Suomalainen kulttuuri on luterilaisen eetoksen läpäisemä.

Suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa vaikuttavaa uskonnollisuutta ei ulkopuolinen heti havaitse, jos odottaa luterilaisen kirkon korkean jäsenyysprosentin näkyvän erityisissä ulkoisissa merkeissä. Sellaisia merkkejä hän kohtaa Suomessa niukasti, mutta kylläkin kohtaa järjestäytyneen, demokraattisen oikeusvaltion, jossa vallitsee ihmisten ja kaikkien ammattien tasa-arvo perustanaan jokaisen ihmisen ihmisarvo ja ihmisyyden kunnioitus. Siis kaikki perusluterilaisia arvoja.

Juuri näitä perusluterilaisia arvoja Suomen luterilaisen kirkon luterilaiset herätysliikkeet edustavat.

Viime kesän aikana ja sen jälkeen on ollut erilaista herätysliikekeskustelua, jonka puheet rahoituksesta ovat koskeneet kaikkia kirkollisia liikkeitä ja yhteisöjä. Herännäisyys on saanut osansa. Lestadiolaisuus on saanut kritiikkiä muista syistä.

Pohjois-Suomen tunnetuimmat herätysliikkeet herännäisyys ja lestadiolaisuus ovat Suomen luterilaisen kirkon vanhoja herätysliikkeitä. Syntyjärjestyksessä 1700- ja 1800-luvulla syntyneet luterilaiset herätysliikkeet ovat rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus. Ne ovat syntyneet luterilaisen kirkon sisäpuolella ja luterilaiselta pohjalta. Ne ovat syntyneet yksittäisten ihmisten hengellisestä etsinnästä kun on kysytty, mitä luterilaisen uskonpuhdistuksen pääperiaatteet heidän kohdallaan merkitsevät.

Luterilaisen uskonpuhdistuksen pääperiaatteet ovat uskonvanhurskaus lahjavanhurskautena ja raamattuperiaate, missä Raamattu on uskon korkein ohje.

Kuluneen kesän aikana keskusteltiin Oulun seurakuntayhtymän taloudellisesta tuesta ja seurakunnan työntekijöiden työpanoksesta herättäjäjuhlille. Kritiikkiin on helppo vastata, että oikein hyvä että seurakuntayhtymässä ymmärrettiin mistä on kysymys, kun puhutaan yhdestä Suomen luterilaisen kirkon herätysliikkeestä, herännäisyydestä eli ”körttiläisyydestä”.

Vastaava hyväksyntä on annettava yhtä hyvin vanhoillislestadiolaisuuden Lumijoen suviseurojen paikalliselle ja evankelisen herätysliikkeen SLEY:n tuelle Raahessa.

Herättäjäjuhlien tukemisesta käytyä keskustelua ryydittivät arviot, että herättäjäjuhlat ei olisi koko kirkon vaan pienen piirin kesäjuhla. Näin voi herättäjäjuhlia tuoda esiin, ellei tiedä, mikä uskonnollinen, yhteiskunnallinen, sosiaalinen ja yleensä kulttuurinen merkitys luterilaisilla herätysliikkeillä on ollut Suomessa. Niistä voidaan perustellusti sanoa myös, että ne ovat olleet Suomen luterilaisen kirkon selkäranka ja omatunto.

Kesän keskusteluissa kysyttiin myös, että johtuuko herännäisyyden poikkeuksellinen rooli kirkon sisällä siitä, että sen edustajia ja myötäilijöitä on paljon siellä, missä on myös rahaa ja valtaa.

Kysymykseen ei vastata rahan eikä vallan äänellä, vaan luterilaisen eetoksen koulutusmyönteisyydellä. Kirkon ja yhteiskunnan johtaviin virkoihin on kulkeuduttu luonnollisia reittejä, kun herätysliikkeisiin kuuluneet perheet ovat halunneet kouluttaa lapsensa.

Sama koulutusmyönteisyys on vaikuttanut muissa herätysliikkeissä. Mitä olisi koko Pohjois-Suomen kehitys, ellei näin olisi ollut?

Luterilaisuuteen on alusta alkaen uskonpuhdistaja Martti Lutherin antamien suuntaviivojen mukaisesti kuulunut kaikkia kansalaisia koskeva koulutus. Suomen luterilaisten herätysliikkeiden toiminta on aina ollut koulutusmyönteistä, niillä jokaisella on kansanopistoja, jopa lukuisia. Koulutusmyönteisyys on ohjannut perheet kouluttamaan lapsensa ja tämä näkyy liikkeiden jäsenten koulutustasossa ja ammattijakaumissa. Kyseisiin herätysliikkeisiin kuuluneet nuoret hyvin usein ovat valinneet myös teologiset opinnot ja sitä kautta ovat päätyneet korkeisiinkin kirkollisiin virkoihin.

Kun Suomen kirkon tai yhteiskunnan johtavissa viroissa ja tehtävissä on runsaasti heränneisiin lukeutuvia ihmisiä, kysymys ei ole rahasta eikä vallanhalusta, vaan yksinkertaisesti ja koruttomasti siitä, että luterilaisiin herätysliikkeisiin lukeutuneet köyhät ja vaatimattomat, työn uuvuttamat suomalaiset isät ja äidit ovat lähettäneet lapsensa koulutielle paremman tulevaisuuden toivossa. Aivan samasta on kysymys toisessa pohjois-suomalaisessa herätysliikkeessä, lestadiolaisuudessa, joka tosin on vaikuttanut kauempana koulukeskuksista kuin herännäisyyden valta-alueet, mutta sama kouluttautuneisuus on tällä hetkellä jo näkyvissä.

