Rovasti Lars Levi Laestadiuksen (1800 – 1861) kuoleman 150-vuotismuiston iltamessu oli Alatornion kirkossa maanantaina 21. helmikuuta 2011. Juhlamessussa saarnasi Luulajan piispa, piispa Hans Stiglund Ruotsista. Messussa käytettiin suomen- ja ruotsinkieltä, meänkieltä, saamea ja ranskaa.

Kansainvälinen Laestadius-seminaari kokoontui 21. päivän eli rovasti Laestadiuksen kuolinpäivänä Torniossa. Sermones.fi on kirjoittanut seminaarista ja myös juhlamessusta artikkelissaan ”Tavallista ihmistä ei suvaita … ” 22.2.2011.

Piispa Stiglund saarnasi suomeksi ja ruotsiksi. Seuraavassa Alatornion kirkon juhlamessun saarna suomeksi meänkielellä:

VIELÄ HÄN USKON KAUTTA SAARNAA VAIKKA ONKI KUOLLU

” Vielä hän uskon kautta saarnaa vaikka onki kuolu. Näin saatama lukea Aapelista Hebrealaiskirjessä mutta sammaa saatama sanoa Lars Leevi Lestaatiuksesta. Kaikin keihnoin hään meile saarnaa vaikka oonki kuolu. Ja mitä hään sitte saarnaa meile meän kirkoissa ja meän elämässä?

Ko Lars Leevi kuvvaili itteänsä ja ommaa papintoimea niin hään tunsi ittensä Juhanes Kastajan persoonassa.
Luen siksi kipahleen Juhaneksen evankeeljumista. Esnimäinen kapitteli värssyt kolmekymmentäviis ja kolmekymmentäkuus.

Toisena päivänä Juhanes seiso sielä taas kahen opetuslapsen kans. Ko Jeesus tuli käveleskellen, Juhanes katto sitä ja sano:
Tuola oon Jumalan karitta.

Ensiksi kattoma itte paikkaa

Juhanes Kastaja toim aavikolla, meän perukoila met sanosima kiveliössä. Hään kasto semmosessa paikassa jok oon 400 metriä merenpinnan alapuolela. Kaikista alhaisin paikka.. Mitä se sannoo meile kirkon työstä?

Ette ei ole paikkaa mihin Jumalan armo ei ylety. Kaikista alhaisimasta paikasta Jeesus alko vaeluksensa ylöspäin Jerusalehmiin ko ensin oli antanu Juhaneksen kastaa ittensä.

Siksi ei kukhaan ihminen ole suljettu Jumalan armolta. Jeesus oon tullu mailhman justiinsa sen vuoksi – jakahmaan meän tappioita ja elähmään meän kans. Hään oon itkeny meän kyynelheet ja santa hänen remmikengissä tullee meän elämänpoluilta.
Siksi ei kristitty kirkko koskaan saata lukita ovea niiltä jokka ellää alhaisimpina, köyhinä, uhattuina ja häässä.
Juhanes Kastaja löysi oman toimipaikkansa sieltä ja Lars Levi Lestaadiuksen elämä toistaa meile sammaa.

Hään oli semmonen pappi joka eli sammaa elämää seurakunnan kans.
Hään saarnasi että vainnettujen ääni pittää antaa kuulua.

Ko Lestaadius praatii ihmisistä niin se oon se yksi pieni ihminen jota hään puolustaa. Hään praatii voimakhaitten kuvien avula. Pienestä lapsesta joka istuu maailman kylmälä laattialla ja tarttee mamman hoitoa ja lämpöä.
Hään maalaa saarnashaan jahtikuvia, missä pölästynny jänes hakkee suojaa hänestä ko sitä petoelläimet jaakaa.
Tai sitte net pienet koiranpenikat, ”armonpenikat” jokka oottaa pöyvän alla ette murkinasta tippuis murusia niilekki. Evankeelijumissa oon aina ”alhaalta käsin perspektiivi”. Sitä meile opettaa Juhanes Kastaja ja Lestaadius.
Mitä tämä merkittee meile tänäpäivänä?

