskiparvien keskellä.”

”Myös suomalaisten rivimiesten asenne poloisia saksalaisia kohtaan vaihtui ylenkatseeksi. Saksalaisten avuttomuus alkoi saada tragikoomisia piirteitä. Saksalaisten suunnistustaito oli heikko, joten heitä voitiin käyttää lähinnä teiden yhteydessä. Lisäksi saksalaisten käskyjen huutaminen ilmaisi viholliselle sijainnin. Autoja rikkoontui huonoilla teillä pitkälti myös kuljettajien ajotaidon vuoksi. Huolto ontui pahemman kerran. Talven tullen suomalaiset saivat jopa sytyttää nuotioita saksalaisille, joilla ei ollut kirveitä mukanaan.”

Siilasvuon mukaan saksalaiset eivät edes ottaneet opikseen virheistään.

Kun saksalaisilla oli suuria vaikeuksia ottaa käskyjä vastaan suomalaisupseereilta, ”alkoi monessa tapauksessa mitta olla täynnä”.

Suomalaisilla ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa saksalaisten rinnalla.

Saksalaisten hyökkäys Neuvostoliittoon oli periaatetta kova kovaa vastaan siviilienkin kohtelussa. Loppuvuodesta 1942 tuli Saksasta kenraali Böhmen armeijakunnalle käsky hirttää siviilejä varoitukseksi. Päämaja puuttui asiaan ja saksalaiset peruivat hirttokäskyn.

Siilasvuo oli tarkka valloitetun alueen väestön ja myös sotavankien kohtelusta, Kulju kertoo. Näin siitä huolimatta, että Siilasvuo kyllä tiesi osan vienankarjalaisista auttavan partisaaneja. Tärkeintä kuitenkin oli laillisuus.

Pohjois-Suomen hautausmaiden laajat valkoisten ristien rivit kertovat, mikä oli se hinta, jonka suomalaiset joutuivat maksamaan saksalaisten tehottomuuden vuoksi.

Vaikka Siilasvuokin tiesi ennen jatkosodan syttymistä saksalaisten suunnitelmista, hänen oma varustautumisensa sotaan oli Suomen puolustuksen vahvistamista.

Vaikka Kulju on kirjannut Siilasvuon elämäkertaan saksalaisten sodan käynnin huonoja puolia, Lapin sodassa hän sanoo saksalaisten taistelleen ”samalla vimmalla kuin yleensäkin itärintamalla, mikä selittää pitkälti taistelujen rajuutta”. Lapin sodassa vangiksi joutuminen merkitsi saksalaisille vankeutta Neuvostoliiton vankileirien saaristossa.

Siilasvuo antoi joukoilleen viimeisen päiväkäskyn 13. marraskuuta 1944. ”Kunniakkaasti taistellut armeijamme on täyttänyt tehtävänsä……………. Kaikki, mitä on tehty, on tehty isänmaan puolesta. Jumala isänmaata varjelkoon.”

Mika Kulju, Kenraalin viisi sotaa. Hjalmar Siilasvuon elämäkerta. Gummerus 2011.