Onko meitä lähestymässä heittiöille mieluinen aika, sillä niin vähän keskustellaan siitä, mitä parlamentarismi ja demokratia edellyttävät meiltä kaikilta? Ne edellyttävät jokaiselta itsekasvatusta.

Viimeistä uutta häiriköinnin maailmassa näyttävät olevan autopoltot. Saksassa koettu ilmiö on rantautunut Suomeen. Helsingistä uutisoidaan jo seitsemän auton polttamisesta.

Keitä ovat tämän päivän autopolttajat Helsingissä? Tuhopolton kohteina ovat olleet kalliin luokan automerkit. Ilta-Sanomien mukaan (IS 8.12.2011) poliisi epäilee tuhopolttajiksi äärivasemmistolaisia aktivisteja.

Yhtä hyvin tuhoajia nousee kaikista piireistä.

Suomen koulutusmahdollisuudet ovat nostaneet pintaan myös joutoväkeä, joka ylioppilaslakin ja mahdollisen tutkinnon ohessa ei ole tiennyt, mitä muuta tekisi kuin häiriköisi. Näin oli 1900-luvun alussa, jolloin Helsingissä alkoi ilmetä yksittäisiä terroritekoja. Vastaavana ilmiönä on pidetty 1960- ja 1970-luvun vasemmistolaisuuden radikaaleja ilmiöitä Suomessa ja varmaan myös muualla Euroopassa. Oikeistolaiset ovat käännelleet takkejaan yhtä radikaalisti.

Vakavaa eettistä ja moraalista keskustelua on yhteiskunnassamme liian vähän. On ihmisiä, joilta on kadonnut käsitys siitä, mitä eettisesti ja moraalisesti herkkä käytös ja toiminta ovat. On myös heitä, jotka tarkoituksella tekevät väärin ja tarkoituksella häiriköivät. Ehkä heillä on jokin tavoite ja keskustelemattomuus palvelee heidän tarkoitustaan.

Häiriöistä ja rikoksista kyllä uutisoidaan ja niistä tiedetään, mutta ilmiöiden estämisestä puhutaan liian vähän. Ks. sermones.fi:n artikkeleita muun muassa hakusanalla ”valistunut osallistuminen”.

Suomi tarvitsee vakavaa keskustelua hyvästä elämästä ja hyvästä yhteiskunnasta, ennen kaikkea hyvän yhteiskunnan hyvistä toimintatavoista. Siitä, mitä on sivistyneisyys ja mitä
keskustelukulttuuri ja parlamentarismi tarkoittavat käytännössä.

Suomen vuoden 1918 sodasta käytetään useita nimiä. Suomi tarvitsi itsenäisyyden ja sen mukana vapauden. Mutta tarvitsiko se veljessodan?

Mikä kiihotti suomalaisen yhteiskunnan roihuun, jossa veli oli veljeä vastaan? Olihan Suomella jo pitkä keskustelukulttuurin historia ja parlamentarismi yleisenä äänioikeutena. Yhteiskunnalliset epäkohdat oli melko pitkälle tunnistettu, siitä olisi voinut jatkaa yhteisymmärryksessä.

Miten paljon vuoden 1918 veriseen roihuun olivat syypäitä henkilöt, joille yhteiskunnallinen sekasorto on mieluista aikaa? Silloin voivat luonnevikaiset heittiöt riehua mielensä mukaisesti. Vuoden 1918 sodassa heitä oli sekä valkoisten että punaisten puolella.

Tuulikki Pekkala on kirjoittanut kirjan, tutkimuksensa, ”Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset” (Tammi 2011). Teoksen rankka nimi on otettu nimityksestä, jolla punaisten puolella olleita naisia oli saatettu nimittää. Erityisesti housupukuiset aseistetut naiset olivat järkytys joillekin valkoisen puolen edustajille.

Pekkalan tutkimus on käynnistynyt Hämeenlinnan vankileirillä toukokuussa 1918 kirjoitetusta runosta. Jäljittäessään runossa mainittuja kymmeniä naisia Pekkala samalla tuli selvittäneeksi lukuisten muiden naisten kohtalot, joiden vaiheita lukija tuskin pystyy lukemaan niin raskaita ne ovat.

Useimmiten vankileirille ja monet teloitetuksi joutuneet naiset olivat työläisiä ja muuta köyhää väkeä. Monet naiset olivat äitejä, jotka vankileireillä kantoivat huolta lastensa ja miestensä kohtaloista. Myös lapsia oli äitiensä mukana vankileireillä. Raskaana olevia ja synnyttäviä äitejä ei aina otettu mitenkään huomioon.

Punaisena vangittu saattoi saada teloitusuhkauksen jo kuulusteluissa. Pekkala kertoo myös kiduttamisesta, jonka todistaja kirjassa haastateltu oli. Lähes kuoliaaksi ruoskiminen ja lyöminen oli Hämeenlinnan vankileirillä samanlaista, mitä on kerrottu Raahen punavankileiristä (ks. sermones.fi 17.6.2008 hakusanalla ”Raahen punavankileiri”).

Valkoisissa oli innokkaita teloittajia. Valkoiset kohtasivat vastaavan punaisten taholta.

Pekkalan paljastaa myös tutkimiaan naisia kuulustelleiden ja heistä lausuntoja antaneiden nimet.