Ko Jeesus tuli mailhmaan se käänsi meän perspektiiviä. Nyt elämässä ei olekhaan tärkeää se mitä met tehemä ja kuinka hyvin met sen tehemä. Nyt ei olekhaan niin että meän häätyy sorteerata ihmisiä – joitaki sisäle ja toiset ulos! Met olema kaikki syntisiä. Ei ole ennää niin ette se joka oon rikas, elämässä lykästynny ja oikeala tavala uskovainen – ette se olis likkeimpännä Jumalan syäntä.
Meän hunteeraukset siitä kuka oon Jumalan valtakunnan sisälä ja kuka oon ulkona ei stämmaa ennää. Jumala oon Kristuksessa sovittannu mailman ittensä kans. Jeesus oon omala elämälhään ja kuolemala näyttäny meile Jumalan oikeuven. Ja tämän Jumalan oikeuven met saama lahjana Jumalalta. Jumalan rakhaus ja armo avittaa meät kaikki sisäpuolele…
Siinä tavalisessa arjessa meän maailmassa astuu Kristus alas – ja alkaa meän veljeksi.
Hään oon valinu asua meän tykönä. Jumalale pyhät paikat oon hään ja arjen paikkoja. Koko meän elämä oon Jumalalle tärkeä – niin meän heijouvet ko meän voimatki.
Siksi met saama kohata hänet meän häässä – ko met olema surun painamia.
Ja niin met kohtaama hänet omassa arkipäivässä, kaikissa niissä ihmisissä joka kärsivät jollaki lain. Tähän meät kristityt oon kuttuttu toimimhaan ja avittamhaan hättää kärsiviä. Tässä met löyvämä meän työn kirkossa ja maailmassa. Ette olla enempi ihminen – ei enempi ko ihminen. Just niinko Jumala – Jumala tuli ihmiseksi.

Juhanes Kastajan saarna
Ko Juhanes Kastaja saarnasi se koski ihmisten syähmiin ja muutti niitten elämää. Sanassa ihmiset kohtasivat Jumalan pyhhyyven ja Jumalan ihmisyyven. Mie en usko että pyhhyys ja ihmisyys sulkeva pois toisiansa. Ko mie kohtaan pyhhyyven minusta tullee enempi ihminen. Yhteiskunta muuttuu armottomaksi ko siitä pyhhyys katoaa. Ko silloin katoaa kans ihmisen arvo ja kunnioitus elämää kohthaan.
Juhanes Kastajan ja Lars Leevin saarnat – kumpiki omassa ajashaan – olit kreatiivisia. Sanat koskettiva ja panivat ihmisiä miettimhään pitemäle.
Met tarvima tänäki päivänä saarnoja jokka pannee hunteeraahmaan. Prohveettinen saarna joka rohki uskaltaa haastaa tämän päivän yhteiskunnan ja joka uskaltaa panna kysheenalaseksi stryktyyriä jokka lissäävä ihmisten kärsimystä.
Juhanes Kastaja käänty saarnoissa sotaväen vallankäyttöä vasthaan. Hään kritisoi korkeita ja epäoikeuvenmukasia veroja ja moitti ihmisiä jokka pröystäilit sillä että het olit niin hyviä uskovaisia.
Lars Leevin saarnat tulit kans likele ihmistä.
Hään saatto olla ankara ja suorasananen koska hään eli sammaa toelisuutta ko kuulijat. Hään puhu sammaa kieltä ko seurakuntalaiset. Hään saatto prohveetan äänelä moittia kröögaria, bruukkipatruunaa ja piispaa. Siksi ko hään tiesi ihmisten vaivat ja vaikeuvet. Siksi hään ei voinu olla siivosti.
Mitä tämä merkittee meile tänäpäivänä?

Kuinkas met kirkossa elämä, kuinkas met kristittyinä tulema niin likele ihmisiä ette niitten kieli ja elämä, niitten ikävä ja kaipuu vaikuttais meän saarnaamisheen? Mitä stryktyyriä ja yhteiskuntamuutoksia meän häätys nostaa framile meän saarnoissa? Missä met näemä nämä ihmiset jokka kärsivät ja loukkaintuvat. Työttömyys? Ympäristökysymykset? Miten oon lapsitten ja nuorukaisten laita?