Suomalainen yhteiskunta on luterilaisen etiikan läpäisemä. Se näkyy vaikkapa siinä, että kristitylle maallikolle on luonnollista osallistua sekä hengelliseen että yhteiskunnalliseen toimintaan. Poliittisessa toiminnassa ovat mukana vakaumukselliset kristityt yhdessä ei-uskonnollisten kansalaisten kanssa. Ei eristäydytä, mutta ei myöskään nousta barrikadeille eikä olla valmiita radikalismiin. Vaikutetaan keskustelukulttuurin menetelmin ja kahden regimentin (uskon alue ja maallinen erillään) periaattein.

Luterilaisen etiikan kahden regimentin opin esivallasta ja yhteiskunnasta olisi pitänyt olla perustana Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimukselle, jota Suomen Akatemia rahoittaa 375 000 euron summalla. Nyt yliopiston Lappean internet-sivustolla esitelty tutkimuskuvaus on kuin Yhdysvaltain kalvinismipohjaisen kristillisen oikeiston kuvausta. Ja islamin!

Karmeaa luettavaa on tutkimuskuvauksen teksti: ”… lähestymme lestadiolaisuutta protestanttisen poliittisen teologian traditiona …”.

Poliittinen teologia tarkoittaa teokratiaa, jossa valtio on ”jumalvaltio”. Näin ei ole luterilaisuudessa eikä sen herätysliikkeissä. Jo tutkimuksen nimi on hälyttävä: ”Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa”. Kuitenkaan yksikään Suomen luterilaisista herätysliikkeistä ei ole ideologia eikä ”ismi”.

Viime aikoina on puhuttu uskontojournalismin tarpeesta. Miten sen tarve juuri nyt olisi erityinen, sillä onhan journalismi omana ammattialanaan vaikuttanut Suomessa vuosisatoja? Journalismin periaatteisiin kuuluu puolueettomuuteen pyrkivä todelliseen asiatietoon pohjautuvat uutisointi ja asioiden käsittely. Mistä johtuu, että journalismin periaatteet katoavat juuri niissä tapauksissa, kun media kohtaa uskonnollisen ihmisen? Kysymys on journalistien, suomalaisen median, yleissivistyksen puutteesta.

Häpeällistä suomalaiselle journalismille on se tapa, jolla se on sallinut kevyen kesäblogin pohjalta riepotella herännäisyyttä. Häpeällistä suomalaiselle journalismille, että se on vuodesta toiseen sallinut riepoteltavan lestadiolaisuuden suurinta suuntausta vanhoillislestadiolaisuutta. Se julma, kova ja rivokin kirjoittelu ja parjaaminen eri nettipalstoilla ja myös printtimedian tekstiviesteissä on ollut kiihottamista kansanryhmää kohtaan! Erityisesti kaksi isoa mediaa ovat käyttäneet näitä tekstejä lähteinään. Ne ovat olleet myös Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimuksen lähteinä!

Vanhoillislestadiolaisuudella on satoihin tuhansiin nouseva kannattajakunta aktiivijäsenineen ja ystävineen, tätä ei suomalainen media näytä tietävän. Vanhoillislestadiolaisuus on maltillista keskitien luterilaisuutta. Tämän tietäminen on suomalaiselle medialle ollut ylivoimaista.

On jo kysytty, onko olemassa jokin taho, josta käsin pyritään säätelemään paineita vanhoillislestadiolaista kristillisyyttä kohtaan. Ovathan vanhoillislestadiolaiset ja yleensä lestadiolainen herätysliike ollut radikaalille vasemmistolle kova pala, koska se on estänyt kommunismin leviämisen ja vaikuttamisen Lapissa. Vastaavasti lestadiolaisuudessa hylätään radikaalipolitiikan teko, tulipa se keskeltä tai oikealta. Ainoana vaikuttamisen tapana luterilaisen etiikan mukaisesti pidetään keskustelukulttuuria niin yhteiskunnallisissa kuin uskonnollisissa yhteyksissä. Erilaiset käsitykset siitä, mikä on syntiä, voivat synnyttää vihaa ihmisissä, joiden erilaisuuden sietokyky on alhainen.

Journalismin surkuteltava yleissivistyksen ja journalismin periaatteiden puute näkyy myös siinä, ettei se ole kyennyt keskustelemaan Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimuksesta. Myös Suomen yliopistojen tiedeyhteisö on ollut aivan hiljaa – ehkä sekin on uskontotutkimuksista ulkona kuin lumiukko! Ks. sermones.fi:n lähipäivinä julkaisema artikkeli ”Lestadiolaisuustutkimuksen lähtöoletuksista”

Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikissä ei huomata, että kaikissa luterilaisissa herätysliikkeissä ja muissa uskonnollisissa liikkeissä on prosessoitumista. Rukoilevaisuus ja evankelisuus ovat viime vuosina jakautuneet. Syynä on ollut muun muassa virkakysymys eli papinviran avaaminen naisille. Herännäisyyden prosessoitumiset ovat näkyneet ehkä profiilin madaltumisessa, mikä on näkynyt muun muassa aikaisempien vuosikymmenten herännäispukeutumisen radikaalina vähentymisenä.

Herätysliiketutkimukset ovat haasteita Suomen tiedeyhteisölle, ne ovat syvästi teologisia tutkimuskohteita.

Sermones.fi on julkaissut Luulajan piispan Hans Stiglundin meänkielisen saarnan Alatornion kirkon Laestadius-juhlamessussa 21.2.2011. Ks. sermones.fi 2. maaliskuuta 2011, hakusana ”Hans Stiglund”!

Ks. sermones.fi:n artikkeleita hakusanalla ”rasismi”!