Ulkoministeri Alexander Stubb on viime päivien blogissaan pitänyt esillä, kuten on ymmärrettävää ja niin on täytynytkin, erityisesti Libyan tapahtumia.

Ymmärrettävää Suomen kannalta kuitenkaan ei ole maanantain helmikuun 21. päivän blogikirjoituksen ”EU ulkoministerit koolla” myönteinen kannanotto siihen tapaan, jolla Libyaan muutosta haluavat toimivat. Ulkoministeri Stubb kirjoittaa: ”Mielenosoittajien rohkeus on ihailtava. He osoittavat mieltä henkensä kaupalla”.

Myös Iltalehti oli poiminut lainauksen Alexander Stubbin puhekuplaan (Iltalehti 24.2.2011).

Asiayhteys, jossa ulkoministeri Stubbin kannanotto blogissa on, on seuraava: ”Eniten minua huolestuttaa väkivalta. Jokainen menetetty ihmishenki on liikaa. Mielenosoittajien rohkeus on ihailtava. He osoittavat mieltä henkensä kaupalla” (21.2.2011).

Seuraavan päivän (22.2.2011) blogikirjoituksessa ”Libyan tilanne” ulkoministeri Stubb kirjoittaa:
”Uusin vaihe tapahtumissa oli Muammar Gaddafin äskettäinen televisiopuhe, joka lienee lajissaan ylittämätön. Gaddafin esiintyminen oli surrealistinen ja järkyttävä. Omien kansalaisten uhkailu – näiden uhkailujen toteuttamisesta puhumattakaan – on tietenkin ehdottoman tuomittavaa. Väkivallan olisi välittömästi loputtava. Väkivaltaisuudet on myös tutkittava ja niihin syyllistyneet saatettava vastuuseen.”

Mutta mikä on Suomen nykyisen ulkoministerin, ulkoministeri Stubbin, näkemys ja periaate niistä menetelmistä, jotka ovat yhteiskunnan muutokseen pyrittäessä hyväksyttäviä? Onko hänen kannanottonsa mielenosoituksiin Suomen linjan mukainen vai esittikö hän henkilökohtaisen näkemyksensä antaen ymmärtää, että se olisi myös Suomen tapa toimia?

Marraskuussa valmistunut Suomen maabrändiraportti edustaa näkemystä – esittäen Suomelle erilaisia tehtäviä – Suomesta rauhan rakentajana, välittäjänä ja tekijänä. Maabrändivaltuuskunta esittää raportissaan myös Ahtisaari-päiviä. Kysymyksessä on päivä rauhantyön merkeissä, jolloin rauhaa tehdään keskustelukulttuurin menetelmin.

Kirkkohistoriastakin voisi ammentaa tietoa yhteiskunnan muutoksiin. Uskonpuhdistaja Martti Luther kirjoittaa Talonpoikaissotaa (1525) koskevissa kirjoituksissaan sekä talonpojille että ruhtinaille (esivallalle), etteivät tarttuisi aseisiin yhteiskunnallisen muuttamisen merkeissä. Ainoaksi menetelmäksi hän hyväksyi keskustelun ja väkivallattoman vaikuttamisen. Täyden tuomion hänen kirjoituksissaan saa teokratiaa edustanut uskonnollinen johtaja Tuomas Münzer, joka teki väkivalloin ihanneyhteiskuntaa (kuten Yhdysvaltain kalvinismi- ja teokratiapohjainen kristillinen oikeisto. Vrt. Irak ja yleensä Lähi-Itä-kysymys) ja joka vallankumouksellisena ihanteena otettiin DDR:n 5 markan seteliin 1970-luvulla.

(Samoissa Talonpoikaissotaa koskevissa kirjoituksissaan Luther kirjoittaa lopulta esivallalle eli ruhtinaille, että heidän on esivaltana palautettava järjestys. Tuon ajan värikkään kielenkäytön vuoksi Lutherin tekstiä on tulkittu väärin, mutta perusajatus on, että esivallan tehtävä on pitää yllä järjestystä, ei kuitenkaan jumalana eikä herrana vaan palvelijana.)

Sermones.fi:ssä on useita aihepiiriä koskevia artikkeleita. Jo uudessa artikkelissa ”Tavallista ihmistä ei suvaita … ” 22.helmikuuta 2011 on tuotu esiin tekijöitä, joilla Pohjois-Suomi on rakennettu hyvinvointiyhteiskunnaksi. Aihepiirin muiden artikkeleiden lukemisen voisi aloittaa artikkelilla ”Kengänheittokulttuurin hyväksyminen on tahdon asia – noinko nopeasti rauhanpalkinnon sanoma on Suomessakin unohdettu?” 18.12.2008.

Lisää sermones.fi:n artikkeleita hakusanoilla ”valistunut osallistuminen”, ”Martti Ahtisaari”, ”luterilainen etiikka”, ”Martti Luther”