Ko meän kristitty usko lukithaan omhaan kammarhiin erihleen ihmisten elämästä ja arjesta – silloon oon suuri riski että usko muuttuu teolookiseksi tyhjänjauhamiseksi ja ette meän henkellisyys muuttuu omaksi individuaaliseksi projektiksi (ja met fokuseeraama vain omhiin tarpheishiin.)

Lars Leevi näytti ihmisile ette Jeesus oon keskelä meän mailmaa ja että se oon Hään/Jeesus joka valasee kaikkea meän elämää.
Jumala joka halvaa jakkaa kaikki meän elämässä, Hään halvaa jakkaa armoa syntisele. Mutta halvaa antaa kans iloa luonon ihanuuessa – kukissa joita Lars Leevi plokkasi tunturinjuurela tai kantaa ihmisen surut ja murheet niinko sillon ko Lars Leevi ja BritaKajsa surivat pikku Leevi pojan kuolemaa.

”Katto, ( siinä oon) Jumalan karitta”
Loppujen lopuksi kaikki viittaa tähän.
Ei siihen mitä met olema lykästynheet tekehmään elämän aikana tai saarnahneet fiinilä sanoila.
Kaikki alkaa hänestä ja kaikki loppuu Hänheen, Jeesus Kristus joka oon tullu meän tykö, jakanu meän elämän ja kuolu meän kuoleman. Katto, (siinä oon) Jumalan karitta!
Ihmeelinen kuva.
Ko Jumala tullee meän tykö, ei se tulekhaan mahtavanna haukkana, jolla oon kaikkinäkevä tarkka katte. Ei Jumala tule voimakhaana sotahevosenakhaan joka sais kaikki ihastumhaan.
Ei.
Hään tullee pikkusena, viattomana, avuttomanna Karittana.
Karitta joka tarttee ihmisten hoitoa, karitta joka ei /pölätä eikä / uhkaa kethään.
Tänä päivänä met saama kattoa tätä Jeesus Krsitusta.
Lars Leevin elämä ei ollu sankarin eloa. Se oli pyhimyksen eloa. Ja oon suuri ero sankarin ja pyhimyksen välilä.
Sankari käyttää omia voimia vaaroja vasthaan ja siitä häntä ihaihlaan. Pyhimys joutuu taistelehmaan omassa elämäshään ja saapii kokea monta vastustusta omassa elämäshään. Mutta pyhimys osottaa johonki mikä oon suurempi ko hään itte. Pyhimys osottaa voiman- ja armonkaltiota/(voiman- ja armonlähettä).
Hään osottaa sitä joka oon voittanu synnin ja mennee itte kuolehmaan, ja se oon Jeesus Kristus.
Näin oli Juhaneksele ja näin oli kans Lars Leevile. Net kummakki osottivat Jumalan Karittaa joka ottaa pois mailman synnin.

Niin saama mekki tänäpäivänä ottaa vasthaan heitten toistukset ja muistuttaa toisiamme siitä ette meän ei tartte freistata löytää mailmasta sitä mitä met saama jo täälä ja nyt – ette met olema rakhaita ja arvokhaita Jumalan silmissä.
Jeesus oon tehny meile kaiken valhmiiksi. Ko met emmä lykästy ja semmosta sattuu monta kertaa – saama muistaa että met saama ellää armon kirkossa missä Jumalan armoa riittää meile kaikile vielä tänäki päivänä.
Silloon minun ei tartte käyttää ommaa elämää siihen että yrittää tienata/voittaa/saaha armoa. Jumala oon jo Jeesuksessa Kristuksessa tehny mulle kaikki valhmiiksi.
Tänäki päivänä saama ottaa vasthaan Jumalan Karittan joka tullee meän tykö armon tervheisin.
Ja niin met saama mennä omhaan arkheen ja kohata sielä meän lähimäiset.
Silloon mie en tartte toisten ihmisten epäonnistumista vain sen vuoksi että itte saisin tuntea että olen lykästynny. Enkä tartte toisten ihmisten häviöitä että itte saisin tuntea että olen voittaja.
Ei, Jeesuksessa Kristuksessa mulla on kaikki, ja saatan kohata minun lähimäiset uusila silmilä.”

Saarnan voi vielä kuunnella taltioituna radioprosta www.radiopro.fi sekä television Ylen Areenasta.